|
Post by Suvi on Jan 24, 2015 10:29:03 GMT 2
Kaksi vuotta ruutua Lauantainana 24. tammikuuta Se oli tammikuinen ilta, kun istuin tavallisen torstain tapaan taidekoulussa, työn alla uusi maalaus hyppäävästä hevosesta. Uusi puhelin ei malttanut pysyä taskussa, vaan selailin sillä nettiä innoissani - viimein sai mennä nettiin milloin lystää, ei tarvinnut kysyä lupaa koneen ottamiseen tai hiippailla salaa koneelle, kun muut ei olleet kotona. Muistan siitä illasta hämärästi sen, kun käväisin ihmettelemässä suntuubia, mutta kaksi vuotta vanhan hoitajahakemuksen perusteella kävin suomi24:ssä, löysin Ruolampeen ja ihastuin täysin erääseen hevoseen. Sillä aikaa, kun taikkariope opetti muita luokassa, niin jätin taas käytävällä maalauksen kesken ja naputtelin hoitajahaun, mikäli oikein muistan. Istuimme nimittäin pienellä kaveriporukalla käytävässä malaamassa, luokassa oli niin meluisaa. Muistan sen innostuksen ja odotuksen, ihastuksen ihanaa suomenhevostammaa kohtaan. Kaverit eivät välttämättä olleet kovin innoissaan siitä, kun kokoajan kattelin vaan puhelinta, mutta alkuinnostus on alkuinnostus =D Niin siinä sitten kävi, että Britta hyväksyi lyhyenlännän, aika säälittävän hakemuksen. Oletan vähäisten muistikuvien perusteella, että piirtelin kotona lyikkärillä kuvan minusta ja Allista, katsoen mallia Allin pääkuvasta. Voisin kuvitella, että kirjoittelin ekan tarinan illalla, kun talo oli hiljennyt ja valot sammuneet - kukaan ei sis huomaa, että olen koko ajan puhelimella =D Kuvia en aluksi osannut laittaa ollenkaan, kun ei puhelimella onnistunut, koitin koneella kopioida ja liittää ne sähköpostista, mutta ei onnannut. Mutta onneksi Ruolampea pitää niin ihana ihminen, että apu löytyi äkkiä, ja Britta lisäili lähettämäni kuvat puolestani, kunnes opin hiljalleen itse ♡ Alkuinnostuksen myötä kirjoitin ja piirsin joka päivä. Piirsin kuvia "varastoon", ja kun viikonloppuna olin yötä kaverilla, sain lähetettyä ne aina Britalle. Muistan, kuinka kaveri tuskaili perjantaina puolenyön aikaan bilsan esseen kanssa, ja mie makasin sängyllä naputtamassa uusia hoitotarinoita. Kaveri, joka osasi englantia (minä en), opetti myös samantien tekemään nettisivut websiin. Ensimmäinen hevonen, jolle tein sivut, oli Bella Donna, jolle otin vuotta aiemmin maalanneesta taulusta kuvan. Taulu on maalattu taidekoulussa, ja se on taikkarin lopputyö, eli tavallaan suurin työ. Myöhemmin tein Liljan, jonka majoitinkin varmaan viikon sisällä alottamisesta Ansakujaan. Pistin heti hösseliksi! Muitan sen torstai-illan, kun aivan pilkkopimeässä, kunnon pakkasillassa potkuteltiin siskon kanssa kotiin taikkarin jälkeen. Esittelin sormet jäässä puhelimestani Allin kuvia ja kerroin hepasta ja Ruolammesta. Siskokin innostui harrastuksesta (missä se ei nähnyt mitään järkeä löydettyämme Seben sivut joskus 2010), ja autoin puolestani siskon alkuun. Ja siitä illasta, silloin paistoi kuu, kun potkuttelin yli satavuotiaalla kelkalla kotiin. (: Joo, kuten arvata voi, maaliskuun alussa Lilja astutettiin ja tein tallin ja lisää omia hevosia. Pajuputosta ei ole muuta kuin piirroskuvat ja kasvatit jäljellä, sillä suljin tallin vielä keväällä, kun tumpäännyin sen hiljaisuuteen. Hoitomerkintöjä kerääntyi Allille tiuhaan tahtiin, monta viikossa, ja mikä hulluinta - käytin heppailuun 3.2 tuumaisella näytöllä varustettua Samsungin Gio -puhelinta. Websiä päivitin kun koneelle pääsin (salaa), mutta sittemmin pääsin ylläpitoon avuksi Newerraan. Oikeastaan onnistuin vain sekoittamaan tallia, mutta minua se kasvatti hurjasti =D Mulla oli paljon hoitohevosia ja paljon intoa. Loppukesästä opettelin koodaamaan, mutta harmiksi vanhoista ulkoasuista ei ole mitään jäljellä, koska webNG poisti hiljattain kaikki sivustoni. Sumulahti, jonka nimi oli Sampan keksimä, oli meiän oma pikkunen talli Newerran naapurustossa. Sumulahtikin jäi tauolle, koska tylsistyin olemaan siellä yksin. Joululomalla kuitenkin koodasin Pajuputon takaisin, mistä muuttui heti Sumulahti - talli ei kadonnut. Sumulahdesta tuli oma tallini, jossa oli monta vuokraajaa - meillä oli tosi hauska kevät ja mahtavia tyyppejä, kunnes kesällä taas hiljeni. Huhhuh, menin nyt vähän ulkopuolelle aiheesta Alli - Allinkaan kanssa en kuitenkaan kokoaikaa ole ollut. Eka kevät Allin kanssa koki kuukauden tauon, kun luulin sen olevan liian nössö, jos haluan kehittyä. Vaihdoin pienempään Disa poniin, josta pidin oikeasti - totesin vain parin viikon jälkeen, että sehän on tavallinen tuntiponi, joka osaa paljon vöhemmän kuin Alli. Se oli liian pieni hahmolleni, eikä innostanut tarpeeksi. Hieman nolona palasin takaisin Allin hoitajaksi - onneksi kukaan ei ehtinyt hakea sille! =D Opin arvostamaan osaavaa, luotettavaa suokkia, ja siitä luopuminen Ruolammen hiljennyttyä tauolle oli aika moinen juttu... Sain Allista varsan, Hanin mukaani silloin elokuussa, kun Sumiksenkin perustin. Alli jäi Ruolampeen silloin elokuussa, ja sille olin tehnyt 72 hoitomerkintää. Sitten joulukuussa, joskus 12. päivä, Alli muutti viimein Simoraan - olin odotellut sitä hetkeä kun kuulin, etä mussukka muuttaisi Simoraan. Hain Allille koulun jälkeen bussissa, ja toivoin niin hurjasti pääseväni takaisin tamman luo. Ja pääsin! Siitäkös vasta ilo repesi, ja taion sille 43 päivän aikana 28 merkintää, joulukuussa taisin tehdä pari viikkoa putkeen joka päivä merkinnän. Sain kun sain vuosipäivään mennessä kasaan 100 merkintää, ja olin tyytyväinen. Viiden kuukauden taukoilusta huolimatta tein sen =D Jatkoin Allimamman kanssa Simorassa, vaikka aktiivisuus väheni kovin. Syksyllä 2014 muutimme Köppääseen innostuksen toivossa, mutta sitten Ruolampi palasi kuvioihin ja halusin ehdottomasti takaisin talliin. Jos muistan oikein, Alli asuu taas samassa karsinassa kuin ennen. Paljon on meillekin ehtinyt tapahtua, eikä innostusta enää niin ole, mutta yritän tehdä välillä joitain merkintöjä (: Lukioon siirryttyäni sain käyttöön iPadin, ja se pikkupuhelinkin hajosi kesällä. Kuitenkin puolitoista vuotta sillä pikkuluurilla kirjoitin tarinat ja koodasin nettisivut, pitäkää hulluna tai älkää, ihan sama =D Nykyään on iPadi, millä on helppo tehdä hommia, mutta tällä voi piirtää kuviakin - vaikkei ne ole lähellekään yhtä kivoja kun käsinpiirretyt. Jotenkin se padi vaan vetää puoleensa, pois läksyiltä ja vesiväreiltä. Nykyään istunkin turhan usein selkä väärässä sängyllä tai työpöydällä piirtämässä padilla, kirjottamassa tarinoita padilla, lukemassa foorumeita padilla tai chattaamassa teidän ihanien kanssaharrastajien kanssa, padilla. On tämä kuitenkin sen arvoista, ja kiitos siitä kuuluu kaikille, etenkin Allille! Tästä voi tulkita kaikenlaista. Läksykirjoihin en koske, maalaukset on kolme vuotta vanhoja, kun ei malta enää tehdä. Parhaat kuvat on jääneet seinälle, kun uusia ei vaan tule. Heheh =D Tässä lukiessani ekaa hooämmää huomaan, että ekassa tarinassa meni karsinan siivoamiseen tunti. Heh, jotenkin voin kuvitella alottelija-Suvin keskelle karsinaa talikon kanssa sillee "Mitä mun pitää tehä" tyylillä Suvi & Alli 172 hmHuippu, aivan ennennäkemätön idea. Erilainen näkökulma jäi mieleen ja kuva kruunasi tunnelman, minkä me kaikki virtuaaliheppailijat varmasti tiedetään - se ihana innostus ja inspiraatio, joka välillä aina iskee puskista. Tällänen kulissien takana -tyyli sai näkeen miten oot kehittynyt ja kasvanut tän harrastuksen - ja Allin - kanssa, ja pisti miettimään omaaki taivalta. Kiitos tästä Suvi!
- T
|
|
|
Post by Suvi on Mar 13, 2015 19:41:00 GMT 2
Talvinen jälleennäkeminen Joskus joulukuussa 2014, kun rope alkoi.. Kisu seisoi edessäni käännellen korviansa vuoroin eteen ja vuoroin minua kohden. Itse seisoin jakkaralla ja nousin sen avulla tamman selkään. Gifki luimisti ja yritti lähteä kovaa eteen, mutta pidätin sen menoa. Tamman taas seistessä aloillaan, taputin sitä kaulalle. Kinsky tuntui hyvin epävarmalta, mutta halusin ehdottomasti ratsastaa sen hallille, vaikka nyt en edes satulaa viitsinyt heittää selkään. Kaipa minä luotin omaan tasapainooni liikaa. Tänään Kisu oli sentään ollut suhteellisen rauhallisella päällä ja hoitaminenkin sujui vain muutaman uhittelun voimin. Päästin voikon kävelemään puolipitkin ohjin eteenpäin Ruolammen pihamaalla. Aluksi se tuntui hyvin jännittyneeltä, mutta pian askeleista tuli pidempiä ja Kisukin tuntui rentoutuvan edes hieman.Puna poskillani ratsastelin kohti tallia. Allin kanssa oli niin ihanaa maastoilla, ja lenkki loppui aina liian äkkiä. Maahan satanut lumi teki maisemasta ihanan, valoisan ja niin kauniin. Pakkasta ei ollut, ja lumesta sai hyvin tehtyä lyhtyjä ja vaikka lumiukon. Alli höristeli tyytyväisenä ja lämmitti selällään reisiäni. Jahas, nyt oltiin jo hallilla, enää hetki tallille. Vastaan ratsasti toisella puolella tietä vieras hevonen, arvatenkin Ruolammesta. Tervehdin heitä hymyillen ja ohitin tyynesti. He-hetkinen, oliko ratsastajassa jotain tuttua? Mi-mi-mi-mitä? Keula takaisin hallille päin ja vauhtia kinttuihin. Alli ravasi tuon ratsukon viereen, ja katsahdin äimistyneenä ratsastajaa. "Sinä!" huudahdin riemusta, harmiksi en yltänyt halaamaan selästä käsin. "Ihanaa nähdä! Mihin oot Wrindin hylänny?" Toinen oli ilmeisen hämmentynyt puhetulvastani, mutta hiljalleen alkoi ystäväiseni tajuta, kuka tässä hymyili puolentoista vuoden jälkeen. Voin tosiaan sanoa, että yllätyin ohi menevän ratsukon palatessa vierellemme ja vieläpä tunnistavan minut. Enemmän taisin hämmästyä kun tunnistin itse toisen ratsastajan. "Suvi!" naurahdin iloisena ja pysäytin Kisun siihen paikkaan. Tamma vilkuili pari senttiä pienempää Allia hieman mietteliäänä ja kääntyi vähän väliä katsomaan rautiasta lajitoveria. "Säkin täällä. Aika sattumaa..." totesin. ".. Wrindi nyt kasvoi ehdaksi kilpatykiksi, niin tämä pikkutamma tuli nyt elelemään rennompaa elämää sen tilalle Ruolampeen", hymyilin säteilevänä ja taputin Kisua kaulalle. Voikko kuopaisi maata hieman turhautuneena."Ahaa! Wrindipojasta on kasvanut iso poika", naurahdin. "Mä löysin Allin sitte Simorasta, nii nähtiinhän me siellä joskus kauan sitte. Miksei me muute törmätty useammin?" Mun puheripuli seikkailuistani Simorassa ja Köppääsessä ei meinannut millään saada loppua, mutta Linnea kuunteli - tai oli kuuntelematta mutta vain nyökkäili - tarkkaavaisesti, oli tainnut tottua tähän iloiseen ja höpöttäväiseen luonteeseeni. Ihanaa, kun oli joku tuttu tallissa! "Eiks ole hassua kun mä oon jo 16 ja puol, siitähä on kohta kaks vuotta kun tavattii, kylläpäs se aika nyt rientää... blaablaa..." Siinä oltiinkin jo saavuttu hallille, jonne Linnea oli ilmaissut menevänsä. Kyllähän tässä aikaa liikenee puuhailla Allin kanssa vähän lisää maastolenkin jälkeen. "Mitäs aattelit Wri... eiku Kisun kanssa tehdä?" "Mä ajattelin vähän irtojuoksuttaa sitä. Sais juoksennella vähän vapaammin.." vastasin ja liu´uin alas Kisun lämpimästä selästä hallin kohdalla. Tamma luimisti hetkellisesti korviaan, mutta pärskähti sitten tyytyväisen näköisenä. Teki ulkoilma näköjään tänään sille tehtävänsä. "Jos sä haluat, niin sä voit tulla mukaan. Mä en ehkä niitä viitsisi päästää samaan aikaan irti, koska tämä tamma nyt on mitä on, mutta vuorotellen se kävisi hyvin?" Avasin hallin suuren oven jo, mutta jäin odottamaan Suvin vastausta."Joo ja tuskimpa Alli sitä häiritsee jos vapaana seisoskelee reunalla, tää on tämmöne mammuli", naurahdin ja tulin itsekin alas satulasta. Hallin puolella irroitin ohjat Allin kuolaimista ja Alli vaelteli vähän irrallaan, ei se enää maastoilun jäljiltä riehunut. Linnea ähersi Kisun kanssa jotakin, taisi ottaa satulaa pois. Höpöteltiin - etenki mä minkä ehdin, ja pian otin Allin kiinni ohjanpäähän ja silittelin sitä. Kisu riehaantuikin aikalailla vapaudesta. "Onpas suloinen tamma", sanoin Neelalle. Naurahdin Suvin kommentille katsoen Kisun menoa hieman ylpeänä. "Kiitos ja onhan se", totesin. "Vielä kun sen saisi käyttäytymään yhtä suloisesti." Tamma kun oli oikea prjoketihevonen. Ehkä siitä saisi vielä joskus yhteiskuntakelpoisen otuksen. Sitä minä ainakin toivoin. Käännyin rapsuttamaan Allia harjamarron alapuolelta, jolloin suomenhevonen näytti selvästi tykkäävän siitä. "Heh, Alli sentään on vieläkin yhtä lämminsydämminen kuin aina ennenkin!""Alli on niin järkähtämätön mammuli, että sen muuttuminen ois suorastaan huolestuttavaa. Tää on niin ihana", sanoin ja pörrötin hepan talvikarvaa. "Päästätkös sen Kisun nyt juokseen?" Linnea päästi ja reipas tamma liisi vapaudesta nauttien ympäri maneesia. Hallin hiekkapohja tutisi rytmikkään laukan mukaan, ja mietin miltä tuntuisi olla nelijalkainen hulmuharja. Olisi se hienoa juosta, kovaa, kovaa, kovaa... "Etköhän voi päästää Allin jo", Linnea sanoi, kun Kisu rauhoittui. Tipahdin maan pinnalle pilvilinnoista ja ynähdin jotain. Sitten Allikin juoksenteli jo pitkin hallia, olipa hienon näköistä, kun kaksi hevosta juoksenteli. "Tulee ihan mieleen apassionata, jonka alussa hevoset päästettiin juoksemaan areenalle", sanoin katsellessani menoa. "Se oli niin kaunista että itse kukin rupes itkeen", naurahin muistellessani uskomatonta, upeaa showta. Hymyilin sädehtivänä Suville, mutta pidin katseeni hevoskaksikossa. Kisukin näytti pitävän Allin seurasta, vaikka yleensä se oli muiden kaviokkaiden kanssa aika sivullinen ja muutenkin orvon näköinen. Nyt se näytti onnelliselta ja olin sen takia todella tyytyväinen. "Mä en ole koskaan käynyt missään hevosesityksissä. Ainoastaan vaan jossain ratsastuskilpailuissa", hymähdin. Toisaalta joku Apassionatakin voisi olla ihan kaunista katseltavaa, kuten Suvi mainitsikin, mutta ne olivat niin kalliita, että oman hevosen ylläpidon rinnalla aina ei ollut varaa, enkä kyllä olisi aina jaksanutkaan lähteä kauemmas Suomeen, jotta sellaisen näkisi. Lopulta hevoset rauhoittuivat ja pärskähtelivät levollisen näköisinä toisella puolella hallia. Lopulta Alli päätti kävellä luoksemme ja hetken pähkäilyn jälkeen myös Kisu tuli tamman perässä. "Katos!" naurahdin. "Kisuhan oppii hyviä juttuja Allin kautta.""Haha Alli on vaan niin paras", naurahdin. Suitsimme jälleeen hevosemme ja lähdimme takaisin päin. Hallin valot sammuksiin ja ovi perässä kiinni. Oli jo hämärää ja lunta satoi, vaikka oli plussakeli. Yöllä tulisi taas pakkasta. "On tää vaan niin ihanaa", huokaisin. "Rakastan talvea. Katso, kun lunta on oksilla!" Olin niin iloinen, kun oltiin taas Linnean kanssa samalla tallilla. Oltiinhan me tunnettu melkein yhtä kauan, kun olin hevosia harrastanut. Ajatella, enää muutama viikko, niin tämänkin harrastuksen alottamisesta tulisi kaksi vuotta. Huhhuh, olipa aika kiitänyt vauhilla. "Kui kauan sä nyt oikee oot harrastanu heppoja? Oon jo unohtanu kun luku on nii valtava", naurahin. "Ai sä ilmeisesti lasket aikaa sekunneissa, kertan pääsee unohtumaan", Linnea naurahti. "Pöljä, vuosissapas! En mä niiin millintarkka oo." Hmh. Virnistin Suville. "17 vuotta, tai oikeestaan ihan kohta tulee jo 18 vuotta täyteen", naurahdin. Se luku tuntui aika isolta, mutta jos se luku oli iso, niin olinko mä oikeesti jo niin vanha. Kaikki sanoivat mulle aina, että vaikka mä vanhenin vuosissa, niin henkisesti mä olin paljon nuorempi. Nyt musta alkoi kyllä vaan tuntumaan siltä, että lähinnä olen tulossa vain vanhuuden höperöksi. Mikään henkisesti nuori, pöh. "Aika on kyllä rientänyt ihan hurjaa vauhtia. Vastahan mulla oli Wrindi tosiaan täällä ja sekin oli silloin vielä semmonen rääpäle. Sun pitäis nähdä se nyt kun se on kasvanut isoksi pojaksi." naurahdin jälleen."Haha joo, sulonen rääpäle olikin", sanon ja muistelen vanhaa hoitoheppaani. "Mut huisaa et harrastit hevosii ennenkun mie synnyin.." Joo. Aika rientää ihan sairaan huimaa vauhtia. Muista vieläkin sen pimeen talvi-illan, kun potkuttelin iskän papan kelkalla Ruolampeen kysymään hoitsua. Voi että sitä innokasta odotusta, kun vihdoin oli matkalla tallille! Taas sitä oltiin matkalla tallille, hämärässä, hevosen kanssa. Ei enää ensikertalaisen ihastusta, vaan pikemminkin arkeen kuuluvaa hommaa, josta nautin silti edelleen. Suvi & Alli 173 hm
|
|
|
Post by Suvi on Mar 15, 2015 18:10:23 GMT 2
Kettuileva valmentaja Sunnuntaina 15. maaliskuuta Harjailin Allia tavalliseen tapaan auringon paisteessa nauttien kevätsäästä. Aurinko ei vielä polttanut naamaani punaiseks, vaan lämmitti kivasti. Allilta tipahteli talvikarvaa sieltä täältä ja se nuokkui jalkaansa lepuuttaen, siinä harjauksesta nautiskellen. Kuolaimet oli vaikeat saada suuhun, kuten yleensä, kun Alli inhosi suuhunsa koskemista. Tapa saada suu auki oli jo hyvin vakiintunut, eikä tammakaan enää niin vaikea ollut. Pian olinkin kentällä kävelemässä Allin kanssa. Istuin sen tasaisessa, varmassa kyydissä ja annoin löntystää käynnissä. Alli oli ihan puoliunessa, silmät lerppui vieläkin, kun kevätaurinko leikki tamman kupeilla ja häikäisi silmiä. Aurinkolasien sangat painoivat vähän kypärän alla. Kentän aidalle ilmestyikin jossain vaiheessa tuttu hahmo. Linneahan se sielä nojaili aitaan ja otti aurinkolasit päästään, kun tulin hänen kohdalleen. "Moi Neela! Mikä mahtava sää!" henkäisin ja hymyilin ystävälle. "Moikka", tervehdin Suvia hymyillen leveästi ja katselin kuinka Allin karva heijasti auringonvaloa kuin vastakiillotetun kolikon pinta. "Eikös olekin! Vaihtelua kylmään ja pimeään talveen", virnistin ja kiipesin valkean aidan päälle istumaan. Tuuli puhalsi kevyesti vasten kasvojani ja pyyhkäisin muutamat nutturastani irronneet hiuskiehkurat korvani taakse. "Mitä ajattelit Allin kanssa puuhailla tänään? Itse kävin vaan tuomassa Kisulle uuden sadeloimen kun Pallo oli komeat palkeenkielet saanut edelliseen aikaiseksi." Hymyilin edelleen ja mietin kuinka iso apu serkkutytöstäni Adalinasta oli kun tämä liikutti Kisun tänään. Minun ei tarvinnut ja sain tosissaan pitää sunnuntain lepopäivänä."Voi ei", naurahdin. "Onneksi Alli pärjää aika lailla ilman loimia, nytkin ollu niin leutoo säätä", sanoin ja jatkoin: "En mä mitään ihmeellistä ole miettinyt, tää kenttäkin on aika jäässä, etenkin kavioura. Ei sul ois mitää ideoi?" Linnea kohautti olkapäitään ja välillemme laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus, kunnes Linnea keksi: "Mähän voin valkkaa sua, vaikka ootkin enemmä puskaratsastaja. Tekis sulle ja Allillekin varmaa iha hyvää", Linnea sanoi ja hymyili odottavasti. "No okei sitte, kunha et rääkkää mua iha kuoliaaks", sanoin jo valmiiksi kärsivällä ilmeellä. Niin sitä sitten piti alkaa ravaamaan, ja Linnea se kailotti että Alli pitää saada tähän todellisuuteen unten mailta. Yritin pitkän aikaa siirtymisillä ravista käyntiin ja takaisin, kunnes tammamamman korva heilahti ja se muutenkin piristyi hieman. "Mäpä muuten haen sulle satulan tässä samalla", Linnea sanoi. Varmaan nauroi sisäisesti mun ilman satulaa ratsastukselle. Pian Linnea palasikin ja heitimme satulan Allin selkään. Kun Alli näytti selvästi jo piristyvän ja ajattelevan, että "Hei! Nyt tehdäänkin töitä", pyysin Suvin keskelle kenttää. Kävelin ystäväni rinnalle ja tarkastelin hetki heitä molemmilta puolilta. "Mun mielestä sä voisit pidentää jalustimia jopa reiällä, ellei jopa parilla", totesin ja kun Suvi uskaltautui kuuntelemaan minua, pidensin jalustimia sopivimmiksi koulutreeniin. "Ja muista, että kun kevennät, niin pidät kädet ihan paikoilla", halusin näyttää Suville ihan "oikeanoppista" keventämistä, joten laitoin käteni Allin kaulan yläpuolelle, siihen kohtaan missä käsien kuuluisi aina ratsastuksen ajan olla. "Ota molemmilla käsillä mun kädestä kiinni ja nouse nyt jalustimille. Ihan niin kuin keventäisit. Ajattele myös liikettä hieman enemmän eteen ja ylös kuin pelkästään ylös." Ystäväni teki työtä käskettyä ja Nyökkäilin hyväksyvästi kun muutaman kerran jälkeen Suvi sai todella hyvän näköisen kevennyksen. Kädet pysyivät pehmeinä ja paikoillaan kun oma käteni ei liikkunut Suvin mukana kun tämä nousi satulasta ylös ja sitten takaisin alas. Sitten päästin heidät takaisin kävelemään uralle. Alli näytti kulkevan jo tarmokkaasti eteenpäin. "Muista taivuttaa Allia huolellisesti kulmissa!"Koitin keskittyä noin seitsemäänmiljoonaan ratsastuksen Linnealla jo automatisoituneeseen pikkujuttuun, vaikka menimme vasta käyntiä. Hetken päästä Linnea halus meiät pääty-ympyrälle, sillä oli asiaa ohjien käytöstä. Mun pitäisi keskittyä enemmän ohjaamaan Allia pohkeillani kuin ohjilla, sillä ympyrällä pysyminenkin onnistuu ilman sen suurempaa sisäohjan vetämistä. "Sitte säätelet ulko-ohjalla vauhtia ja ulkopohje pitää Allin uralla", Linnea muistutteli. "Sitte myötää heti kun Alli tekee mitä haluat!" "Mitä vaan kunhan ei ravissa keventämistä ilman jalustimia", naurahdin. Jalustimien kanssa sekin menisi, mutta ilmaisin vain tahtoni säästyä yli-inhimilliseltä rääkiltä. Allin ja Suvin kulkiessa käynnissä hyvin, pyysin heitä tekemään samaa hetken ravissakin. "Muista mitä mä neuvoin kevennyksestä ja sen lisäksi työstä Allia samanlailla kuin äsken käynnissä." Suvi osasi yllättävän hyvin toteuttaa ohjeitani, jos mietti kuinka harvoin ystäväni teki kunnon koulutreenejä, joten olin todella tyytyväinen heidän menoonsa. "Ja muista kun vedät ohjasta niin kyynärpää siirtyy suoraan kylkeäsi pitkin taakse. Eli varo, ettet anna sille johtavaa ohjasotetta", neuvoin. "Ajattele vaikka, että sulla on satasen seteli kainalossa ja kun vedät ohjasta niin se ei saa tippua sieltä!" Hymyilin Suville ja katselin heidän menoaan. Alli alkoi pikkuhiljaa liikkumaan kivasti ja se myötäsi niskastaankin hyvin. Asian sujuttua ravissa, halusin heidän tekevän samaa vielä hetken laukassakin ja Suvi onnistui siinäkin hienosti. "Rentouta jalkoja hieman enemmän vielä, niin pääset laukassa istumaan syvemmälle satulaan", ohjeistin vielä ja sitten annoin heille luvan siirtyä jo käyntiin. "Anna Allille pieniä pidättäviä apuja ohjilla ja tiivistä istuntaa", niin tamman saisi siirtymään raviin. "Ja ravissa ala keventämään oikein hitaasti, ennen kuin siirrät sen käyntiin asti." Kun Alli käveli taas nätisti eteenpäin, annoin heille luvan kävellä koko kentän ympäri.Alli käveli siinä rauhassa ja minäkin huilasin hetken pölisten Linnean kanssa. Alli onnistui tallaamaan vähän sivuun jäälle ja horjahdin hieman satulassa. "Nyt ne setelit vissii makaa maassa", naurahdin ja olin katsovinani kainalooni. "Ei haise taha ei, tuskanhiki vaan", höpisin. "Koitas keskittyä", Linnea nauroi minulle. Molemmat nauroimme. "Tees joka kulmaan voltti, käynnissä edelleen", Linnea määräsi. Hän vahtasi apujenkäyttöäni kuin haukka ja minä panin parastani. Ohja, pohje, istunta, puolipidätteet, katse... Paljon muistettavaa. "Muista ne setelit", Linnea huomautti jossain välissä, ja litistin itseni käsilläni. "Jätä hei kuite tilaa hengittää", Linnea naurahti katsellen minua epätoivoisena. "Hehe, enks oo rasittava", naurahdin ja koitin taas keskittyä olennaiseen. Puolipidätteen myötä voltti lähti hyvin ja päättyikin mukavasti. "En kai mä saa sanoa, että valmennettava on rasittava", naurahdin ja jatkoin edelleen ratsukon tarkkailemista. "Mun mielestä te voisitte jo ottaa loppuverkat, koska mä oon varmaan täyttänyt sun pään jo kaikenlaisilla asioilla", virnistin. "Tai sitten mun pälätykset alkaa kohta menemään sulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ellei ne oo jo mennyt." Hyppäsin takaisin aidan päälle istumaan ja juttelin Suvin kanssa, tämän antaessa Allin venyttää ravissa kaulaansa pitkäksi. "Nyt kun on perusteita käyty niin enskerralla sitten ilman jalustimia kevennystä, vähän..." Ystäväni loi minuun niin murhanhimoisen katseen, että nauraen hiljenin. Olinhan äskeisenkin tarkoittanut vain vitsillä. Aurinko porotti vieläkin ihanan lämpimästi ja suljin silmäni vain nauttien siitä hetkestä. Odotin kesää niin innolla! Pääsisi uittamaan hevosia, istumaan kuumalla hiekkarannalla ja hyppimään kalliolta veteen. Ennen kaikkea olisi lämmintä.Linnea vitsaili ja kettuili minkä ehti, taisi olla oikeasti aika lopettaa.. No ei, hyvien ystävien kesken saa läppä juosta ihan valloillaan. Allikin oli iloinen, kun pääsi viimein satulastaan, ja nautiskeli täysillä kun harjaa jynssäsimme sitä kahdestaan. "Sillon puoltoist vuotta sitte oisin halunnu tän karvakasan niiin omakseni", sanoin rutistaessani Allin haliin. "Sehän on melkein kun sun oma, kun ei tee enäö tunteja", Linnea totesi. "Näinpä", sanoin. "Ode hoitaa Allin omistamisen ja minä hoitamisen, good deal", naurahdin ja aloin leitittämään superihanan tamman otsaharjaa. "Heh nii on, joku pääsee helpolla", Linneakin naurahti. Pian talutimme Allia tarhaan, aurinkokin oli jo laskemassa alemmas taivaan kannella. Minä, ystäväni Linnea, ja maailman paras heppa. Suvi & Alli 174 hm
|
|
|
Post by Suvi on Mar 22, 2015 21:40:21 GMT 2
Ratsastuksen taikaa Sunnuntaina 22. maaliskuuta Harjailin Allia kaikessa rauhassa ulkona kevätauringon kirkkaudessa. Alli pölisi, ensimmäiset karvatuput irtoilivat jo kupeista ja lavoilta. Kumisuka pyöri ja Alli lerputti alahuultaan nukkuen tyytyväisenä. Annoin ajan kulua ja harjasin vaan, aina uudestaan ja uudestaan. Lumi oli sulanut ympäriltämme jo lähes kokonaan, pelloilla sitä oli vielä ohut kerros, että pystyi hiihtämään aamuisin hangella, joka jäätyi öisin. Tiet olivat osittain sulaneita ja kuivia, osittain jäisen liukkaita, mutta lumi oli jo sulanut. Ajan kuluksi aloin letittämään Allin pitkiä jouhia, tein häntään useammankin ranskanletin ja harjankin letitin ihan sekavasti, kunhan tein vain kaikkea mahdollista mitä tuli mieleen. Pian huomasin Coran kävelemässä ohitse Bellaa taluttaen. "Moi Cora!" "Moi! Mita sa teet!?" Cora hämmästeli lettiviritelmääni. "Harjoittelen, minulla on paljon aikaa", selitin selkosuomella. Aikani, kun olin opetellut puhumaan selkosuomea, olin huomannut, kuinka ulkomaalaistaustaisille usein pukkaavat kielioppivirheet meinasivat yksinkertaistaa minunkin suomea.. Koulussakin oli yksi vaihto-oppilas, joka puhui jo hyvää suomea, joten sain puhua selkeästi useallekin kaverille. Oli Corakin jo oppinut paljon suomen vaikeaa kieltä. "Mita aikoo teha tänään?" Cora väänsi. "En tiedä vielä", sanoin mietiskellen hymy kasvoillani. "Tahtoisitko sinä, että minä opetan sinua ratsastamaan Allin kanssa? Alli on kiltti ja turvallinen hevonen", selvensin. Olisi hauska opettaa Coraa ratsastamaan, hän kun ei voinut Bellalla ratsastaa. Tuijotin junttia ystävääni ehkä hieman tuimasti. "You didn't mean that right?" Kysyin huolestuneena. Juntti nyökkäsi ja nielaisin hitaasti, mutta kuuluvasti. Piru vie, mitä minä tuohonkin vastaan? "O, okay. Voit teach me", sanoin värisevällä äänellä. Juntti innostui ja antoi minullekkin suan. "Harjaa siltä puolen vähän vielä viimeistelyks", Juntti sanoi innostuneella äänellä. Nyökkäsin ja kävelin hitaasti tamman luo. "Don't bite me or I will bite back", sihahdin kun tamma siirsi painoaan jalalta toiselle. Uskaltauduin harjaamaan kevyesti tamman selkää, josta sitten päätin siirtyä kohti päätä. Eihän siinä mitään hätää ollut. "Pelottaako?" Juntti kysyi. Pudistin rohkeana päätäni ja hän vinkkasi minut mukaansa satulahuoneeseen.Cora osasi satuloida hyvin ja suitsetkin meni päähän sutjakasti, kun Alli vaan möllöili rauhallisena. Vähän se nyrpisteli huuliaan, koska inhosi sieraimiin ja suuhun koskemista. Cora vielä suoristi satulahuovan kulman ja irroitti uinuvan tamman. Maiskutuksista huolimatta Alli ei liikahtanut, joten menin hoputtamaan tammaa lähemmäs. Se heräsi muutaman tuuppaisun jälkeen ja löntysti välissämme kentälle kuraisen tien litistessä kavioiden alla. Suomenhevonen seistä jökötti aloillaan, kun autoin Coran selkään. Hän heitti huivin minulle, sillä kevätaurinko paistatti aukealle kentälle niin kuumasti. Kavioura oli aivan jäässä joten ohjeistin Coraa ratsastamaan sisempänä, missä sulanut lumi oli tehnyt hiekasta velliä. "Oh I hate Finnish spring", Cora mutisi ärtyneenä. "Viikon päästä sataa märkää lunta, on kylmä ja tuulee", naurahdin kannustavasti. "Talvi tulee takaisin!" "Omg", kuului vastaus.. Pysäytin Coran kun hän tuli luokseni, ja elekieltä ja käsiäni käyttäen ohjeistin häntä parempaan asentoon. Käsien pitää pysyä vakaina, kuin kantaisi teekuppeja, ja kyynärpäät kylkiin ja suorakulmaan. Ryhti suoraksi mutta rennoksi, niinkuin joku ensin vetäisi kypärännupista kohti taivasta ja päästäisi sitten rennoksi. "Well done!" osasin heittää sönkkäykseni perään. Istuin selässä kädet hikoillen. Pelkäsin kuollakseni. Ratsastin viimeksi kymmenvuotiaana, ja silloinkin pienellä pullaponilla. Sydän jyskytti kahtasataa joka kerran kun peto, jolla ratsastin heilautti päätään. Juntti yritti opastaa minua parhaansa mukaan, mutten pystynyt keskittymään, sillä keskityin peittämään pelkoni. "I think I'm not good", sanoin hiljaa. Juntti pudisti päätään ja aloitti:"Hyvin se menee, otat ihan rennosti ja muistelet silloin alkeistunneilla opittuja juttuja." Nyökkäsin ja suljin silmäni. Hengitin hitaasti sisään ja ulos. Perhosten suurieleinen liitely vatsassani rauhoittui hieman ja sain pedon parempaan otteeseen. "Huomaatko? Hyvin menee!" Juntti kannusti ja sai minuun motivaatiota jatkaa. Maiskautin pedon harjoitusraviin ja pyrin kaikin mahdollisin keinoin istumaan siinä ryhdikkäästi. Tein pieniä ympyröitä ja siirryin kevyeen raviin. "Do you see me? That' s wonderfull!" Huudahdin täynnä riemua. Esitellessäni taitojani päätin, että tänään vielä laukkaan. Ehkä. Ehken sittenkään. En tiedä. Hiljensin käyntiin ja ratsastin Juntin luo."Sehän menee mahtavasti", sanoin. "Alli on maailman kiltein hevonen, eikä tekisi pahaa kärpäsellekään", naurahdin. "Siihen voi luottaa." Ehdotin, että Cora puuhailisi hetken itsekseen käynnissä, niin hakisin juoksutusliinan. "Saat harjoitella oikeaa ja tasapainoista istuntaa sekä laukkaa sitten", selitin. Lähdin etsimään juoksutusliinaa tallista, mutta se ei ollut tavallisella paikallaan. Pengoin läpi kaapit ja komerot, kunnes käytävää tallatessani Enni käveli vastaan. "Moikka!" tervehdin iloisena. "Moi! Mites menee?" "Hyvin, opetan Coraa ratsastamaan", kerroin. "Tulin etsimään juoksutusliinaa." "Noniin, hyvä! Se liina... taitaa olla meiän toimistossa, ootas niin käyn hakee sen! Vaihdoin siihen uuden lukon kun vanha oli jäänyt joltakin pohalle ruostumaan sateeseen", Enni selitteli. "Nyt on kyllä mielettömän kaunis sää", aloitin perinteisen sääkeskustelun, kun ei muuta sanottavaa ollut. "Joo ja hanki kantaa", Ennikin huomautti. Pian hän löyti liinan ja pääsin palaamaan kentälle. Toivottavasti Cora ei ollut keksinyt mitään tällä välin, ainakaan se ei olisi Allimurmelimussukan syytä... Juntin jätettyä mut yksin, päätin testata yksikseni laukkaa. Pirullinen virne kasvoillani painoin pohkeeni tamman kylkiin ja se nosti laukan. Laukka oli isompi, mitä millään shettiksellä on koskaan ollut, joten siinä oli tasapainottelemista. "Oh god I'm gonna die!" Huudahdin ja yhtäkkiä olin maassa. Perhanan perhana. Parkaisin vihaisesti ja jäin maahan istumaan. "Why everything is so hard?" Huudahdin ja noustessani ravistelin suurimman kuran pois. Kävelin hitaasti petoAllin luo ja loikkasin uudelleen selkään. Vilkaistessani samalla kentän laidalle, huomasin Rasmuksen kävelevän kauempana Laran kanssa. Ei kai se nähnyt mitään? Perhoset palasivat vatsaani kun maiskautin Allin käyntiin. Jäin pienelle ympyrälle ja koitin asettaa tammaa hiukan sisäänpäin, kun kuulinkin jo läheneviä askeleita. Juntti taisi jo olla palailemassa."Noniin, mites täällä menee?", kysäisin kiirehtiessänitakaisin kentälle. "Nomutta sähän olet aivan kurassa!" henkäisin nähdessäni Coran. "I tried gallop.. it was bigger than little ponies.." Cora marmatti ärtyneenä vaatteitaan puistellen. "Jaaha, kyllä Allin laukka on kuin keinuhevosen, pikkuponilta sitä vasta valuu kokoajan kun ne pomppii niin holtittomasti. Kokeillaas nyt tämän liinan kanssa!" Cora näytti vielä äreämmälle, taisin sohaista hiukka arkaan paikkaan. "Now you have to forget the horse", kerroin. "Only think you are starting gallop, then.. ömm. you know puolipidätys ja laukkapohkeet, so left foot more front and right foot more back. I take care of horse and speed!" Pian laukka keinahti rullaamaan ja nukkuva Alli piti vauhdin tasaisena. "Keep horse's hair on your hands", kehotin Coraa. "Well done, it os going excellent!" kehuin Coraa, vaikka hän jököttikin jännittyneenä aloillaan. Olin tippunut tältä jätti pedolta jo kaksi kertaa. Silti minun on vielä jatkettava tätä kituutusta. Yritin muistella Juntin neuvoa "..forget the horse". Suljin silmäni ja ajattelin istuvani keinuhevosen selässä ja yritin mukautua liikkeesern kuten pienenä tyttönä. Hitaasti nostin käteni sivuilleni tasapainoksi, ja tunsin lentäväni. Räväytin silmäni auki ja näin Juntin katsovan minua tyytyväisenä. Kaikki oli kuin hidastettua. Puhkesin iloiseen nauruun tuulen hulmutessa hiuksissani. "I can't believe that!", huikkasin hihitellen. Juntti katsoi minuun ilmeellä "mitäs-mä-sanoin" ja näytti käsimerkin, joka meinasi raviin siirtymistä. Pidätin tamman raviin ja kevensin hieman kömpelösti. Allilla oli niin suuret askeleet verrattuna poneihin, joilla olin ratsastanut. Juntti käski minun ottaa jalustimet pois ja istua harjoitusraviin. Se oli pompottavaa ja ehkä hieman inhottavaa, mutta siihen tottui kyllä. Päätin taas unohtaa hevosen ja mukauduin liikkeeseen parhaani mukaan. "Awesome! Sähän oot jo tosi hyvä", Juntti kehui ja hymyilin hänelle.Aattelin, että tässä alkoi olla jo tarpeeksi yhdelle kertaa, muutenkin onnistumiseen oli parempi lopettaa. Cora sai mennä rauhallisesti käynnissä ympyrällä ja harjoitella rentoa, hyvää istuntaa. Pian talutimmekin Allin hoitopuomille. Varusteet pois, pikainen harjaus ja Allin taluttaminen tarhaan. Päätimme mennä putsaamaan varusteita, vaikka pihalle kun on niin hyvä ja lämmin sää. Käytävällä kuitenkin törmäsimme Rasmukseen, jolle Cora yritti kovasti selittää enemmänkin kuulumisia - minä vaan moikkasin. Ollessamme satulahuoneen puolella katsoin kummastellen Coraa selitystä vaativalla ilmeellä. "Äh, nothing, do not mind, hmh", Cora sanoi kättään huiskasten. Minä pyöräytin silmiäni ja nappasin Allin kamat ja putsausvermeet. Pihalla istuimme tuolille, mihin aurinko paistoi, ja aloin purkamaan varusteita. Cora tuntui ollevan aivan omissa maailmoissaan. "So what, tell", marmatin vaativasti. "You can trust me", sanoin. Juntti ärsytti minua (ei ole ensimmäinen kerta). Minun asiat kuuluvat vain minulle, ei muille. Huokaisin syvään ja pudistin päätäni: "Never mind." Juntti puuskahti ja katsoi minua kädet puuskassa. "Tell me, you know you can trust me", hän maanitteli. Mitä hän edes haluaa tietää? Okei, tiesin kyllä. "Yea, I liked Alli. She is very good horse", sanoin hymyillen ja käännyin kannoillani. Juntti jäi istumaan penkille hämmentyneenä. Kipitin reippaasti Bellan karsinan luo, johon jäinkin hengaamaan. Bella ei ollut karsinassaan, joten kun huomasin Juntin tulevan minua kohti lähdin hakemaan kottikärryjä. Minun alkoi tehdä mieli siivota Bellan karsina, miksiköhän? Etsiskellessäni talikkoa joku nappasi olkapäästäni kiinni. Kiljaisin ja hätkähdin suurieleisesti, käännyin nopeasti lyöden takanani olevaa hieman kipeästi. Joku parahti. "What are you doing??" Juntti kysyi vatsaansa pidellen. "Oh.. Sorry.. I didn't mean.. I.. I just.." solkotin. Junttis vain pudisti päätään: "Tell me, please." Henkäisin syvään ja nyökkäsin. "You are sure of that?" kysäisin vielä ja Junttis nyökkäsi myöntymiseksi. "Yea, I think I love Rasmus, or then I just like him very much. But I love Jeremy too, I want be with him always. I don't know what to do, I'm so tired to think about that.." selostin nopealla englannillani, ja toivoin ettei Juntti saisi kunnolla selvää.Hymähdin Coralle ja sanoin: "I guessed you like Rasmus." "Ah is it so clear..?" Cora mutisi hieman punastuen. "Jeremy is just moving to Finland and I am falling inlove to finn boys.. I'm so..." "Don't worry everything go good. Maybe Jeremy think same things, you don't meet often.. If Jeremy really move to Finland, he will really wanna you. Remember that." "Yes.. But what can I do when I meet Rasmus?" Cora sanoi tuskastuneena. "I have many friends who are boys. They can be only good friends, but I know, you can do nothing to love. And you don't know what Rasmus thinks about you! Keep on Jeremy, and when you are sure, do what you want." Cora katsoi minua epäillen. Epäili varmaan järjenjuoksuani, ei tainnut minusta olla paljoa apua. Tai sitten hän sääli englanninkielen taidottomuuttani. Katsahdin Junttia hieman epäilevin silmin. Kuinka niin vain kavereita? Jos kerran tunsin molempia kohtaan jotain. Tosin vahvemmathan tunteeni olivat Jeremyä kohtaan. "Yeah", kuiskasin, sillä muuta ääntä ei kurkustani tullut. Käännähdin, sipaisin hiukset olan yli ja lähdin kohti tallia Bellan karsinaa sanomatta enää sanaakaan. Kai aika sitten näyttää mitä on tehtävä. Nostelin lantakikkareita kottikärryyn hyräillen. Yritin pitää ajatukseni jossain muussa kuin pojissa. "Hi Cora!" Kuulin jonkun tervehtivän. Katsahdin taakseni ja näin Ennin, joka hymyili säteilevää hymyään. "Oh, hi! I want ask something.. Can I switch my "carehorse" to Kosmo?" Sopersin, sillä ajattelin sen olevan mahdotonta. "Of course you can. If you want, you can start right now", hän naurahti jä lähti. Jäin suu auki toljottamaan hänen peräänsäKävelin tallikäytävää kohti Coraa, joka siivosi innolla Bellan karsinaa. Kuulin, mitä hän kysyi Enniltä, ja hämmennyin. Ennin siirryttyä muihin tehtäviinsä, kipitin taas Coran luo. Olin kamala tunkeilija. "Why did you change to horse?" kysyin hymyillen uteliaana. "Hmm..", Cora mumisi kuin miettien, kehtaako myöntää syytä. "I wanna ride more", hän sanoi silmäänsä vinkaten. Mitä, Cora iloisella tuulella ja vieläpä innokkaana hevosista? Vautsi! Päätin vihdoin jättää Coran rauhaan lantakikkareiden kanssa, ja lähdin käppäilemään takaisin pihalle siivoamaan Allin varusteita. Coran unohtamat Bellan varusteet siivosin siinä samalla, kun aurinkokin paistoi niin kauniisti. Siinä hyräillessäni Enni tuli moikkaamaan minuakin. "Me taidettiin tänään onnistua jossain", hän nauroi silmää vinkaten. "Kyllä amerrikan ihme vielä oppii hevosista tykkäämään." Suvi & Alli 175 hm
|
|
|
Post by Suvi on Jul 18, 2015 20:13:59 GMT 2
Totta vai tarua Perjantaina 17. heinäkuuta Leukaperäni olivat varmasti hiponeet maata tunnistettuani Sampan. Vähän sai silmiään hieroa, jotta se kirkastui, että noiden pitkien, mustien hiusten seassa pilkahti tutut kasvot. Olin kuulostellut kuljetuskopin ryminää tallista, kuinka tutun railakkaalta se olikaan kuulostanut, mutta ei, en olisi arvannut. Se oli Samppa, vanha kuoma. Back in Ruolampi.
Nyt vasta tuntui siltä, että olin palannut siihen samaan talliin, missä olin heppailuni alkutaipaleen viettänyt.Istuin koivun juurella tallin pihamaalla ja kelasin kaikkea mielessäni. Muistin syvistä syövereistä oli putkahtanut esiin kaikki ne yhteiset hetket - vauhdikkaat maastoretket, minä ratsastaen ja Samppa Rikua ajaen; Mustikkapolun kisat, jotka Samppa ihmeen kaupalla voitti; talvinen viikonloppuleiri, jolloin Samppa piti pukea tytöksi ja minun ratsastaa sillä raivohullulla orlovilla. Senkin muistin, kuinka Riku runnoi Serafinan. Hetken, kun istuimme Sampan kanssa nurmikolla pohtien maailman menoa ja surullisia valokuvia katsellen. Ja nyt tuo toisinaan seinähullu oli taas täällä. ( saa päättää tarkoitanko hevosta vai omistajatarta =D ) "Tervehys haaveilija", kuului tuttu ääni. "Pikemminkin muistelija", totesin. "Missä välissä sun keesi on kasvanu tommoseks ihanan pitkäks letiks?" "Oven välissä", mustatukka vitsaili. "Hehheh. Miun hiukset on kasvanu tasan millin sen jälkee kun leikkasin ne", huokaisin. "No onhan noi nyt perskele varmaa toistakymmentä senttiä pidemmät ku se polkkatukka", entinen puolisiili koitti lohduttaa. "Ihan sama, mun hiukset ei tästä kasva. Näytät muute nykyää ihan likalle", nyökyttelin. "Juuuuh no ehkä vähä", Samppa tuumasi. "Nää on muute osittai pidennykset." Sepä se. Kävelimme tallikäytävää pitkin kohti Allia. "Sää et ookkaa nähänny tätä tammaa parii vuotee", tajusin. "Sumulahessakaan ei ollu kun tän varsa." "Taitaa olla pysynny samanlaisena mammana, vai mitä", Samppa puheli silittäessään pikaisesti tammulin turpaa. "En varmaa uskalla tulla kattoo Rikuu ku se kaataa seinät muute het alkajaisiks", naurahdin. "Rippi on mikä on. Mun mussukka." "Rippi...?" "Nii, keksin sanoo sitä Ripiks. Eiks tääl oo toinenki Riku häh?" Samppa vinkkasi. "Sain muute sen paprut käsii. Ei se oo mikkää Ukon Rikuroju vaan Marichardonietes!" "Niiiin mikä? Oot harjotellu tota nimee varmaa joka ilta, karseen vaikee. Marochi mikä..?" naurahdin. Samppa päätyi tekemään tutun ja turvallisen ajolenkin. Minä en jaksanut lämpösellä kelillä kiduttaa Allia Rikun juoksuvauhdilla, vaan lähdin vaeltelemaan rauhallisemmin lehto etsän hämäriin. Pampu (joksi siskoa ei kyllä enää saanut kutsua) oli mennyt Banskulle yöksi, ei ollut mitään kiirettä kotiinkaan. Tosin huskytytöt pitäs kai kans lenkittää. Metsää kolutessani tulin ajatelleeksi Idaa - häntä ei ollut näkynyt aikoihin tallilla. Jospa tyttö viimistään ensi kuussa ilmestyisi Allia moikkaamaan. En varmaan ehtisi palautua siihen mennessä Samputtimen come backista... Suvi & Alli 176 hm
|
|