|
Post by Enni on Nov 15, 2014 14:10:52 GMT 2
sh-o. VälskäriVäiskiä hoitaa Anni, joka myös kirjoittaa hoitopäiväkirjaan.
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Dec 3, 2014 21:18:31 GMT 2
Anni & Väiski osa 1 ensitapaaminen 3.12.2014
"Tatu Talve, et sä musta niin helposti eroon pääse", ilmoitin virnuillen tallimestarille, joka lakaisi tallikäytävää ajatuksiinsa vaipuneena. "No katos, teitähän alkaa lappamaan tänne ihan urakalla!", Tatu naurahti yllättynyt hymy huulillaan. Mies kerkesi hädin tuskin heivata harjaa kädestään, kun roikuin jo tämän kaulassa leveästi hymyillen. "Miten niin meitä?" kysyin yskähtäen vetäydyttyäni pois hämmentyneen mieshenkilön sylistä - minkäs minä sille mahdoin, että vanhoja (talli)kavereita oli aina niin ihana nähdä! "Ei siitä oo pitkä aika kun Rasmus pölähti tänne Lara mukanaan", Tatu selvensi kevyt puna kasvoillaan. Nyökkäilin huultani purren, etten olisi tirskunut miehen ilmeelle: raukkaparka oli mennyt ihan lukkoon, pitäisi siis varmaan ottaa tavaksi halailla toista useammin. Katselin ympärilleni haltioituneena. Talli suunnilleen kiilteli puhtauttaan, ollen silti äärettömän kodikas. "Missäköhän Väiski mahtaa ulkoilla?" huikkasin hommiinsa palanneelle Tatulle. "Mä voin lähtee näyttää", mies vastasi laskien harjan käsistään.
Pakko myöntää et kyllä siinä hymy leveni entisestään Väiskin nähtyään. Ori oli juuri niin täydellinen kuin olin kuvitellutkin: komea, kevytrakenteinen sporttisuokki. Tatu kehoitti ottamaan Väiskin mukaan tallin puolelle, joten tein työtä käskettyä ja marssin kevyen lumipeitteen saaneen tarhan puolelle riimu mukanani. "Heipähei", puhelin tummanrautiaalle orille, joka katseli minua korvat uteliaasti hörössä. Kävelin hitaasti Väiskiä kohti, tarjoten kättäni orin nuuskittavaksi. Väiski kurottautui puhaltamaan lämmintä ilmaa sormilleni, ottaen sitten reilun askeleen taaksepäin. "Ai, säkö et ole halukas lähtemään mun mukaan?" naurahdin hiljaa. Kuulin Tatunkin naurahtavan tarhan portilta. "Se testaa sua." Hymähdin itsekseni ja hivutin kättäni kohti orin turpaa. "Kato nyt, en mä sua syö", mutisin ja otin askeleen lähemmäs. Nyt ori ei enää liikkunut, vaan kumartui maailmanomistajan elkein tutkimaan taskujeni sisällön. Siinä meinasi saada Sonyn älypuhelin kyytiä, kun siro suomalaisen turpa ujuttautui lähes kokonaan taskun sisälle. Pyöräytin riimunnarun tummanrautiaan kaulalle ja pujotin riimun orin päähän. Väiski lähti harppomaan vierelläni reippain askelin, kun suuntasin kulkuni tarhan porttia kohti. Herrasmiehenä Tatu laski meidät tarhan ulkopuolelle, joten pääsin jatkamaan matkaa kohti tallia innosta puhiseva suomipoika narun päässä. Väiski vingahti pariin otteeseen tarhaileville tammoille, jotka tyytyivät vain lumistelevaan orin iskuyrityksille. "Joo, olet sä melkoinen naistenmies", naurahdin kiskaistessani tallinoven auki. Vastassa odotti ihanan lämmin talli, jonka kodikkuus korostui kevyestä pikkupakkasesta saapumisen seurauksena entisestään.
Väiski pärskähteli tyytyväisenä harjatessani oria pitkin vedoin. Tatu oli palannut takaisin töidensä pariin, jättäen meidät Väiskin kanssa ihan kaksistaan orin karsinaan.
"Hölmö", tuhahdin orin pukatessa minua turvallaan. Tummanrautiaalla tuntui olevan kokoajan asiaa, tallissa kun ei muuta seuraa tällä hetkellä ollut. Nappasin kaviokoukun käteeni ja kumarruin puhdistamaan orin kavioita. "Väiskihän se siinä. Mitä sä täällä sisällä seisot?" tuttu ääni kysyi jostain karsinan oven tienoilta. "Cella?" huikkasin lattian tasolta. "Mitä ihmettä, Anniko se siellä?" epäuskoinen ääni vastasi. "Minä itse", virnistin, laskin Väiskin kavion alas ja suoristin itseni, päätyen juuri parahiksi blondin hyökkäyksen kohteeksi. Rutisteltuamme toisistamme ilmat pihalle jäin virnuilemaan tytön hämmentyneelle hymylle. "Mitä sä täällä teet? Miks Tatu ei oo kertonu mulle mitään?" tyttö ihmetteli. "Väiski", vastasin nyökäten orin suuntaan. "Ja ei se Tatu varmaan telepaattisesti oo tätä tietoa sulle saakka vielä saanut, mä nimittäin saavuin ihan äsken ja yllätin senkin." "Just joo! Näin sitä vaan pidetään frendit pimennossa", tyttö puuskahti huitaisten minua lapasellaan. Väiski seurasi keskusteluamme tympääntyneenä, pukkien minua aina tilaisuuden tullen. "Mut mitäs sä täällä oikeen hillut?" kysyin nostaen käteni mielenosoituksellisesti puuskaan. "Tulin tota broidii kattomaan.. Ja hoitamaan bisneksiä", Cella vastasi salaperäinen hymy huulillaan. Tuhahdin hymyillen. Vai niin. Pitihän se arvata, että Talven neidillä oli jotain suunnitteilla. "Mä taidan viedä tän höpönassun takaisin tarhaan, eiköhän me jo ehditty ihan tarpeeks hengailla näin ekoilla treffeillä", totesin rapsuttaen Väiskin levottomasti heiluvaa turpaa. "Joo, mäkin jatkan matkaa. Näkyillään!" Cella vastasi kadoten yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Irrotin riimunnarun karsinan kaltereista ja lähdin taluttamaan Väiskiä tallin perältä ulko-ovea kohti hölmö hymy huulillani. Ehkä paluu hevosenhoitajaksi ei ollut yhtään hullumpi ratkaisu.
Moi Anni, ja viel kerran tervetuloa hoitajaks Ruolampeen! Sananen kommenteista: me ei ylläpidon puolesta kommentoida jokaista tarinaa, vaan aina tallilaisten ensimmäiset tarinat ja sen jälkeen aina fiiliksen mukaan - palautteen voi saada esim erityisen mieleenpainuvasta tarinasta. Kaikki me kuiteski luetaan!
Olipa mukava kuulla että Väiski iski noin kovaa. Se onki mahtava hevospersoona, ja niin komeekin. Mä voin kuvitella et te tuutte oleen hieno parivaljakko, se on kapasiteetiltaan niin monipuolinen, että sä kokeneena ratsastajana osaat sitä varmasti arvostaa ja ratsastaa sen arvosella tavalla! Sulla oliki aivan tavaton päivä upouutena tallilaisena: sähän tunsit ihan vahingossa vaik kuin monia. Meitä on tosiaan kertyny erilaisia vanhoja porukoita tänne Ruolampeen, ja yhessä me luodaan uus iso porukka.
Tykkään sun kirjotustyylistä, yhä edelleen, kamalan paljon. Se on kevytlukuinen ja jollain tavalla hyväntuulinen, kertojan ääni ja persoona kuultaa hyvin tekstistä läpi. Käytät niin osuvasti muita ihmisiä, tunnelmia ja repliikkejä, että ne maalaa lukijan itse mielessään hetkiin mukaan - se on taito, mikä joiltain vaan löytyy, sitä ei voi opetella. Sulla se on, pidä siitä lujaa kiinni! Jes, tätä jään ootteleen lisää, mitä kaikkee saattekää Välskärin kaa aikaan kun pääsette vauhtiin.
- Tatu
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Dec 7, 2014 20:29:54 GMT 2
Anni & Väiski osa 2 aamutalleilua 7.12.
Oli vielä hämärää, kun liukastelin punaisen paholaiseni ratissa kohti Ruolampea. Kuka hullu nousi sunnuntaiaamuna ennen kukonlaulua ja vieläpä pienimuotoisten pikkujoulujen jälkeen? Minä. Mitäpä sitä ei harrastuksensa eteen tekisi. "Huomenta! Sä olet varmaankin Anni?" blondi, arviolta minua vuoden tai pari vanhempi nainen huikkasi läheisen tarhan portilta. "Juu, ja sä olet mitä luultavimmin Enni?" vastasin haukotusta pidätellen. Nainen nyökkäsi pieni hymy huulillaan. "Jos aamutalli kiinnostaa, kuten aikaisesta saapumisajastasi voisi vaikka päätellä, tuolla olisi vielä useampi hevonen odottamassa ulospääsyä", Enni hymähti ja lähti sitten harppomaan tallia kohti. Suuntasin askeleeni naisen perään, autuaasti haukotellen.
"Nyt saa luvan riittää!" ähkäisin pienelle mustalle ponille, joka retuutti minua perässään jäisellä tallipihalla. Karsinassa pieni ponitamma oli näyttänyt yltiösuloiselta nappisilmineen, mutta totuus oli paljastunut sillä sekunnilla, kun olimme päässeet ulos: karvapallo oli päättänyt päästä haluamalleen tarhalle hinnalla millä hyvänsä. Harmikseni tarha ei ollut se, johon poni tarhausjärjestyksen mukaan kuului. Väkivalloin sain kuin sainkin raahattua tympääntyneen näköisen tamman pihatolle, vain huomatakseni Tatun tarkkailleen touhuani - virneestä päätellen jo pidemmän aikaa. "Ootko sä edelleen sitä mieltä, että teit oikean päätöksen ton hoitohevosen suhteen? Toihan näyttäs sopivan sulle ku nappi silmään", mies virnuili nauruaan pidätellen. "Leikitään etten mä kuullu tota", murahdin pyöräytäessäni karvapallon tarhaan. Onnekseni olin saanut pidettyä naamani peruslukemilla, sillä viimeisenä olisin halunnut suoda näsäviisaalle tallimestarille ilon katsella nolostumistani, vieläpä tähän aikaan aamusta.
"Hyvää huomenta murunen", lässytin Väiskille, joka tuijotti minua karsinansa perältä turpa aamukaurojen peitossa. Taputin orin kaulaa ja pujotin riimun tummanrautiaan päähän. "Käy sä ensin ulkoilemassa niin tehdään sit jotain kivaa yhdessä", puhelin orille taluttaessani sitä ulos. Väiski asteli vierelläni reippain askelin, tarkkaillen tallipihan tapahtumia korvat hörössä. Laskin Väiskin irti ja jäin hetkeksi katselemaan, kun ori kiersi tarhan lennokkaassa ravissa. Tummanrautiaan tarhakaveri töllisteli Väiskin touhuja kauempaa, mutta lähti lopulta mukaan Väiskin leikkiin. "Tässä olis pojille vielä vähän aamupalaa", Tatu sanoi. Vilkaisin miestä, joka kauhaisi kottikärryistä reilun sylillisen heinää ja ripotteli sen tarhaan parilla heitolla. "Siellä odottais pari likasta karsinaa. Onkohan susta sellaseen työhön?" mies jatkoi itsekseen virnuillen. Tuhahdin. Pitäisi muistaa juoruta Cellalle, että hänen veljensä oli sekä näsäviisas että sovinistinen.
Olin päässyt jo kolmannen karsinan kimppuun, eikä energiapuuskalleni näkynyt loppua - täytyisi ehkä sittenkin kiittää Tatua motivoinnista. Nostelin lannat ja märät purut kottareihin, tasoittelin purut ja lähdin kärräämään jätöksiä lantalaan. "Huomenta", siroa voikkoa taluttava nainen sanoi hymyillen parivaljakon kävellessä vastaan tallikäytävällä. "Huomenta", vastasin. "Toi poni on ihan liian kaunis. Onko se sun? "Haha, Hattie kiittää. Mun nimi on Inna ja joo, tää on mun oma", nainen vastasi pidätellen ulos hinkuvaa poniaan. "Joo, niin mä vähän lottosinkin. Mä oon Anni, aloitin just Väiskin hoitajana", hymähdin. Inna nyökkäsi hymyillen, toivotti mukavaa päivänjatkoa ja katosi suloisen poninsa kanssa tallipihalle. Itse jatkoin matkaani lantalaa kohti pieni, huomaamaton hymy huulillani.
"Cella, sä et ehkä ikinä arvaa miten toi sun veljes on kohdellu mua tänäaamuna", marmatin blondille, joka ilmestyi paikalle termari ja pieni rasia mukanaan. Tyttö istahti vierelleni Väiskin loimen päälle, jonka olin kiskaissut pehmukkeeksi päätettyäni perustaa piknikin orin karsinan edustalle. Aamupalani oli jäänyt niin vähäiseksi, että tytön tuoma kahvi ja eväsleivät lämmittivät työn raskaan raatajan sydäntä kovasti. "Vai niin, onpa outoa. Mä kun luulin et broidi on oikee herrasmies. Eihän se yleensä ees kehtaa jutella kellekkää naispuoleiselle henkilölle", Cella virnuili. Tyttö vaikutti olevan omissa maailmoissaan, mikä herätti epäilykseni ja tarjosi tilaisuuden vaihtaa puheenaihetta. "Sä salailet jotain." "Enpäs!" tyttö naurahti. Hymy jäi kuitenkin tytön huulille hivenen liian pitkäksi aikaa, joten jatkoin inttämistäni. "Sulla on kierroksissa joko mies tai hevonen, sano mun sanoneen." Cella pyöritti nauraen silmiään, mutta hiljeni sitten tyytyen virnuilemaan pirullinen katse silmissään. Huokaisin. Ja mäkö muka pidin ihmisiä pimennossa?
Väiski näytti aikalailla täydelliseltä harjaustuokioni päätteeksi. Olin puunannut orin korvista kavioihin, selvitellen harjan ja hännän viimeistä jouhta myöten. "Tytöt tykkää puhtaista pojista", totesin tummanrautiaalle, joka oli keskittänyt energiansa taskujeni kaiveluun. En tohtinut kiusata Väiskiä näin pyhänä, joten jätin aiemmin kaavailemani maastakäsittelyharjoitukset toiselle päivälle. Palautin orin takaisin tarhaan ja nappasin tummanrautiaasta rallittelukuvan päivittääkseni sosiaalista mediaa omalta osaltani. Olin latomassa perinteisiä "#sunnuntai #tallipäivä #suomipoika" -hashtageja kuvan perään, kun näkökenttääni ilmestyivät Rasmus ja Lara. Työnsin puhelimen taskuuni ja kiiruhdin kaksikon luo hymy huulillani. "Anni, moi", Rasmus tervehti. Morjestin poikaa ja tarjosin kättäni Laran nuuhkittavaksi. "Kyllä maailma on pieni", naurahdin. Rasmus nyökytteli huvittuneena. "Me ajateltiin käydä vähän treenaamassa, saa nähdä missä kunnossa kenttä on", poika kertoi. Sivelin Laran turpaa hymyillen. "Eikun vain mukavia treenejä", hymähdin. Rasmus kiitti ja lähti taluttamaan tammaansa kenttää kohti. Kaivoin puhelimen takaisin käteeni ja jatkoin kuvan julkaisua liukastellen samalla parkkipaikkaa kohti. Istahdin autoon, viimeistelin sometukseni ja starttasin. Yllätyksekseni autoni tyytyi vain yskähtämään, jota seurasi hiljaisuus. "Voi perkele..", manasin. Koetin uudestaan, mutta ei. Olin jo valmis hakkaamaan päätäni rattiin, kun joku koputti ikkunaan. "Etkö pääse matkaan?" Tatu kysyi avattuani oven. Päästin tallimestarin kuskin paikalle kokeilemaan onneaan. "Cellakin kerkes just lähtee, oisithan sä sen kyydillä päässy", Tatu mutisi noustuaan ulos autosta. "Mut voin mä heittää sut. Jos jätät noi avaimet mulle nii voin myöhemmin tsekata et jos tää lähtis liikkeelle", mies jatkoi ennen kuin ehdin vastata mitään. "No jos millään viitit", vastasin niellen kaikki aamuiset ajatukseni. Ehkä Tatu oli avuliaampi kuin mä tai Cella osattiin kuvitellakaan.
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Dec 12, 2014 21:12:17 GMT 2
Anni & Väiski osa 3 puomitreenejä 11.12.2014
Kyllähän se veti hiljaseks. Laskin Sonyn valkoisen älypuhelimen korvaltani ja tuijotin epäuskoisena alas kerrostalon pihamaalle. Tatu oli saanu mun ennen niin uskollisen, Ruolampeen simahtaneen auton kuntoon ja napotti tällä hetkellä istua kyseisen auton ratin takana odottamassa mua. "Miten sä sait tän henkiin?" kummastelin istuuduttuani pelkääjän paikalle. Olin kiskonut vaatteet päälleni sellasta vauhtia miehen yllätysvisiitin takia, etten ollut edes halunnut vilkaista lopputulosta peilistä. "Et sä kuitenkaa ymmärtäis", Tatu virnisti. Ignoorasin pojan sanat, koska tähän aikaan aamusta musta ei vaan ollu puolustelee itteeni. "Koska sä herätit mut tähän aikaan aamusta, saat kyl kurvata Apsin kautta et saan jotain aamupalaa", haukottelin katse ohitsemme välähtelevissä katuvaloissa. Aamu oli vasta valkenemassa ja mä olin jo menossa tallille.
Liekkijärven ABC oli kovin hiljainen siihen aikaan aamusta. Tatu hörppi autonkorjuupalkaksi tarjoamaani kahvia meikän vetäessä autuaana sämpylää naamaani. "Sä et ilmeisesti osaa syödä aamupalaa kotona", mies naurahti viitaten ensimmäiseen aamutallireissuuni. "No sattu nyt tulee tänäänki taas nii kiireinen lähtö ettei siinä paljoo ehtiny leipiä väsäilee", mutisin. Hörppäsin oman kahvikuppini tyhjäksi ja nousin ylös. "Eiköhän mennä et saa Välskärikin omat aamupöperönsä."
Aamutalli sujui jo astetta rivakammin ja harjattuani Väiskin olin valmis suunnittelemaan päivän ohjelmaa. "Mitäs me oikeen tehtäisiin?" höpöttelin tummanrautiaalle, joka mökötti mulle karsinassaan. Ori oli painanut korvansa luimuun ja tyytyi vaan mulkoilemaan minua sivusilmällä näyttäen lähinnä angstaavalta teiniltä. Lopulta päädyin varustamaan Väiskin ratsastuskuntoon, koska halusin testata orin ominaisuuksia puomien parissa. Ori oli valloittanut sydämeni pehmeillä liikkeillään Ennin koulutunnilla, joten veto takaisin suomipojan satulaan oli kova. "Maltahan nyt", rauhoittelin Väiskiä, joka yritti väkisin työntyä ulos karsinastaan. Kiskoin kypärän päähäni, nappasin ratsastushanskat mukaani ja lähdin harppomaan ulos puolijuoksua etenevä suomalainen vierelläni.
Termi jälkiviisaus sai kyllä mun päässä ihan uuden merkityksen, kun erehdyin raahaamaan puomeja Välskäri käsipuolessani temmeltäen. Ori käytti suunnilleen jokaisen keksimänsä tempun tasapainoni horjuttamisesta ohikulkeville tammoille esittäytymiseen saadakseen huomioni, joten lopulta tyydyin raahaamaan kentälle vain kuusi puomia, kolme raviväleillä ja toiset kolme laukka-askelille sopiviksi. Reilujen alkukäyntien jälkeen lähdin verryttelemään Väiskiä hivenen pidemmällä ohjalla reippaanpuoleisessa ravissa. Ori suunnilleen puhisi innosta, mutta pysyi kuitenkin nahoissaan. Nouseva aurinko ja luminen maisema vaivuttivat ajatukseni lähestyvään jouluun, joten unohduin keventelemään kaviouralla ihan pidemmän kaavan mukaan. Kokosin ohjia ja käänsin Väiskin päädystä ravipuomeja kohti. Ori nosteli jalkojaan reippaasti ja sai minut tirskahtamaan ääneen - tällä pojalla oli työinto kohdallaan! Tulin puomit pari kertaa molempiin suuntiin ja Väiskistä irtosi aika ajoin sellaista liikettä, jota lähtisin kyllä hakemaan tulevissa koulutreeneissä. Kun tummanrautias alkoi ottaa takaosaa ihan kunnolla alleen ja myötäsi niskastaan, otin hetkeksi käyntiin ja annoin orille hetkeksi vapaat ohjat. Nostin vasemman laukan ja käänsin Väiskin pääty-ympyrälle. Myötäsin sisäohjasta ja annoin orin venyttää askeltaan. Hymy nousi huulilleni tummanrautiaan pärskiessä laukan tahdissa. Tiivistin istuntaani ja lähdin tiivistämään istuntaani, kooten laukkaa pykälän verran kääntääkseni orin puomeille. Yksi, kaksi, kolme, myötäys. Askeleet sopivat ja Väiski ylitti puomit puhtaasti. "Hienosti", kehaisin oria tultuamme laukkapuomit useampaan otteeseen toisestakin suunnasta. Tummanrautias vaikutti niin tyytyväiseltä itseensä, että ori tuntui kasvaneen korkeutta monta senttiä. Tuhahdin itsekseni ja lähdin hakemaan Väiskiä rennompaan muotoon rennosti kevennellen.
Olin juuri saanut purettua Väiskin, kun Cella ilmaantui talliin. "Joko sä oot valmis paljastaa et miks sä täällä pörräät? Äläkä yritä sanoo et ravaat näin usein kattomassa veljees. Sanoisin et juokset jonkun miehen perässä jos täällä ois joku sun ikänen, mutta kun ei ole", pulputin ennenkuin tyttö ehti edes tervehtiä minua. "No okei", Cella huokaisi huultaan mutristaen ja kaivoi kännykän taskustaan. Leukani tipahti varmaan lattialle nähdessäni näytössä komeilevan hevosen. "Se tulee parin viikon sisällä", tyttö selitti rennosti, kuin asiassa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. "Siis ostitko sä hevosen?! Urpo, ei tommosta saa pimittää!" kiukkusin kovaan ääneen edessäni virnuilevalle blondille. Vasta sen jälkeen tajusin varmistaa, ettei tallissa ollut ketään. "No se tulee ensin koeajalle", tyttö vastasi sivuuttaen syyttävän katseeni. Se oli sit menny ja ostanu perkele friisiläisen. Mä en varmaan tässä maailmassa jumaloinu mitään niin paljon ku niiden harjaa. Jonain pimeänä talvi-iltana mä varmasti livahtasin sen tulevan Cellan murusen karsinaan ja leikkaisin sen tukan pois. Havahduin katkerista ajatelmistani Väiskin turhautuneeseen kuopimiseen. Jätin virnuilevan Cellan talliin lähtiessäni kiikuttamaan harmaaseen fleeceloimeen sonnustamaani oria ulos itsekseni mutisten.
Kun olin potkinut Väiskin tarhan tolppia tuohtuneena saadakseni tunnekuohuni takaisin hallintaan, luikin tallin takana sijaitsevaan taukotupaan aikeenani tutustua rakennukseen ensimmäistä kertaa. Oven takaa paljastui kodikas, pieni ja ihanan lämmin tupa, jonka pöydässä istuivat Talven sisarukset. "Anni hei", Cella virnisti katse veljessään. "Cella hei", vastasin marssien päällä olevan kahvinkeittimen luo. Kaivelin kaapista suurimman löytämäni kupin, kumosin siihen puoli pannullista kahvia ja tilkan maitoa, jonka jälkeen istahdin pöytään Cellan viereen. "Millä sä tulit tänään tallille?" tyttö kysyi viaton hymy huulillaan. "Diudilla, milläs muullakaan?" hymähdin hörpäten varoen kahvia. "Älä huijaa, Tatu sut haki!" blondi huudahti voitonriemuinen hymy huulillaan. Vilkaisin Tatua, joka piiloutui kahvikuppinsa taakse. Kuvittelin nähneeni miehen kasvoilla häivähdyksen punaista. "Niin no, mulla ei ollut autoa", totesin. Cella ei ollut kuulevinaan lausahdustani, vaan vilkuili vuorotellen meitä molempia kiero virne kasvoillaan. "Vai niin", tyttö puuskahti laskien hetkeksi katseensa kännykkäänsä, hymyään piilotellen. Kumosin lisää kahvia suuhuni. Mihin tää tilanne olikaan kehittymässä? Vilkaisin kelloani, joka kertoi minun viettäneen aikaa tallilla jo kokonaiset neljä tuntia. "Mun pitää varmaan lähtee et kerkeen illaks duuniin", huokaisin. Cella nyökkäsi ajatuksiinsa vaipuneena. Tyhjensin kahvikuppini, huuhtaisin sen lavuaarissa ja ryhdyin kiskomaan takkia takaisin päälleni. Huomasin Tatunkin nousseen ylös ja mutisteen siskolleen paluusta töiden pariin. Tatu tuli perässäni ulos samalla ovenavauksella. Kävelin vaiteliaana kohti parkkipaikkaa, olettaen tallimestarin suuntaavan askeleensa suoraan talliin. "Anni", Tatun ääni kuitenkin kutsui takaani pakottaen minut pysähtymään. Käännyin ympäri nähdäkseni miehen kiusaantuneen ilmeen. "Sori toi äskeinen", hän jatkoi hiuksiaan haroen. "Se oli vähän outoa. Cella nyt on vähän tommonen." Nyökkäsin. Käännyin kannoillani jatkaakseni matkaa. "Mut voin mä sut hakea milloin vaan jos auto tekee taas tepposet", takaani kuului. Pieni, hassu hymy nousi huulilleni. "Tai vaikka se ei tekiskään, miten vaa."
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Dec 13, 2014 21:13:40 GMT 2
Anni & Väiski osa 4 pikkujouluilua 13.12.2014
I just want you for my own More than you could ever know Make my wish come true All I want for Christmas is you
Mä olin niin jouluihminen. Hyräilin radiosta soivan rallatuksen mukana hymy korvissa asti kurvaillessani lumista tietä pitkin kohti Ruolampea. Olin just saanu äänen avattua ja pääsemässä johonkin toiseen ulottuvuuteen Mariah Careyn feattaajana, kun Audi teki sen. Se meni ja sammutti radion. Se siis sippas ihan tosta noin vaan, kesken kauneimman joululauluntulkinnan pitkään aikaan. Miks mä olin ikinä ristiny sen Punaiseksi paholaiseksi, kun se otti nimensä niin tosissaan? Nappasin autosta mukaan Väiskin naamiointivälineet ja saunakamat iltaa varten, paiskaten sit oven kiinni vähintäänkin mielenosoituksellisesti. Jollain ei vaan tuntunut olevan joulumieltä. Olisi ollut oikeestaan sama tulla taksilla tai pummia joltain kyyti, mutta olisipahan nukkumapaikka jos en muuta keksisi. Hipsin taukotupaan Linnean perässä ja taidettiin olla aikalailla viimeisiä tulijoita, sillä talo suorastaan pursusi ihmisiä. Enni jakoi iloisesti höpöttäen meidät eri tehtäviin, jonka jälkeen jakauduimme pienissä porukoissa ympäri Ruolampea. Matkalla talliin hymyilin metsän laitaan suunnistavalle Tatulle, joka näytti keränneen itselleen kokonaisen kuusenkaatoarmeijan.
Virnuilin itsekseni seuratessani sivusilmällä vieressäni työskentelevän parivaljakon touhuja. Tommi, sen äksyn suokkitamman hoitaja seistä napotti kuin paraskin palvelija käytävällä, ojennellen joulukoristeita jakkaralla taiteilevalle tytölle. Olin kuullut tyttöä kutsuttavan Fleuriksi, joka oli mun korvaan tosi kaunis nimi. Ripottelin hajamielisenä syliini haalimiani joulukoristeita sinne sun tänne, jonka jälkeen kävin ripustamassa Väiskin oveen havuista väkertämäni pienen kranssin. Olin kiinnittänyt siihen orin nimellä koristamani piparin, pari sokeripalaa ja ruisleipää, joten lopputulos oli vähintäänkin erikoinen. No, eiköhän se Väiskille kelpaisi. "Täällä ois yks kuusi koristeltavana!" Tatun ääni tiedotti jostain toiselta puolen tallia. Hiippailin lähemmäs ja huomasin poikien rahdanneen kuusen satulahuoneeseen. Ehdin paikalle just ennen ihan kauheeta tungosta, joten pääsin paraatipaikalle kuusen koristelussa. Lopulta, kun kuusi oli kauttaaltaan peitetty erikokoisilla ja -värisillä koristeilla, puuttui sen latvasta enää tähti. Mä en oikeestaan ees tienny, että mitä se latvatähti mun kädessä teki - siinä se kuitenkin oli, ja mä sit seistä töllötin siinä tähti kädessä muiden toljottaessa ympärillä. Mittailin kuusta silmilläni. Mä en millään, en sitten millään ilveellä saisi aikaan mitään muuta kuin äärimmäistä tuhoa jos edes yrittäisin saada tähteä latvaan. "Mä voin hei auttaa", Tatu sanoi vinosti hymyillen ja aurasi tiensä ihmisjoukon läpi. Mies virnisti mulle ojentaessani tähden mua päätä pidemmän tallimestarin käteen. Tatu sai sen vaivatta paikalleen, jonka jälkeen saikin suorituksestaan huikeat aplodit. Mun oli pakko tönäistä itseensä tyytyväisen näköistä miestä, ettei se löytäis itteensä leijailemasta jossain katonrajassa.
"Seuraavaksi vuorossa Anni ja Väiski!" Enni hihkaisi. Sisäinen lapseni oli suorastaan kiljunut suoraa huutoa huomatessani pikkujoulujen pukukilpailun ilmoittautumislomakkeen tallin seinällä ekalla tallireissullani, joten tässä sitä sitten oltiin. Olin kiinnittänyt Väiskin riimuun korvien väliin vilkkuvat poronsarvet ja värittänyt orin turvan varoen punaisella liidulla. Harjan olin letittänyt ranskalaiseen tyyliin, unohtamatta hopeista koristenauhaa, joka pilkotti mukavasti jouhien lomasta. Tummanrautiaan molemmilla kyljillä roikkuivat joulusukat, jotka olin kiinnittänyt orin mahan ympärillä olevaan loimivyöhön. Sukissa koreilivat Tatun ja Ennin nimet ja niiden sisältö oli sanalla sanoen suklainen. Ai mikä tuomariston lahjominen? Enni hihitti Väiskin ylisuloiselle ilmeelle, ori kun otti roolinsa ihan tosissaan - tummanrautias tiesi olevansa huomion keskipisteenä ja tepasteli tallikäytävällä niin kultapoikana kuin vain mahdollista. Huomasin Tatun katselevan mua ajatuksiinsa vaipuneena. Taistelin punastumista vastaan, sillä tiedostin jälleen asuvalintani. Olin pukeutunut jo tän vuoden viralliseen pikkujouluasuuni, joka sai olon alipukeutuneeksi paksujen tallivaatteiden sijaan. Punainen, toisen olkapään ja käden paljaaksi jättävä pitsimekko oli ollut rakkautta ensisilmäyksellä kun mä sen olin kaupassa bongannut. Mustat nilkkurit kopisivat betonilattiaa vasten, ja mun oli pakko laskea hetkeks katseeni niihin. Koska Väiskin koristelussa ei ollut kestänyt kauaa, olin ehtinyt kihartaa hiukseni vessan suojissa. Esittäytymistä varten olin varannut mukaani myös tonttulakin, joten näytin nyt varmaan lähinnä pornahtavalta tonttutytöltä. Pitäisi muistaa repäistä se pois heti kun tää osuus olisi ohi. "Ooh, suklaata!" Enni huokaisi tyytyväisenä saadessaan joulusukkansa käsiinsä. Tatu tyytyi virnuilemaan ja iski mulle silmää. Siinä vaiheessa hento puna tais mun kasvoille kiiriä, joten painelin Väiski perässäni aplodien saattelemana orin karsinan suojiin.
Lämmin, terästetty glögi poltteli mukavasti kurkussa. Olimme siirtyneet Ennin talolle, jonka osa porukasta oli koristellut oikein jouluisaksi. Pöytä oli täynnä ruokaa ja juotavaa ja taustalla raikui sellaisen enkelikuoron laulu et oksat pois. Enni oli saanut houkuteltua mukaansa Suvin, Linnean ja Tommin, jotka hoilasivat yhteistuumin samoihin mikkeihin. Varpunen jouluaamuna oli lauluna kaunis, mutta musta tuntui et tolla äänenvoimakkuudella kaikki varpuset kilometrin säteellä tipahtelisivat alas taivaalta alta aikayksikön. Kun olin saanut mahani täyteen Ennin herkkupöydän antimista, linnottauduin sohvalle parin tallilaisen kanssa. "Mä oon Anni, me ei olla varmaan koskaan esittäydytty", sanoin vieressäni istuvalle Tommille. Poika kääntyi katsomaan minua ja nyökkäsi ujosti. "Joo, mun nimi on Tommi." Poika ei ehtinyt vaihtaa sen enempää kuulumisia, koska tuntui uppoutuneen keskusteluun toisella puolellaan istuvan Fleurin kanssa.
Linnea ja kumppanit oli just virittelemässä elokuvaa pyörimään, kun yläkerrasta saapuva ilmestys jäädytti kaikkien ilmeet. Hetkeä myöhemmin koko porukka räjähti nauruun, kun Luciaksi pukeutunut Tatu lipui joukon keskellä lahjapaketteja jakaen. "Sä et oo tosissas", nauroin silmiäni pyöritellen, kun poika tyrkkäsi mulle paketin käteen leveä hymy huulillaan. Pudistelin epäuskoisena päätäni pakettia avaten. Sieltä paljastui mielettömän nätit, tummansiniset ratsastussukat, jotka tulis ehdottomasti tarpeeseen kunhan päästäisiin Väiskin kanssa kunnolla treenaamisen makuun. Kun Tatu, eikun siis Lucia, poistui lopulta takaisin yläkertaan, Linnea pisti leffan pyörimään ja suurin osa porukasta kerääntyi television ääreen. Raina oli mulle entuudestaan tuttu, joten seurasin sitä lähinnä sivusilmällä glögiä hörppien. Jossain välissä Tatu kävi houkuttelemassa porukkaa mukaansa saunaan, muttei saanut poikien lisäksi naisvahvistusta kauniista huulipunasta huolimattaan. Kuulin ulko-oven käyvän ja pujottelin tieni ylös sohvalta. Eteisessä seisoi kohmeinen Cella, joka tuntui olevan vaipumassa tota menoo johonkin horrosmaiseen tilaan. "Kuka tuli?" Enni huikkasi sohvalta. "Cella", vastasin ja tarjosin lumia päältään ravistelevalle tytölle glögiä. Cella kumosi juoman kurkustaan sellaista vauhtia, ettei siinä varmaan enää tytöllä kauaa kylmä olisi. "Onko täällä sauna lämpimänä?" Cella kysyi kuoriutuessaan toppavaatteistaan. "Joo pojat meni sinne joku aika sitten, ne yritti kyllä houkutella meitä sekasaunaan mut ei noi oikeen lämmenny ajatukselle", virnistin. "No mä ainakin tahdon sinne nyt heti ja sä tuut mun mukaan", blondi ilmoitti ja nappasi laukkunsa mukaan. Tuijotin epäuskoisena minua mukanaan kiskovaa Cellaa, mutta kurottauduin ottamaan omat saunakamani mukaan ja seurasin päättäväisesti saunaa kohti marssivaa tyttöä.
"Ei tässä nyt oo aikaa ujostella!" Cella hihkaisi mulle kietouduttuaan pieneen pyyhkeeseen. Poikien äänet kantautuivat saunasta, joten ne eivät olleet vielä tajunneet meitä. Pieni järjen ääni yritti huhuilla jostain takaraivostani, mutten antanut sille valtaa - kerranhan täällä vain elettiin, ja nyt oltiin sentään pikkujouluissa. Ja sitäpaitsi halusin kuollakseni nähdä poikien ilmeet. "CELLA!" Tatu karjaisi Cellan marssiessa edelläni saunaan. Tatu, Rasmus, Tommi ja mulle tuntematon poika istuivat kaikki ylälauteella ja jokaisen suu oli auki hämmästyksestä. Jotenki ne älys taiteilla itsensä semmosiin asentoihin, et peittivät olevinaan meidän silmille sopimattomat paikat. Tirskahdin ääneen, kun Cella tiputti pyyhkeen lattialle ja ahtautui Rasmuksen viereen. Seurasin tytön esimerkkiä ja pian löysin itseni Talven sisarusten välistä tilavan saunan ylälauteelta. Ei hullummin. Olihan se alkuun vähän kiusallista. Tatu tuijotti kattoa ja olin varma, että se puna sen kasvoilla ei johtunut pelkästään kiukaan lämmöstä. Vilkaisin Cellaa, joka virnisti mulle ilkikurisesti. Tytön toisella puolella istuva kolmikko tuijotti tiiviisti seinää, sanaakaan sanomatta. "Missä täältä saa juotavaa?" kysäisin yrittäen luoda jotain keskustelun tapaista. Tatu tyrkkäsi kaljansa mun käteen sanaakaan sanomatta. "Oisin mä voinu hakee", Cella hihitti.
"Saatiinpahan pojat hiljasiks", Cella naurahti, kun me hiippailtiin pois saunasta. Ei me oltu saatu mitään suurempaa keskustelua aikaseks, mut löylyt oli olleet ihan hyvät kun Tatu oli vain lopulta tajunnut heittää kiukaalle vettä. Sit lämpö olikin noussut sitä vauhtia, et tajuttiin Cellan kanssa lopulta miehen päämäärä, eli meidän savustaminen ulos. Ei siinä kyllä kauaa menny, kun kuultiin saunan oven käyvän muidenkin luikkiessa pois kuumuudesta. "Olitteko te saunassa? Eikös pojat oo siellä?" Enni tiedusteli sohvalta luikittuamme Cellan kanssa olohuoneen puolelle. "Juu olihan ne siellä", Cella virnisti. Koko porukka kääntyi töllistelemään meitä ja muutama loi toisiinsa merkitsevän katseen. Aijai Anni, näin sitä hommattiin hyvä maine heti alusta alkaen.
Kello lähenteli puolta yötä, kun viimeiset tytöt lopettelivat saunomistaan. Porukka alkoi purkautua ulos ja kotia kohti parilla kimppakyydillä. "Enni hei, kai tänne voi jäädä yöksi? Mä en millään jaksa tai ylipäätään kykene lähtemään enää mihinkään", Cella kysyi glögimukiaan kohottaen. "Tottakai, mä petasinkin jo varuilta yläkertaan pari extrapetiä", tallinomistaja hihitti. Ajatus sängystä auton takapenkin sijaan kuulosti houkuttelevalta, joten päätin mielessäni livahtaa heti tilaisuuden tullen pehmeimpään löytämääni sänkyyn. Nappasin laukkuni mukaan ja suuntasin askeleeni hämärään yläkertaan. Kurkistelin huoneita, löytäen lopulta kauniin, pienen huoneen, jonne oli levitetty vuodesohva. Jätin laukkuni sängyn viereen ikäänkuin varaten itselleni paikan, jonka jälkeen hivuuttauduin takaisin pimeään käytävään. Portaissa oli ruuhkaa, sillä saunakaverini Cellaa lukuunottamatta marssivat peräkanaa yläkertaan. Laitoin käteni puuskaan, jääden odottamaan poikia portaiden yläpäähän. "Katsohan, misteli!" virnistin ilkikurisesti jonoa vetävälle Tommille, jonka silmät laajenivat sillä sekunnilla kun hän havaitsi yläpuolellani roikkuvan mistelinoksan. Muiskautin pojan poskelle pusun ja koetin olla nauramatta raukan punastumiselle, kun hän luikki tapahtuneen jälkeen ohitseni. Rasmus nauroi ja muiskautti suukon poskelleni ihan vapaaehtoisesti, Alexin luikkiessa taktikoidusti ohitseni pojan takana. Viimeisenä tuleva Tatu katseli minua mietteliäs ilme kasvoillaan ja jättäytyi seisomaan pari porrasta alemmas, silmiemme ollen silti samalla korkeudella. "Hoidetaan tää nyt sit ihan kunnolla", mies mutisi itsekseen, kietaisi kätensä rennosti ympärilleni ja painoi huulensa omilleni niin nopeasti, että ehdin vain juuri ja juuri sulkea silmäni. Maistoin glögin Tatun lämpöisiltä huulilta, kun tallimestari pani parastaan poikatrion vislatessa innokkaasti takanamme.
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Dec 22, 2014 16:52:40 GMT 2
Anni & Väiski osa 5 ensimmäinen estetunti 12.12.2014
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Dec 23, 2014 16:44:08 GMT 2
Anni & Väiski osa 6 hankiratsastusta aatonaattona 23.12.2014
Väiski pärskähteli tyytyväisenä, hengitys pakkasilmassa höyryten. Aurinko hohti taivaanrannassa, luoden viimeisiä säteitä koskemattomalle lumihangelle. Oltiin tarvottu Välskärin kanssa lumisessa tarhassa jo tovi, eikä ori osoittanut väsymyksen merkkejä – päin vastoin, vauhti tuntui vain kasvavan askel askeleelta. Mä olin vaipunu ajatuksiini, kun ohjasin Väiskin tarhasta tallipihan puolelle. Kiskaisin hieman valahtanutta enkkuvilttiä ylemmäs, ettei suomipoikaa vain pääsisi pakkanen yllättämään. Olin kyllä tirskahtanut nähdessäni Ennin vastottain klippaaman Väiskin, niin hassulta se oli alkuun näyttänyt. Tummanrautias oli ollu ihan häpeissään ja luiminu vaan siinä meidän silmien edessä. Olihan se tietysti ihan ymmärrettävää, kun toinen oli seistä torottanut naisväen edessä ihan nakupellenä! Vedin keuhkoni täyteen raikasta pakkasilmaa ohjaillessani Väiskin takaisin tallille. Pieni köpöttely ilman satulaa oli tehny tehtävänsä meille molemmille: mun posket oli saanu nipistelystä päätellen kauniin, jouluisen värin ja Väiskin turpakarvat oli ihan huurteessa. Taputin oria kaulalle ja liu’uin alas ratsu reiman lämpöisestä selästä.
Väiski oli tutkinut mun taskut useampaan otteeseen jo ennen ulkoiluamme, joten oli siinä mulla pokassa pitämistä, kun jäbä nyt sit löysikin herkkuja takkini übersuurista taskuista. ”Joojoo, sulle ne on kaikki, älä turhaan hotki”, naurahdin Väiskin mussuttaessa jouluherkkuja semmosta vauhtia että oksat pois vaan. Koska tallissa oli jo jonkin verran muitakin hevosia, jätin ei enää niin karvaisen herkkupyllyn karsinaansa tallitoppis päällään. Sen jälkeen suuntasin askeleeni kohti satulahuonetta, josta kuului hiljaista puheensorinaa. ”Moro!” tervehdin Rasmusta ja Tatua, jotka hiljenivät minut nähtyään. Mieshenkilöt nyökkäsivät tervehdykseksi, jonka jälkeen vaipuivat ”töihinsä” toisiaan salamyhkäisesti vilkuillen. ”Mitä Laralle kuuluu?” kysyin Rasmukselta, tavoitteena viritellä keskustelua tähän hivenen kiusalliseen hetkeen. ”Hyvää, hypättiin eilen vähän isompia esteitä ja se oli kyllä ihan liekeissä”, poika selosti pieni hymynkare huulillaan. Hymähdin ja ripustin Väiskin suitset paikoilleen, seuraten miesten touhuja: koska kummallakaan ei oikeasti tuntunut olevan mitään tähdellistä tekemistä, päätin repäistä heidät mukaani taukotuvalle, jonne olin suuntaamassa kulkuni seuraavaksi. ”Mennään mennään”, Tatu naurahti hiuksiani pörröttäen.
”Mä oon tämmönen pukin pikku apuri”, naurahdin ojentaen hämmentyneen näköiselle Ennille suurehkon kangaskassin. Se sisälsi kaikenlaista hevoskrääsää blingbling satulahuovasta harjaan. Tänä jouluna mä olin kyllä ostanu ihan ennätysmäärän lahjoja, mikä tuotti mulle ihan suunnattoman hyvän mielen. Joulu oli kyllä vuoden parasta aikaa. ”Tässä on pienet paketit sulle ja Cellalle. Annan ne nyt jo sulle mukaan, ettei ne huku minnekään sen tohelon käsissä”, nauroin ojentaen Tatulle pienen lahjakassin. Mies katsoi mua hymyillen. ”On meilläkin sulle jotain, mut sen saat vasta huomenna.” Tuhahdin itsekseni ja hörppäsin Ennin lämmittämää glögiä, joka ei ollut ihan niin tujua kuin pikkujouluissa. Hillitsin punan nousemista kasvoilleni ajatellessani sitä iltaa. En voinut olla vilkaisematta Tatua, joka oli kääntynyt juttelemaan Ennin kanssa. Tiesiköhän Cella vieläkään, että kenen kanssa mä olin yöni viettänyt? Ei sillä, että mitään olis sitä suudelmaa lukuunottamatta tapatunut – jos ei siis laskettu niitä lämpimiä käsivarsia, jotka oli pysyneet mun ympärille kietoutuneina aamuun saakka. Olihan siellä toki ollu vähän vilpoista. Niin tai näin, olin aamulla onnistunu livahtamaan karkuun ennen muiden heräämistä. Audinkin oli varmaan vallannut joku joulumieli, kun sekin oli hurahtanu käyntiin pikkuisen lämmittelyn jälkeen.
Havahduin ajatuksistani hurjaan naurunremakkaan, joka paikalla olevalta porukalta oli yllättäen kirvonnut. Käänsin katseeni ovelle nähdäkseni syyn tälle riemulle: ovella seisoi tonttulakkiin sonnustautunut Tommi, joka oli yltä päältä lumen peitossa. ”Missä sä oot riehunu?” Tatu kysyi silmiään pyyhkien. ”En ainakaan yrittänyt ottaa Ämmän kanssa jouluselfietä”, punastunut poika mutisi. Voi raukkaa. Kehtaisinkohan mä edes enää puhua sille niiden pikkujoulupirskeiden jälkeen, kun olin sitäkin silleen ahdistellut? ”No mutta, huomiseen”, hymähdin läsnäolijoille noustessani ylös pöydästä. Porukka huuteli heipat perääni poistuessani takaisin pakkaseen. Olin juuri ja juuri ennättänyt autolle, kun puhelin piippasi viestin merkiksi. Whatsapp jäätyi hetkeksi, mutta avasi sitten sovellukseen lähetetyn kuvan. Tuijotin hölmistyneenä kuvaa, joka oli napattu vajaa tunti sitten. Siellä me Väiskin kanssa rämmittiin hangessa romanttisesti kahdestaan. Vilkaisin viestin lähettäjää ja olisihan se pitänyt arvata – kukapa muukaan voisi muuntautua tallimestarista paparazziksi käden käänteessä? En mä ollu huomannut epämääräisiä hiippareita meitä kuvaamassa, mutta parempi niin. Olin nimittäin aina vannonut sen nimeen, että parhaat kuvat sai silloin, kun kuvattavat eivät tienneet kamerasta. Näppäilin kiitokset hymyillen ja hetkeä myöhemmin kuva koreili kännykkäni taustakuvana, muistuttaen mua tosta huikeesta hevosesta, jonka hoitajaks mä olin jollain ihmeen kaupalla päätynyt.
Hyvää joulua koko Ruolammen väelle! ♥: Anni
|
|
|
Post by Enni on Dec 29, 2014 18:26:45 GMT 2
Väiski oli kuin ihmeen kaupalla (tai vaihtoehtoisesti Körmyn avustamana) kuoriutunut loimestaan, ja Anni lähetettiin pelastamaan paleltuvaa nakupelleä.
Palkintokuva Annille Väiskin puunaamisesta!
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Dec 29, 2014 18:52:27 GMT 2
Anni & Väiski osa 7 Rasmuksen estetunti 19.12.2014
Oli hassua nähdä Rasmus napottamassa koutsin paikalla. Ei se mitenkään väärältä tuntunut, vaan erilaiselta ja niinpä tuijotin poikaa hölmistynyt hymy kasvoillani varmaan koko haastattelun ajan. Väiski pärskähteli innokkaasti kun verryttelin oria kevyessä ravissa. Tummanrautias tuntui vielä himpun verran yhteistyökykyisemmältä kuin aiemmin tähän mennessä ja kuskin fiilikset olivat korkealla – tänään motivaatio ratsastusta kohtaan oli superkorkealla. Puomit eivät tuottaneet meille suurempia vaikeuksia ravissa tai laukassa. Sain Väiskin ainakin omasta mielestäni sopivaan tempoon, sillä ori liikkui pohkeesta eteen, mutta tuli takaisin pienenpienestä puolipidätteestä ja pysyi muutenkin nahoissaan.
Yksi, kaksi, kolme, hyppy. Väiski ylitti ristikon hieman liioitellulla loikalla ja lisäsi esteen jälkeen vauhtia vähän turhankin reilusti. Kun sain orin takaisin kuulolle, ristikko ylittyi toisella yrityksellä jo huomattavasti rauhallisemmin. Suunnanvaihdon jälkeen tehtävä hieman vaikeutui, kun Rasmus laittoi meidät hyppäämään kahta estettä keskiympyrällä. Väiski koetti vaivihkaa lisätä vauhtia, mutta pidin pintani ja istuin tiiviisti satulaan, tehden ainakin miljoona pientä puolipidätettä laukan tahdissa. Ensimmäisellä yrittämällä Väiski pääsi venyttämään laukan ensimmäisen esteen jälkeen liian pitkäksi, jonka takia kusin lähestymisen toiselle esteelle aika täydellisesti – ori ponnisti esteelle niin kaukaa, että siinä olisi ylittynyt saman tien vaikka trippeli. Ehdin kuitenkin juuri ja juuri mukaan hyppyyn ja sain otettua oria kiinni heti esteen jälkeen. Matka jatkui takaisin ensimmäiselle esteelle, jota Rasmus oli käynyt korottamassa pykälän verran. Sain Väiskin tuotua tarpeeksi lähelle, vaikka ori valuikin hivenen reunaan. Hyppy oli kuitenkin järkevä ja tasapainoinen, joten pääsin tuomaan orin kaikessa rauhassa myös toiselle esteelle. Kolmannella kierroksella molemmat esteet olivat taas korkeammat ja Väiski tuntui suorastaan syttyvän allani: tummanrautias ylitti esteet ketterästi, kuunnellen apujani herkeämättä. ”Hyvä”, kehaisin oria taputtaen sen kaulaa, siirtäen orin sitten Rasmuksen ohjeistamana ravin kautta käyntiin.
Viimeinen tehtävä aloitettiin matalammilla korkeuksilla, mutta tekemistä oli silti riittämiin, nimittäin laukanvaihtojen kanssa. Ensimmäisen kiemuran jälkeen laukka vaihtui vasta epämääräisen ravipätkän jälkeen, mutta toisen kiemuran jälkeen sain vaadittua itseltäni ja Väiskiltä jo lähes puhtaan vaihdon. ”Mä nostan näitä vähän, oota hetki!” Rasmus huikkasi. Käänsin Väiskin ympyrälle ja pojan korotettua esteet tulin tehtävän saman tien uudelleen. Väiski ylitti esteet varmoin hypyin ja vaihtoi laukat pyynnöstäni. Toiseen suuntaan vaihtojen kanssa oli taas aluksi pientä hakemista, mutta kun sain tahtoni läpi, laukka vaihtui sujuvasti ja esteet ylittyivät samaan tahtiin kuin toiseenkin suuntaan. Lopulta esteiden korkeus hipoi arviolta kahdeksaakymmentä senttiä, jonka Väiski selvitti tasaisen varmasti. Hymähdin itsekseni siirtäessäni tyytyväisesti pärskähtelevän tummanrautiaan raviin – Väiski oli juuri niin mun näköinen ratsu kuin mahdollista.
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Dec 29, 2014 20:47:21 GMT 2
Anni & Väiski osa 8 kärryilyä 29.12.2014
Hengitykseni höyrysi, kun tallustin hiljaisella tallipihalla. Jännitys suorastaan kupli mun sisällä. Ennin eilinen lipsautus oli pyörinyt mun päässäni nyt jo reilun vuorokauden, eikä asia miettimällä paranisi – mä ajaisin tänään Väiskillä. ”Tule vaan”, maanittelin loimiensa alta mua vilkuilevaa tummanrautiasta, joka seisoi tarhan toisessa päässä. Pieni vilautus taskusta löytyvästä herkkukätköstä sai Väiskin ilmestymään puolijuoksua luokseni tarhan portille. Tarjosin orille leipäpalaa ja pujotin riimun suomipojan päähän. Tarhan portti narisi, kun pujottelin Väiski perässäni tallipihan puolelle. Orin innostunut hörinä ja epämääräinen steppailu saivat mut pudistelemaan päätäni. Mitäköhän tästäkin tulisi?
Kun olin harjannut Väiskin läpikotaisin, selvitellyt orin jouhet ja puhdistanut kaviot, oli aika seuraavalle pähkäilylle. Miten mä saisin valjastettua Väiskin kärryjen eteen? Olin mä joskus valjastanut hevosen, mutta siitä oli jo ikuisuus. Jätin Väiskin hetkeksi karsinaansa ja hiippailin tallissa apua etsien. Satulahuoneesta vastaan pölähti Suvi, perässään vaaleahiuksinen, arviolta Suvin ikäinen tyttö. Olin nähnyt blondin pari päivää sitten pajuamassa tummalle shetlanninponille, mutten tiennyt tytöstä sen enempää. ”Ai, moi”, Suvi tervehti pieni hymy huulillaan. Tervehdin tyttöjä hymyillen, mutta toinen ei avannut suutaan vaikka tuijotinkin tätä suoraan silmiin. ”Tässä on Cora”, Suvi jatkoi ja esitteli sit mut tytölle, supittaen sitten jotain tämän korvaan. Olin erottavani tytön puhuvan englantia. Tuhahdin huvittuneena – Ruolampihan kansainvälistyi silmissä. Tilanne alkoi muuttua kiusalliseksi, kun pikku prinsessa ei Suvin esittelystä huolimatta avannut suutaan, vaan tyytyi tuijottamaan mua hapan ilme kasvoillaan. No, tän pelin mäkin osasin. Vedin naamalleni parhaan bitch –ilmeeni ja jatkoin matkaani päätäni pudistellen. Mihin tää maailma olikaan menossa?
”Rasmus!” huikkasin pojalle, jonka bongasin Laran kimpusta tamman karsinasta. Pojan pää ilmestyi käytävän puolelle ja tuijotti mua kysyvä katse silmissään. ”Tiiätkö sä ketään, joka osais valjastaa Väiskin?” kysyin virnistäen. ”Valjastaa? Ööh, eikös se Vesa ole ravipuolen ihmisiä? Kysy siltä, näin sen äsken pihalla”, poika vastasi hölmistynyt ilme kasvoillaan. Kiitin Rasmusta, varmistin Väiskin pysyvän karsinassaan ja kipitin takaisin pakkaseen. ”Vesa hei”, huikkasin tarhan aitaa tutkivalle miehelle. Hän kääntyi katsomaan minua ja nyökkäsi hitaasti. ”Sitä mä vaan, että olisko susta saanut apua valjastushommiin? Oisin käynyt Väiskin kanssa pikku lenkin”, kysyin pakottaen epävarmuuden pois äänestäni. Vesa tuijotti mua tuima ilme kasvoillaan. ”Osaatkos sä ajaa?” mies tuhahti. ”Joo, oon mä ajanu useemminkin mut valjastamaan en oo päässyt pitkään aikaan”, selostin vastaukseksi. Mies mittaili mua katseellaan, kunnes otti askeleen eteenpäin. ”Kai sä oot laittanu sen muuten kuntoon? Kai tässä ehtii yhden hevosen valjastaa”, Vesa mutisi lähtien harppomaan edelläni talliin.
Väiski kuopi tallikäytävää kaviollaan. Vesa valjasti oria tottuneesti, eikä mennyt hetkeäkään, kun ori oli valmis. Mies oli välillä selostanut tekemisiään ja olin saanut palauteltua aikoinaan oppimiani taitoja melko hyvin: enköhän mä seuraavalla kerralla saisi valjastettua Väiskin omatoimisesti. ”Pitäisköhän sille heittää jotain niskaan?” kysyin vetäessäni kypärää päähäni. Vesa vilkaisi mua kummastuneena. ”Eilenkin sai pitää loimea koko ratsastuksen ajan”, jatkoin ennen kuin mies sai suutaan auki. ”No laita sitten”, Vesa murahti ja kiristi viimeisen remmin. Kipaisin hakemaan loimitelineestä Väiskin enkkuviltin, jonka jälkeen palasin Väiskin luo huomatakseni Vesan ja orin hävinneen käytävältä. Huokaisin syvään ja tallustin pihalle, jonne oletin parivaljakon suunnanneen.
”Pidähän tota”, Vesa tuhahti tyrkäten ohjat käsiini. Tungin enkkuviltin kainalooni ja koitin hillitä katoksen edessä steppailevaa Väiskiä, joka tuntui räjähtävän silkasta innostuksesta. Pian Vesa ilmestyi katoksen uumenista siniset kärryt perässään. Pakittelin Väiskin kärryjen eteen ja annoin miehen tehdä työnsä rauhassa, jonka jälkeen virittelin viltin tummanrautiaan selkään. Vesa piteli oria aloillaan sen aikaa, että pääsin hyppäämään kärryille ja keräämään ohjat rauhassa käsiini. ”Välskäri on ihan fiksu poika, käytä vaan reilusti ääntä niin se kyllä kuuntelee”, Vesa ohjeisti taputtaen oria kaulalle. Pieni hymy häivähti miehen huulilla, kun kiittelin tätä vuolaasti ja annoin Väiskille luvan liikkua. Kärryt nytkähtivät liikkeelle ja hymy nousi huulilleni, kun tummanrautias pärskähteli aisojen välissä intopinkeänä, päätään viskoen. Olimme juuri kääntymässä tallipihasta Ajotielle, kun tuttu hahmo ilmaantui näkökenttääni.
Tommi "Anni kato! Ja Väiski! Ootte lenkille lähössä?" mä tokaisin, kun tallin edessä törmäsin tuttuun parivaljakkoon. Mä olin tapani mukaan tullut Ämmää hoitamaan, (sen masu kasvoi sellaista vauhtia että huhhuh,) mutta uusi suunnitelma kehkeytyi pienessä mielessäni, kun edessäni seisova kaksikko ilmestyi näkökenttään. "Kelpaisko seura? Aattelin, että Ämmä vois tykätä käydä ulkona. Tai no, tykätä ja tykätä, mutta sille tekis hyvää tehdä muutakin kuin kiukutella yksinään tuolla tallissa", virnistin.
Anni Tervehdin topattua Ämmää pitelevää Tommia, jonka ehdotuksesta olin hieman yllättynyt ja samalla huojentunut. Luojan kiitos en ollut näemmä saanut aiheutettua pojalle elinikäisiä traumoja pikkujouluissa. ”Ilman muuta, jos vaan perässä pysytte”, virnistin paksun kaulahuivini takaa. Tommi nyökkäsi ja niinpä parivaljakko lähti tallustamaan aivan perässämme aurattua tietä pitkin. Väiski kävi hieman kierroksilla yllättävästä naisseurasta ja hirnui sekä inahteli minkä kerkesi. Ämmää moinen touhu tuntui vain ärsyttävän, sillä huomasin sivusilmällä tamman ryhtyneen tuttuun tapaan kiukuttelemaan hoitajalleen. Tommi oli kuitenkin varautunut kenkkuiluun ja väisti tottuneesti suomenhevostamman tarjoamia hampaita. ”Mites Fleurin kanssa?” kysyin muina miehinä, pirullinen hymy huulillani. Kai mulla oli oikeus vähän kiusoitella nuorempia tallilaisia?
Tommi Tönäisin lempeästi Ämmän pään pois, näin ehkä tuhannennen kerran tän reissun aikana. Yhtäkkiä mun huomio kuitenkin kääntyi muualle, kun Anni alkoi höpöttämään... Fleurista. "No, eipä siinä mitään. Tai siis, mä en itekään oikein tiedä mitä meillä on tai onko mitään, enkä kauheesti haluis ees aatella koko asiaa..." Mä huokasin traagisesti ja sain brunetelta hiukan oudoksuvan katseen, mutta näin, että se siellä kaulahuivinsa sisällä piilotteli jotain muutakin kuin sitä oudoksuvaa katsetta. Se hymyili aika jäätävästi, ottaen huomioon, että täällä ulkona tosiaankin oli aika jäätävää. Kylmä viima sai poskipäille kohoamaan punaisen sävyn, joka saattoi ehkä johtua muustakin kuin pelkästä tuulesta. Yritin vetää takin kaulusta ylemmäs, ettei Anni alkaisi vahingossakaan kuvittelemaan mitään. Koska mitään kuviteltavaa ei ollut... Joka oli sinänsä aika turhauttavaa.
Anni Hymyilin itsekseni hermostuneen oloisen pojan selostukselle. Tommin lopetettua vuodatuksensa huokaisin syvään – olihan tässä mietinnät itse kullakin. Vilkaisin Ämmän perässä raahautuvaa poikaa, joka kiskoi takkinsa kaulusta ylemmäs. Ei kai sillä voinut kylmä jalan olla, jos mä tarkenin kärryillä? Ehdotin pientä ravipätkää, johon poika suostui ilmeisen tyytyväisenä välttäessään keskustelun jatkumisen. Maiskautin saaden Väiskin ampaisemaan raviin niin vauhdikkaasti, että olin horjahtaa alas kärryiltä sillä sekunnilla. Tasapainoilin kuitenkin sinnikkäästi kyydissä ja ryhdyin pidättämään eteenpäin painelevaa oria, että perässä kahdella jalalla tulevat (kyllä, ehdin nimittäin nähdä vilauksen keulivasta Ämmästä) kaverukset saisivat meidät kiinni. Kevyen hölkkäilyn jälkeen siirsin Väiskin käyntiin ja pysäytin orin siksi aikaa, että Tommi ja Ämmä saivat meidät kiinni. ”Anteeks hei vielä se pikkujoulu, toivottavasti en pilannut sun elämää”, tokaisin ja taitelin kasvoilleni mahdollisimman viattoman hymyn. Tommi ähkäisi nolostuneena ja mutisi jotain takkinsa kaulukseen. Vajosin ajatuksissani takaisin iltaan, mutta en suinkaan siihen hetkeen, kun olin ahdistellut Tommia. Poika tuntui lukevan ajatukseni, sillä yllätyksekseni hänen kasvoilleen kohosi epäilyttävän pirullinen virne. Ehdin juuri ja juuri sulkea nolostuneena silmäni, kun poika avasi suunsa.
Tommi "Tuli vaan tällee tässä ihan yhtäkkiä mieleen, tai siis, ihan kuin mä olisin nähnyt, että illalla sä ja köh, Tatu hävisitte samaan huoneeseen? Sori, en voinut olla kysymättä, kun sä kerta nostit aihepiirin esille", virnistin. "Mä olin siellä vessassa koko yön, koska se glögi... Niin, ei siitä sen enempää, mutta nyt mä kyllä haluan kuulla kaiken mitä teidän kahden välillä on!" selostin ja heitin kärryillä istuvaa brunettea tien laidasta löytyvällä lumipaakulla. "Se oli sit keltaista lunta, ois kannattanut väistää", ilkamoin tyytyväisenä siitä, kun päästiin pois mun rakkaus, tai siis tunne-elämästä. Eihän mun ja Fleurin välillä mitään rakkautta ollut, sen mä tiesin aivan liiankin varmasti.
Anni Tuhahdin itsekseni: vai että tämmöistä peliä. Siinä vaiheessa kun se retale erehtyi vielä heittämään mua lumipallolla, harkitsin jo istumista tuppisuuna loppumatkan. Mutta oikeassahan se Tommi oli, mähän tän olin aloittanut. ”Saatettiin me viettää yö yhdessä”, mutisin. Tommin voitonriemuinen hymy sai mut pudistelemaan huvittuneena päätäni. ”Mut en mä tiiä mitä tästä nyt olis mieltä. Mehän tunnettiin Cellan kautta jo ennen mun tuloa Ruolampeen. Täällä me vasta ryhdyttiin pyörii enemmän yhdessä”, jatkoin. Väiski yritti kiihdyttää vauhtia omatoimisesi, joten jouduin hieman jarruttelemaan oripojan vauhtia. ”Mut ota nyt miehistä selvää. Anto se mulle joululahjaks semmoset maailman päheimmät ratsastushanskat, mutta sit se onkin ollut jotenkin vaisu. En tiiä, jotenkin hankalaa.. Se on vielä kaiken hyvän lisäks Cellan veli”, puuskahdin. Tommi katsoi mua myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Ihme kyllä, en katunut vuodatustani – päinvastoin, oli ollut huojentavaa avautua jollekin. Näinköhän mä olin onnistunut saamaan itselleni juttukaverin sillä hassulla pikkujoulutempauksella?
Tommi Kerrankin mä menin sanattomaksi. Jos mä olin joskus kuvitellut, että mun ja Fleurin juttu oli jotain maailman monimutkaisinta sorttia, oli se Annin säätöön verrattuna pelkkää lastenleikkiä. "Vai on Tatu ollut vaisu. Mitä jos kuule, ihan vaan yksinkertaisesti soittaisit sille? Tai puhuisit kasvotusten. Ei me Tatun kanssa mitään sielunveljeksiä olla, mutta musta tuntuu että jotenkin alitajunnassani mä ymmärrän sitä. Ei toi teidän juttu oo sille yhtään sen selkeempi tai helpompi kun sullekkaan", puhuin yhteen hengenvetoon ja vilkaisin sitten Annia, joka sai pidätellä pullaavaa Väiskiä enemmän kuin mä Ämmää. "Ihan oikeesti, soita. Tai sitten anna takasin ja osta sä sille lahja. Vaihtoehtoja löytyy aina", hymähdin. "Etkä oo muuten ainoo jolla on vaikeeta. Joskus, joskus musta tuntuu siltä, et ei olisi pitänyt tulla koko tallille. En oikeen itekkään tiiä mitä haluan ja mitä en. Ja se koskee montaa asiaa." Avautumiseni seurauksena rykäisin nolostuneena ja asettelin riimunnarua paremmin lapaseeni, hyvin keskittyneen oloisesti. Kunpa brunettejenkin aivotyöskentely olisi ollut blondien tasolla, niin, että Anni keskittyisi vain siihen, mitä selitin Tatusta. Mutta ei mun tuurilla.
Anni Pakko myöntää, et Tommi puhui asiaa. Mietin pojan sanoja ja ihmettelin siinä samalla, miten sen ikäinen jätkä pystyi keskustelemaan näin syvällisesti. Eikös kaikki ton ikäiset rellestäneet kylillä tai istuneet pleikkarin ääressä idioottivitsejä toisilleen laukoen? ”Kiitti”, huoahdin. En mä oikein osannut muutakaan sanoa. Ajatukset sinkoilivat päässäni sitä tahtia, että olisin kohta aivan sekaisin. Tommi nyökkäsi pienesti hymyillen ja tuntui rentoutuvan hieman. Sanaton sopimus välillämme tulisi varmaan pitämään, joten huolta siitä, että kuulisin juttutuokiostamme seuraavana päivänä jonkun toisen suusta, ei tarvinnut kantaa. Kierrettyämme harjoitushallin kotimatka saattoi alkaa. Otimme pienen ravipätkän, jonka aikana Väiski tuntui räjähtävän atomeiksi – orilla tuntui olevan niin hauskaa, ettei se olisi malttanut kävellä enää askeltakaan, varsinkaan kun suunta oli kääntynyt kotia kohti. ”Prrr”, rauhoittelin Väiskiä pyytäessäni oria käyntiin. Mua kävi niin sääliksi perässä ravaava Tommi, että suunnilleen pakotin pojan kärryjen kyytiin. Vähän ahdastahan siinä oli, mutta hyvin se jätkä siinä tasapainoili mun huolehtiessa rauhallisesta tahdista. Ämmäkin tuntui tyytyneen ratkaisuun edes hetkellisesti, vaikka yrittikin uhallaan pukkia hoitajaansa ja horjuttaa tämä tasapainoa.
Tommi Mulla ei ollut aavistustakaan, kuinka mä olin päätynyt istumaan Väiskin kärryille Annin viereen, Ämmän parhaansa mukaan kiskoessa toppatakkiani hampaillaan, (- vähän vaikea mun oli sitä komentaa, kun sain keskittyä kyydissä pysymiseen,) mutta siinä mä nyt kumminkin istuin, metsätiellä huojahtelevissa kärryissä. Vaikka meidän keskustelu oli välillä hiponut nolouden rajoja yksityisyydellään - ottaen esimerkiksi vaikkapa Annin ja Tatun jutun, ei mua oikeastaan tilanne häirinnyt. Kivahan tässä oli ollessa, pohdin katsellessani Väiskin peräänsä jättämiä kavionjälkiä. Annin seurassa oli helppo olla, ei tarvinnut miettiä liikaa mitä puhui, eikä stressata siitä, että toinen nauraisi tai jotain. Ehkä mä olin saanut uuden ystävän, olkoonkin, että se ystävä oli mut pikkujouluissa nolouskohtauksen partaalle ajanut Anni.
Anni Pysäytin Väiskin tallin eteen. Tommi hyppäsi alas kärryiltä ja keräsi pidempänä olleen riimunnarun kunnolla käsiinsä. Pidättelin talliin hamuilevaa Väiskiä sen aikaa, että pääsin itsekin hyppäämään pois kyydistä. ”Tota noin.. Et viittis jelppii näiden kärryjen kanssa?” naurahdin. Tommi nyökkäsi ja paineli viemään Ämmää tarhaan sillä aikaa kun mä talutin Väiskin kärrykatoksen luo. Peruuteltuani orin perässä olevat kärryt mahdollisimman pitkälle katokseen, ryhdyin Tommin avustamana irrottamaan niitä valjaista. Pojalla ei tainnut olla sen enempää kokemusta kuin mullakaan, mut jotenkin me saatiin kärryt ja hevonen irti toisistaan. ”Kiitoksia”, hymähdin Tommin pukatessa kärryt katokseen. ”Eipä kestä. Näkyillään”, poika vastasi hymyillen. Tommin kadottua tallin kulman taa nykäisin valahtaneen enkkuviltin kokonaan pois Väiskin selästä ja talutin orin tallin suojiin. Ajolenkki ei ollut osoittautunut yhtään hullummaksi päähänpistoksi – Väiski oli saanut vaihtelua ainaiseen kentän kiertämiseen ja mä olin saanut ajateltavaa, joka oli hyväksi monellakin tapaa. Ehkä mun nyt oli viimein pakko tehdä jotain, kun mulla oli joku, joka raahaisi mut arvon tallimestarin eteen vaikka omin käsin.
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Jan 4, 2015 18:34:12 GMT 2
Anni & Väiski osa 9 Väiskin viikkokatsaus
maanantai 29.12. Väiski pääsi kärryjen eteen, josta mä teille jo kerroinkin. Oli muuten virkistävää vaihtelua myös mulle, pitkään aikaan en nimittäin ole ajamaan päässyt, suomenhevosella varsinkaan!
tiistai 30.12. Oltiin sovittu Ennin kanssa etukäteen, että huolehtisin Väiskin liikutuksesta koko viikon ajan tätä päivää lukuun ottamatta. En kuitenkaan malttanut pysyä poissa tallilta, vaan hiippailin paikalle hyvissä ajoin päästäkseni kuvaamaan kaksikon treenejä. Oli niin mukavaa päästä pitkästä aikaa kameran taakse! Sain mä alkusäädön jälkeen muutaman oikein edustavan kuvan Ennistä ja Väiskistä, ehkä mä toimittaisin ne naiselle jossain välissä. Purin läpiratsastuksessa kevyesti hionneen Välskärin tallinomistajan puolesta ja otin orista pari rallittelukuvaa tarhassa – tummanrautias pani parastaan ja kuvista tuli ihan sikahauskoja!
keskiviikko 31.12. Niin se vaan vuosi läheni loppuaan. Mikäpä olisikaan parempi tapa päättää vuosi kuin hypellä sopivassa pikkupakkasessa? Onneks olin saanu kaapattua Cellan matkaan, joten puomimestari ja järkkärinkantaja löytyi. Elättelin toiveita muutamasta estekuvasta, luottamus Cellistä kohtaan oli kyllä kova. Väiski oli Ennin läpiratsastuksen jäljiltä ihan sikahyvä ja jo alkuverkkojen jälkeen kuski oli ihan hymy korvissa. Cella nauroikin, että kerrankin mä olisin lähes joka kuvassa hymy pyllyssä, toisin kuin yleensä – vaikka mä miten yritin hymyillä kameralle, näytin lähes poikkeukselta tuimalta (yllätyskuvia lukuun ottamatta, haha!). Aloittelin hommat Cellan puomilinjalla, jonka jälkeen saatiin tulla neljän esteen jumppasarjaa. Väiski oli niin skarppina, ettei kuskin tarvinnut kuin hoitaa ori tarpeeksi lähelle ekaa estettä ja antaa ratsun hoitaa loput. Siitä jatkettiin sit pikaisten välikäyntien jälkeen vähän isommilla esteillä, joista selviydyttyämme Cella väsäsi toiseen päätyyn vielä kaarevan, suhteutetun linjan. Pyysin toiseksi esteeksi okseria, sillä halusin nähdä Väiskin taidot pituusesteillä. Ori ylitti esteet 80cm saakka yhtä pudotusta (senkin voi laittaa sekoilevan kuskin piikkin) laskematta täysin puhtaasti ja sellasella itsevarmuudella, et siihen oli hyvä lopettaa ja jäähdytellä hikinen suomipoika. Yllätyksekseni Cella oli kuin olikin ehtinyt räpsiä esteiden raahaamisen ja korottamisen ohella useamman sata kuvaa, joten mulle oli illaksi duunia: poistaa ne vauhdissa napatut, epämääräisen tärähtäneet kuvat, rajailla ne joita varten blondi ei ollut ehtinyt pyöritellä objektiivia tarpeeksi suuntaan tai toiseen, nauraa omille ilmeilleni ja postailla vauhdikkain kuva Facebookiin.
torstai 1.1.2015 Mä päädyin tallille vasta iltapäivällä (en myönnä juhlineeni vuodenvaihdetta ja seurastakin ajattelin olla hissukseen, katsotaan onnistuuko), joten sain varustella Väiskin ripeästi ehtiäkseni ratsastaa valoisan aikaan. Tarkoituksena oli palautella oria eilisistä hyppelöistä ja valmistella tummanrautias huomiseen valmennukseen, joka kutitteli vatsan pohjassa jo nyt – pääsisimme ensimmäistä kertaa kunnon valmennukseen ja toistaiseksi täysin tuntemattoman henkilön valvovan silmän alle. En tohtinut ratsastaa Väiskiä puolta tuntia pidempään. Alkukäyntien jälkeen keventelin kaviouraa pitkin pidemmillä ohjilla. Tavoittelin muutoinkin koko ratsastuksen ajan pidempää muotoa ja kevensin istuntaani laukassakin, että Väiski saisi liikkua mahdollisimman vapaasti. Loppuun otin pienet taivuttelut, jonka jälkeen taputtelin oria kaulalle ihan pitkän kaavan mukaan. Kyllä me selvittäis huomisesta. Ehkä. Ilta alkoi jo hämärtää, kun purin Väiskin ja jätin orin karsinaansa iltaruokiaan odottelemaan. Sen jälkeen suuntasin satulahuoneeseen puhdistamaan suomipojan varusteet, koska eihän me haluttais olla epäedustavia valmennuksessa! Koulusatulan ja -suitsien perusteellisen puunauksen jälkeen harjasin pienet liat satulahuovasta ja tarkistin pintelien puhtauden. Hih, Väiski tulisi näyttämään superedustavalta vihreissä väreissä, timanttiotsapannan häikäistessä läsnäolijat.
perjantai 2.1.2015 Huh, nyt se päivä sitten koitti! En kyllä enää jaksanut jännittää, vaikka kiirehdinkin tallille ollessa paikalla reilusti ennen muita valmennukseen lähteviä. Niinpä ehdinkin puunata ja varustaa Väiskin kaikessa rauhassa palloiltuani ensin taukotuvassa hyvän tovin – ehdin jopa jutskailla Tatun kanssa, joka oli enemmän tai vähemmän kiusallista. Mä mietin vaan sitä mun ja Tommin maanantaista keskustelua, jonka jälkeen olinkin vältellyt pitkiä keskusteluja pojan kanssa. En nimittäin oikein ollut edistynyt lupaukseni kanssa, minkä johdosta sainkin usein syyttäviä katseita Ämmän hoitajan suunnalta. Kun olin kavunnut Väiskin selkään hyisellä tallipihalla ja taiteillut orin päälle ratsastusloimen lisäksi vielä enkkuviltin Ennin avustuksella, olin valmis lähtöön. Matka Merjan hallille sujui leppoisasti, Väiskin kävellessä lumista tietä reippain, varmoin askelin. Valmennus alkoi mun osalta vähän jäykissä tunnelmissa, mut kun sain a) itseni lämpimäksi ja b) sitä kautta vähitellen rennommaksi, alkoi Välskäri väläytellä osaamistaan ihan urakalla! Sain valmennuksesta irti ihan hirveästi ja inspiraatio riittää varmasti pitkälle seuraaviin treeneihin – ehkä saisin itseni vielä joku päivä potkittua ilmoittamaan meidät koulukisoihin, jos sopivat sellaiset sattuisivat tulemaan vastaan. Enni oli ollut tosi kannustava alusta lähtien, kun olin vihjannut treeni-innostani: nytkin nainen oli antanut mun vastata lähes koko Väiskin viikosta ja patisti laittamaan tavoitteet kisakentille saakka.
lauantai 3.1.2015 Lähdin tallille jo aamuvarhaisella, aikeenani osallistua aamutallin tekoon. Pääsinkin urheilemaan juoksuttamalla innokkaita, loimiin topattuja hevosia tarhaan ja puhdistamalla useamman häseltäjän karsinan. Kun olin pitänyt ansaitun kahvitauon, kipaisin Väiskin takaisin sisälle ja löin orille suojat jalkaan ja suitset päähän – tänään luvassa olisi vain palauttelua kahden tehokkaamman päivän jäljiltä. Pyörimme jonkin aikaa kentällä rennolla meiningillä: tein paljon ympyröitä ja voltteja kaikissa askellajeissa, antaen Väiskin liikkua oman makunsa mukaan. Kun ori kuunteli apujani pienen alkusähläyksen jälkeen, kikkailin kentän portin auki selästä käsin ja ohjasin Väiskin tallipihan poikki isoon tarhaan, joka oli oiva paikka pienelle hankikierrokselle. Koska tummanrautias puhisi innosta heti hankeen päästyään, otin tarhan käytetymmässä, vähälumisemmassa päädyssä pari ravi- ja laukkapätkää. Väiski oli niin innoissaan, että sain tukeutua harjaan pysyäkseni mukana orin lennokkaissa laukannostoissa. Lopuksi kiersimme tarhan ympäri rauhallisessa käynnissä, jonka jälkeen jalkauduin ja taluttelin tummanrautiasta vielä hetken aikaa tallipihalla. Reilunmittaisen harjaustuokion jälkeen ori sai pari porkkanaa palkaksi sekä toppaloimen selkäänsä. Väiski paineli tyytyväisenä heinilleen heti tarhaan päästyään ja näin ollen oma tallipäiväni alkoi olla pulkassa – illaksi olin ehtinyt sopia muita menoja Talven kaksikon kanssa, joten huominen vapaapäivä passaisi minullekin erittäin hyvin.
sunnuntai 4.1.2015 En käynyt tallilla lainkaan, mutta sain Enniltä hauskan kuvan Väiskistä: ori oli saanut riekuttua loimen puoliksi pois päältään ja seistä nökötti tarhassaan varsin nolostuneen näköisenä. Tällä kertaa minä en ollut pelastamassa nakupelleä julkiselta häpeältä, mutta onneksi tarkkasilmäinen omistaja oli paikalla pelastamassa kultapojan päivän!
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Jan 18, 2015 17:11:51 GMT 2
Anni & Väiski osa 10 Välskärin mietteitä 18.1.2015
Körmy koetti luimia meikälle, kun tallustin tarhakaverini heinäkasalle korvat tympääntyneesti luimussa. Onneks se junnu tajus lopulta väistää, ettei tarvinnut riehumaan ryhtyä. Olin just kerenny laskea pääni suurehkoon heinäkasaan, kun kuulin tutun äänen kutsuvan mua. Katohan, totakin näkee. "Väiskii, tule tänne", Anni huhuili tarhan portilta. Seistä törötin hetken aikaa paikallani, antaen brunen maanitella mua luokseen vielä vähän aikaa - ei auttanu opettaa sitä liian hyvälle. Lopulta mä kuitenkin lähdin huokaisten tallustamaan onnettomalta näyttävän orjani luo korvat hyväntuulisesti pystyssä. Mitäköhän hauskaa se oli meille täksi päiväksi kehitellyt?
Anni oli tänää jotenki tavallista vaisumpi. Brune harjasi mua kepein ottein, ajatuksiinsa vaipuneina. Kuopaisin lattiaa harjan kutittaessa mahan alustaa, jonka seurauksena sain osakseni vain murhaavan mulkaisun. Normaalisti tyttö ois komentanu mua tommosesta sikailusta, mut nyt sillä tais tosissaan olla muuta mielessä. Seisoin hievahtamatta paikallani, kun tyttö nosti satulan selkääni. Silmäni lupsahtelivat kiinni, kun tyttö asetteli satulan paikoilleen ja kiinnitti satulavyön. Pukkasin Annia kevyesti kylkeen tytön tullessa pääni viereen suitsien kanssa, mut ei se reagoinut siihenkään. Pian me oltiin valmiita lähtöön, mut mä olin edelleen ymmälläni. Brunette ei ollut lainkaan oma itsensä - en ollut joutunut kestämään edes päivittäistä halailusessiota, joka alkoi nykyään olla enemmän sääntö kuin poikkeus.
Kävelin kaviouraa pitkin ripein askelin. Viime yönä oli tullut taas lisää lunta, mistä Körmy oli ollu aamulla ihan mielissään: jätkä oli vetäny tarhaa ympäri sellasta pukkilaukkaa, että mäkin olin innostunu loikkimaan junnun perässä muutaman kierroksen. Havahduin Annin kootessa ohjia ja otin pari reippaampaa askelta. Tyttö puristi kylkiäni kevyesti pohkeilla, joten siirryin heti raviin innokkaasti pärskähdellen. Huolistaan huolimatta toppavaatteisiin kääriytynyt tyttö tuntui olevan vaativalla päällä, joten jouduin itsekin töihin alusta alkaen. Mikäs siinä, työnteostahan mä nautinki. Meillä oli ollu pari päivää sitten aikalailla täydellisesti onnistuneet estetreenit ja Anni oli höpissy jostain kisoista. Mä olin kyllä ollu viime aikoina ihan liekeissä muutenkin ja kisaviettiä löytyis vaikka muille jakaa. Parin lämmittelykierroksen jälkeen esitin Annille lävistäjällä semmosen showravipätkän, että tyttö meinas humpsahtaa alas satulasta pelkästä hämmästyksestä. Siihen perään me edettiin sen verran määräntietoisesti vielä muutama kuvio, että älysin sen. Me harjoteltiin kouluohjelmaa. Hammasta purren tein kaiken niinkuin brunette pyysi, koska kyllä ajatus meikäpojasta kouluaitojen sisäpuolella vähän jännitti: menisköhän multa uskottavuus semmosissa hommissa? Toisaalta semmonen härpäke näyttäis varmaan hyvältä mun suitsissa sit kun oltais hakattu ne muut ihan 6-1. Treenit ei kestäneet tänään kovin kauaa, vaan suunnattiin lopuksi vielä hankeen. Mä olin niin halukas laukkaamaan, että lopulta Anni antoi periksi ja päästi mut revittelee yhden pätkän laukassa. Vähän se lumimäärä pisti puuskuttamaan, mut kyllä se vaa tuntu niin perkeleen mahtavalta. Sen jälkeen maltoinkin sit pienen ravipätkän jälkeen kävellä ihan kaikessa rauhassa, lopuks vielä pätkän tallipihan puolella.
Anni riisui varusteet kaikessa hiljaisuudessa. Mä olin niin raukee reenien päätteeksi, etten jaksanut korvaani lotkauttaa, vaan seisoin tallikäytävällä silmät puoliummessa. Brune hävisi satulahuoneen suuntaan siinä vaiheessa, kun mä olin jo ihan hämärän rajamailla - miten se olikin onnistunut saamaan mut tälleen väsähtämään?! Säpsähdin kuullessani kolistelua. Tallimestarin tuttu hahmo ilmestyi näkyviin viereisestä karsinasta. "Ihan rauhassa vaan", mies höpötti ja marssi luokseni. Nuuhkin miehen taskuja tämän taputellessa kaulaani. Kuulin Annin askeleet ja pian tyttö ilmestyikin näkökenttääni, pysähtyen tuijottamaan päätäni rapsuttavaa Tatua. Sillä hetkellä, kun tallimestarin retaleen ja mun henkilökohtaisen avustajani katseet kohtasivat, mä tajusin sen: bruneten huolenaihe seisoi siinä mun silmien edessä. Jännä juttu, koska vielä jouluna tyttö oli ollu yhtä hymyä aina miehen ilmaantuessa lähistölle. Ota nyt näistä selvää. Kaksijalkaiset vaihtoivat pari hiljaista sanaa, jonka jälkeen Tatu palasi vaitonaisena töidensä pariin. Mitä niiden kahden välillä olikaan ikinä ollu, näyttäis pahasti olevan aikalailla ohi. Vilkaisin myötätuntoisesti Annia, joka oli keskittänyt kaiken huomionsa loimittamiseeni. Kyllä mä olin saanu naapuritarhan emänniltä sen verran monesti nenilleni, että tiesin kyllä tunteen. Onneks tytöllä oli mut, koska mä pysyisin sen rinnalla niin pitkään kuin tarve vaatis.
- VäiskiHaha, mainio idea, tää onkii menny multa ihan sivu suun! Mun mielestä hevosen näkökulmasta kirjotetut stoorit on hankala saada onnistumaan, mut tämä yksilö oli kyllä hirvittävän miellyttävää ja erilaista luettavaa. Äijämäinen kirjotustyyli sopii meidän Vällylle kun nyrkki silmään, se taitaaki olla fiksumpi poika kun mistä me annetaan sille krediittiä.. Ai laik, jes!
- Tatu
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Jan 28, 2015 21:03:26 GMT 2
Anni & Väiski osa 11 äksöniä kerrakseen 28.1.2015
Stigin Roy Orbison pauhasi Cellan auton poppivehkeistä, kun me ajettiin kohti Liekkijärven huikeeta ostosparatiisia, joka käsitti pienen, täyteenahdetun K-Marketin ja sen yhteydessä olevan Alkon. Sinne meillä ei tosin ollut tänään asiaa, koska suuntana olisi pikaisen kauppareissun jälkeen Ruolampi. "Mä ajan koko yöööön", Cella hoilasi käännellen rattia suureleisesti kurvatessaan kaupan pihaan. "Tiesithän sä ettei tää biisi kerro autoilusta?" mä mutisin virnuillen. Blondi kääntyi katsomaan mua hölmistyneenä. "Mitennii? Mistä se sit kertoo?" "Unohda", virnistin ja hyppäsin ulos autosta lyöden oven kiinni perässäni. Seisoin tutkimassa kaupan onnetonta valmissalaattitarjontaa Cellan pulputtaessa puhelimeensa. "Joojoo, me tullaan ihan kohta. Niin tosiaan Anni tulee mun kyydissä. Tarviitko sä ruokaa?" Cella vilkaisi mua lausuessaan nimeni. Viimeistään siinä vaiheessa varmistui, että blondi puhui veljelleen. Tilanne oli enemmän kuin kiusallinen, sillä olin tosissani päättänyt ottaa etäisyyttä Tatuun ja miehiin ylipäätään – tällä hetkellä vaan tuntui yksinkertaisesti siltä, etten mä pystyny sitoutumaan mihinkään tai keneenkään. Me oltiin just menossa kassalle, kun näin hyllyjen välissä vilauksen hyvinpukeutuneesta, brunetesta mieshenkilöstä. Olin just kiskaisemassa Cellan viereeni, kun brunette nosti katseensa käsissään olevasta ostoslistasta. Vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Mä jäädyin ihan täydellisesti: tuijotin poikaa silmää räpäyttämättä ja tyyppi vastasi katseeseen vähintään yhtä hämmentyneenä. Mä olin paria minuuttia aiemmin pohtinut mieskuvioitani ja täyttä vetäytymistä niistä, ja tässä mä sulin yhden jätkän katseeseen. Loistavaa. Olin just kääntymässä takaisin Cellan puoleen, mutta tyttö olikin hävinnyt takaani ja oli jo maksamassa ostoksiaan. "Minne sä jäit?" tyttö ihmetteli kiiruhtaessani tämän perään kassan kautta. "Näitkö sä sen jätkän? Sen jolla oli tummansininen toppatakki ja ruskee fleda?" tivasin Cellalta taakseni vilkuillen. "En mä nähny muita kuin tuon hassusti hymyilevän kassapojan", Cella hymähti tunkiessaan ostoksia laukkuunsa. Yritin vilkuilla taakseni poikaa etsien, mutta turhaan: tämä oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli paikalle ilmestynytkin.
Cella puhua pulpatti koko matkan Ruolampeen – tyttö oli niin innoissaan ikiomasta hevosestaan, ettei ollut pysyä nahoissaan. Mä yritin kommentoida jotain niihin väleihin, kun blondi hiljeni vetääkseen henkeä ennen uutta puhetulvaa. Muutoin vaivuin omiin ajatuksiini, jotka pyörivät edelleen kaupan tapahtumissa. Poika ei ollut näyttänyt paikkakuntalaiselta, sillä pienellä Liekkijärvellä useimmat ihmiset olivat törmänneet toisiinsa ainakin kerran. No, miehiä tulee ja menee. Ehkä mä yrittäisin ensin saada vieressäni istuvan Talven neidin isobroidin pois päiväjärjestyksestäni. Pian me jo tepasteltiin tutulla tallipihalla. Yöllä oli satanut taas lisää lunta, joka teki kävelystä hitaampaa – Cella ei tosin tuntunut lumimäärää huomaavan, tyttö suorastaan leijaili suoraan uljaan mustansa tarhalle. Hymähdin itsekseni blondin ninjataidoille tämän pujahtaessa Oton tarhaan leveä hymy huulillaan. Hykertelin vieläkin mielessäni Cellan epäuskoiselle äänelle, kun olin lopulta saanut tytön langan päähän pari päivää takaperin: tämän kovasti odottama hevonen oli päättäny pölähtää paikalle kenenkään tietämättä. Cellaa en ollut tietenkään saanut kiinni sillä hetkellä kun olin seisonut tallipihalla innosta puhkuva friisiläisruuna narun päässä, just Ruolampeen saapuneena. Ai mikä kuljetusaikataulu? En ihmettelis vaikka tyttö ois tilannu poninsa Kiinasta, koska miten ihmeessä sen kokoinen eläin pystyi vaan ilmestymään paikalle kenenkään tietämättä? No, siinä mä olin sit rimpauttanu Ennille ja kysynyt ihan pokkana, että minne mä tän hevosen kiikuttaisin. Oli siinä tallinomistajalla ilmeessä pitelemistä, kun selostin miten hevosauton kuski oli käytännössä tiputtanut Oton mun käsiini ilman sen suurempia kyselyitä ja kaasuttanut paikalta iloisesti vihellellen. "Mitä mamin kullalle kuuluu?" Cella höpötti ruunalle, joka oli ilmaantunut oitis paikalle tutkimaan omistajansa taskut. Tyttö korjaili friisiläisen valahtanutta loimea ja taputti sitten Ottoa kaulalle. "On se vaan komee, eikö oo?"
Olin tuomassa Väiskiä sisälle, kun Tatu ja Enni pyyhälsivät ulos tallista kovaäänisesti nauraen. Tallimestari oli juuri nappaamassa naisen kiinni syystä, joka jäi minulle epäselväksi – meno näytti lähinnä alakouluikäisten hippaleikiltä. Tatu kuitenkin pysähtyi kuin seinään minut nähdessään, saaden Enniltä osakseen kummastuneen katseen. "Ei teidän musta tarvitse häiriintyä", tokaisin ja yritin loihtia kasvoilleni pienen virnistyksen steppailevaa Väiskiä rauhoitellen. Yrityksen tasolle se tais jäädä, ainakin Tatun kiusaantuneesta ilmeestä päätellen. Enni jatkoi matkaansa töihin vedoten, mikä ei ainakaan helpottanut tilannetta. "Ei tän tarvitse olla tällaista", totesin. "Niin", Tatu mutisi. Mies katseli mua pää kallellaan. "Olisihan se ollut vähän awkwardia. Cella on mulle kuin sisko ja sä kuin isoveli", jatkoin. Tatu nyökkäsi hymyillen, vaikka kuvittelin nähneeni miehen kasvoilla häivähdyksen alakuloa. "Sitäpaitsi mä oon nähny Ennin katselevan sua sillä silmällä", virnistin. Tatun kasvoille nousi hento puna ja mies oli just avaamassa suunsa änkyttääkseen jotakin, kun Väiskin pinna paloi ja ori oli valmis jyräämään minut päästäkseen talliin. "Älä huoli, pidetään se meidän pikku salaisuutena!" ehdin huikata Tatulle taluttaessani liitoksistaan repeävän Väiskin tallin suojiin.
Väiski ravasi lumista tietä pitkin reippan askelin. Me oltiin työskennelty viime aikoina niin monesti kentällä, että olin ajatellut molempien olevan tuulettumisen tarpeessa. Sää oli pienelle maastolenkille mitä parhain, sillä sää oli kirkas ja selkeä, mutta pakkasta ei ollut liikaa. Käänsin Väiskin rantaa kohti samasta risteyksestä, josta olimme lähteneet muutaman kerran toiseen suuntaan maneesille mennessämme. Ori viskoi innostuneesti päätään jäisen Liekkijärven ilmaantuessa näkökenttäämme. Tie jatkui suorana rantaan asti ja olin melko varma, että Väiski ajatteli samaa kuin minäkin: suora oli täydellinen laukkaspurtille. Suomenhevosori suorastaan hypähti vaihtaessaan silmään isomman vaihteen. En voinut pidätellä hymyäni, kun kevensin istuntaani ja nojauduin eteenpäin. Ratsastusloimi hulmusi vähintään yhtä hienosti kuin orin vaalea harjakin Väiskin nelistäessä tietä pitkin kuin paraskin laukkaratsu. Suomipojan lihakset värähtelivät ohuen karvapeitteen alla tummanrautiaan venyttäessä askeleitaan vielä pidemmiksi. Kaviot halkoivat ilmaa kiitäessämme eteenpäin täysin riippumattomina muun maailman menosta. Siinä hetkessä oli jotain taianomaista – aika tuntui pysähtyvän ja olin täysin aiempien murheideni ulottumattomissa.
Paluumatka tallille sujui levottomissa merkeissä, sillä laukkapätkän jälkeen Väiski ei olisi malttanut kävellä enää metriäkään. Olimme käyneet kahlaamassa rannassa pienen hankikierroksen, jonka jälkeen ori oli saanut ravata tietä takaisin päin. "Miten sussa voi riittää virtaa?" naurahdin malttamattomasti steppailevalle orille, joka yritti vaihtaa askellajin raviksi. Lähestyämme Ruolampeen vievää risteystä havaitsin ratsastushallilta päin tulevan parivaljakon, Rasmuksen ja Laran. "Morjens! Me kyllä kiilataan ihan turvallisuussyistä eteen, Välskärillä on taas meno päällä", naurahdin. "Joo, kaikin mokomin", Rasmus vastasi virnistäen. Väiskin säkäkorkeus tuntui nousevan monella sentillä, kun ori pörhistellen asteli Laran ohi. Meinasi siinä suomipojalla pakka levitä käsiin, kun tuollaisen tumman ja tulisen neidon kaverikseen sai. Kummasti siinä Väiskinkin askel lyheni, eikä tummanrautiaalla tuntunut olevan enää mikään kiire kotiin.
Tallipihalla oli jo huomattavasti enemmän liikennettä kuin aiemmin, mutta talli loisti silti tyhjyyttään taluttaessani Väiskin karsinaansa. Riisuin orilta varusteet ripeään tahtiin, sillä en tohtinut seisottaa tummanrautiasta sisällä pidempään kuin olisi tarve. Saatuaan loimen niskaansa ja herkut nassuunsa Väiski pääsi tarhaan Körmyn seuraksi. Ori suuntasi pienen machoilun jälkeen heinäkasalleen, joten jätin suomipojan päiväruokiensa ääreen ja suuntasin kulkuni takaisin talliin. Mä olin ihan järkyttyny siitä miten en ollu muistanu puunata Väiskin varusteita, vaikka olin hokenut asiasta itselleni varmaan viikon ajan. Nyt mulla oli kuitenkin hyvää aikaa istua alas ja tehdä perinpohjainen varustehuolto. Virittelin kuulokkeet korviini, laitoin Spotifyn laulamaan ja tartuin Väiskin suitsiin.
Kun olin hinkannut suitset ja satulan niin kiiltäviksi, että Enni voisi vaikka peilailla itseään niiden pinnasta, päätin kaikessa toimeliaisuudessani pestä samaan syssyyn Väiskin suojat. Ajatuksiini vaipuneena nypin etujalkojen suojan saumoihin jumittuneita karvoja, enkä kuullut lähestyviä askeleita tai satulahuoneen oven kolahdusta – ehdin vain havaita liikettä silmäkulmassani ja nostin katseeni toppatakkijäbään, joka seistä törötti siinä edessäni, keskellä Ruolammen satulahuonetta. Tässä vaiheessa mulle kävi just niinkuin romanttisissa komedioissa: suoja tipahti lattialle kevyesti kolahtaen, mun tuijottaessa sisääntulijaa suu auki. Ei, mulle ei voisi käydä näin. Tunsin punan kohoavan poskilleni, vaikka kuinka taistelin vastaan. Kiskaisin kuulokkeet korviltani ja nostin suojan vetäen samalla hiukset punehtuneiden kasvojeni suojaksi. Missä välissä musta oli tullut tämmöinen nössö?! "Moi", poika virnisti. "Moro", mutisin vastaukseksi ja koetin taikoa kasvoilleni hymyn. Bruneten katse kiersi satulahuoneen kertaalleen, jonka jälkeen se pysähtyi taas muhun. "Käytkö sä täällä useinkin?" poika kysyi ja naurahti ääneen. "Niin siis, tiedäthän.. Onko sulla täällä hevonen vai?" "Ei, hoidan yhtä tallin hevosta. Väiskiä", vastasin hymähtäen. Tunsin rentoutuvani, mikä edesauttoi hymyä reippaanlaisesti. "Aivan. Mä oon tosiaan -" Pojan lause katkesi Ennin leväyttäessä satulahuoneen oven auki. "Täällähän sä oot! Ai Annikin on täällä", Enni höpötti innostunut hymy huulillaan. "Jiri, tässä on Anni, meidän Väiskin tunnollinen puunaaja." Jiri nyökkäsi hymy huulillaan, katse minussa. "Anni, tää on tosiaan Jiri. Jiri on mun serkku." Okei. Nyt tää meni hämmentäväksi.
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Mar 1, 2015 20:40:36 GMT 2
Anni & Väiski osa 12 (tallipäivä) MyDay 28.2.2015
klo 8:58 - Kännykän herätyskello pirahtaa soimaan. Käännän huokaisten kylkeä ja tökin hetken näyttöä silmät puoliummessa. Sammuihan se.
klo 9:03 - Murahdan kännykän räväyttäessä herätyskellon uudelleen päälle. Painan torkkunappia ja hautaudun tyynyn alle.
klo 9:08 - Nyt meni hermo. Suljen herätyksen ja venyttelen hetken aikaa kuin paraskin kissaeläin. Lopulta raahaudun vessan kautta keittiöön.
klo 9:30 - Hörpin aamukahvia Facebookia selaten. Pitäisi varmaan tehdä aamupalaa.
klo 9:50 - Nyt on massu täynnä! Tyhjennän astiapesukoneen ja täytän sen aamuisilla tiskeillä.
klo 10:15 - Olen kiskonut päälleni tallivaatteet, pessyt hampaat sekä sutaissut itseni pikaisesti ihmisen näköiseksi. Haukotellen keräilen tallikamat laukkuun, metsästän autonavaimet käsiini ja kiiruhdan ulos ovet paukkuen.
klo 10:17 - Irvistellen ryhdyn pelastamaan autoani jäätävän lumikasan alta. Ei tässä talvessa muuten mitään, jos taivaalta ei sataisi räntää! Pitäisi muistaa soittaa Merjalle ja kysyä hallin varaustilannetta..
klo 10:38 - Siellä se Ruolampi jostain lumen ja rännän seasta pilkottaa! Juoksen matkan autolta talliin. Koska Enni ja Tatu ovat vielä siivouspuuhissa, päätän kantaa korteni kekoon ja siivota Väiskin karsinan.
klo 11:05 - Kiskon hupun visusti päähäni ja suuntaan askeleeni Väiskin tarhalle. Hetken huhuiltuani tummanrautias ilmaantuu portille loimi yltäpäältä lumessa.
11:26 - Väiski seistä napottaa käytävällä varustettuna. Heitän orin niskaan enkkuviltin ja kiskon kypärän päähäni. Nykäisen vielä huivin kasvojeni suojaksi ja olemme valmiita lähtemään. Hallilla pitäisi olla tilaa, ensiksi pitäisi vain selvitä sinne asti..
11:34 - Väiski on melko töttöröö sään takia, jonka takia matka hallille taitaakin taittua ihan ennätysvauhtia.
11:48 - Turvallisesti hallin suojissa ja molemmat vähemmissä vaatteissa. Täällä kyllä tarkenee! Koska alkukäynnit tulikin jo käveltyä, ryhdyn verkkaamaan Väiskiä kevyessä ravissa ympyräkahdeksikolla.
12:25 - Siirtymisiä, siirtymisiä ja siirtymisiä. Ensin käynti-ravi, sitten ravi-laukka ja nyt kaikkea sekaisin. Väiski alkaa tuntua jo tosi hyvältä, ori reagoi nopeasti avuille ja on kevyt edestä, mikä taitaakin olla yksi teholeirin saavutuksista.
12:30 - Väiski säikähtää katolta tippuvan lumen ryminää ja loikkaa kesken viimeisen laukkalävistäjän noin puolitoista metriä vasemmalle. Keikun onnekseni mukana kyydissä ja tilanne on taas hallussa. Tuntuu Välskäriä moinen säpsyily hävettävän, eihän hän oikeasti mitään pelkää..
12:44 - Taputtelen hyvän työn tehnyttä oria kaulalle. Ollaan kierretty maneesi pari kertaa käynnissä ympäri, joten on aika suunnata takaisin tallille. Jalkaudun loimittamaan Väiskin ja vetämään toppatakin takaisin niskaani.
13:06 - Väiski hankaa tyytyväisenä päätään käsivarteeni. Tasapainoilen suitset toisessa kädessä, yrittäen samalla väkertää orille päitsiä päähän.
13:17 - Heitän toppaloimen tyytyväisen suomipojan niskaan. Kaivan taskustani puolitetun porkkanan, joka häviää nopeasti karvaturvan uumeniin. Vielä viimeiset taputukset ja suunta kohti tarhaa.
13:20 - Väiski kirmaa Körmyä päin sellaista vauhtia, että toinen väistyy luimien pois alta. Hölmö ori, ihan kuin ei olisi saanut jo tarpeeksi liikuntaa yhdelle päivälle!
13:22 - Haalin käytävältä viimeiset tavarat ja lähden kuskaamaan niitä satulahuoneeseen. Törmään matkalla Cellaan, joka on menossa ratsastamaan Oton.
13:27 - Jumahdan Oton karsinalle. Cella päivittää ruunan viimeisimmät kuulumiset ja vaatii mua kuvaamaan treenejä. Ei siinä muuten mitään, mutta kamera on kotona. Ensi kerralla sitten.
13:49 - Saattelen Cellan ja Oton kentälle, vaihdan pari sanaa Ennin kanssa ja suuntaan autolle. Lunta on sadellut taivaalta jo hyvän tovin, joten joudun taas auton puhdistukseen.
13:55 - Starttaan kaarani ja käännän radiota kovemmalle. Ei hullumpi tallipäivä.
14:30 - Suihkun kautta sohvalle kera Netflixin ja suklaalevyn. Aamen.
|
|
Anni
Kävijä
Posts: 58
|
Post by Anni on Mar 28, 2015 13:02:05 GMT 2
Anni ja Väiski osa 13 koulukisat Seppeleessä 22.3.2015
Olin tallilla kukonlaulun aikaan - ei, oikeastaan jo paljon ennen sitä. "Huomenta!" hihkaisin Rasmukselle, joka oli jo touhuamassa Laran karsinan edustalla. "No, jännittääkö?" poika virnuili. "Ei vielä, en mä ehdi sellaista miettimään", naurahdin. Pieni perhonen saattoi ehkä aika-ajoin lepatella jossain vatsani pohjalla, mutten antanut sille valtaa. Suuntana oli jälleen Seppele, tällä kertaa koulukisojen merkeissä. Viikko sitten olimme debytoineet Väiskin kanssa estekisoissa, jotka olivat menneet aikalailla penkin alle: olin lähtenyt kisoihin puolikuntoisena flunssan jälkimainingeissa, jonka johdosta molemmat radat olivat olleet melkoista haahuilua. Tänään olin kuitenkin elämäni kunnossa ja kisainto huipussaan, josta kielivät viimeisen päälle puunatut kisavarusteet ja puhtauttaan hohtava, karsinassa napottava Väiski. Tai no, siinä uskossa minä elin. "VÄISKI!" karjaisin. Ori oli yltä päältä puruissa ja eripituiset heinänpätkät sojottivat itseensä tyytyväisen näköisen tummanrautiaan harjasta. "Jos sä et Rasmus olis täällä, vetäisin itkupotkuraivarit. Lattialla. Just nyt."
Vartin kestäneen pikapuunausoperaation jälkeen Väiski oli taas edustuskelpoinen ja aloimme pakkaamaan kisakamoja traileriin ja autoon. Siinä vaiheessa Enni ja Tatu pölähtivät paikalle auttamaan: Tatu oli myös lupautunut lisäkuskiksi jo aiemmin ja Enni henkiseksi tueksi ja no, yleisöksi tottakai. Linnea pölähti paikalle jostain varsin kiireisen näköisenä. "Mä nukuin pommiin!" tyttö huoahti Kisun tavaroita kooten. "Voi ei! No mut kyllä me keretään, tässä on vielä ihan hyvin aikaa", vastasin ja autoin hädissään hyörivää Linneaa keräämään tavaransa ja kiikuttamaan ne autolle.
"Noniin, mennäänpä nyt reippaasti", puhelin Väiskille taluttaessani loimitettua oria traileriin. Tummanrautias marssi kyytiin sen enempiä kyselemättä, aloittaen heinäverkon hamuamisen heti tarpeeksi lähelle päästyään. "Matkustaminen ei kyllä oo tän kanssa ongelma", Enni naureskeli sulkiessaan takapuomin. Kisu epäröi hetken lastaussillalla, mutta Linnean maanittelusta rohkaistuneena tamma saatiin kyytiin ja lastaussilta ylös. "Me mennään edeltä, tulkaa perästä!" Tatu huikkasi autosta: tämä oli auttanut Rasmusta pakkaamaan Laran toiseen traileriin ja oli starttaamassa kaaraa. Enni huikkasi myöntävän vastauksen ja nousi maasturinsa kyytiin. "Noniin tytöt, taas sitä mennään!"
Vaikka kisapaikka oli Väiskille tuttu, ori aloitti heti trailerista päästyään sellaisen älämölön, että viimeistään siinä vaiheessa kaikki läsnäolijat olivat varmasti hereillä. "Joojoo, samat typykät sut näki viikko sittenkin", mutisin steppailevalle suomenhevoselle, jota yritin parhaani mukaan hillitä. Enni oli järjestänyt meille päiväkarsinat, jonne nakkasin Väiskin hetkeksi enemmän kuin mielelläni - tarvitsin aikaa kerrata radat. C:n ohjelma oli yksinkertainen, mutta jostain syystä B tuotti minulle ongelmia. Olin halunnut aloittaa koulukisauramme helpoilla radoilla ja lähteä nostamaan vaatimusta tulosten perusteella. "Laukka, ravi, pysähdys, käyntiä", kertasin ääneen paperi kourassani, Väiskin päiväkarsinan edessä istuen. "Joo, osimoilleen noin", Cellan huvittunut ääni keskeytti pähkäilyni. Nostin katseeni blondiin, joka oli ilmestynyt tallikäytävälle Seppeleen jengi mukanaan. Tunsin joukosta Salman, jonka kanssa olimme ehtineet tutustua Ruolammen teholeirillä. "Hyvin se menee, te ootte Väiskin kanssa näyttävä pari", Salma rohkaisi hymyillen. Kiitin häntä hymyillen. "Kuin myös, toivottavasti Bonnie on yhtä makee kuin silloin Merjan tunnilla", virnistin. Cella oli työntynyt Väiskin karsinaan oria silittelemään ja huomasin parin minulle tuntemattoman seppeleläisen katselevan tummanrautiasta kiinnostuneena. "Hei apua, mun täytyy lähtee kohta verkkaamaan!" yksi tytöistä ilmoitti yllättäen vilkaistuaan kännykkäänsä, mikä sai koko porukan hajaantumaan. "Onnee hei vielä, hyvin se menee!" Cella huikkasi kiiruhtaessaan hoidokkinsa karsinalle. "Toivotaan parasta", mutisin itsekseni ja ryhdyin kaivamaan Väiskin satulaa esiin karsinan edustalla rojottavan, jäätävän varustekasan uumenista.
"Muistat vaan pysyy ite rentona", Enni höpötti Väiskin kaulaa taputtaen. Minua ennen oli enää kaksi ratsukkoa, joten olin lopettanut verryttelyn. Väiski oli tuntunut hyvältä - ori kävi hieman kierroksilla muista ratsukoista (etenkin tammoista) ja yleisestä hälinästä, mutta oli silti tullut hyvin avuille ja toiminut pätkittäin erinomaisesti. "Anni, joko te menitte?" Rasmuksen ääni huhuili. Käänsin katseeni poikaan, joka oli ilmestynyt tallipihalle Lara vierellään. "Ei, mun pitää mennä tonne valmistautumaan ihan just", vastasin hermostuneesti hymyillen. "Älä stressaa liikaa, kyllä te nyt yhden helpon ceen handlaatte!" Nyökkäsin, vedin syvään henkeä ja ohjasin levottomana steppailevan Väiskin sisään maneesin ovesta.
Mä olin siitä erikoinen tyyppi, että saatoin murehtia joitain asioita liikaa ja aivan liian aikaisin - esimerkkinä vaikka nämä pienet koulukisat, joista olin vouhottanut viimeiset kaksi viikkoa. Siihen päälle vielä viimeviikkoiset estekisat ja ruolampelaisten tympääntyneisys oli taattu. En oikeastaan edes ollut mikään kisahullu: kilpaileminen toi harrastukseen mukavaa lisäjännitystä ja vaihtelua, mutta mikään perusedellytys se ei ollut. Siinä vaiheessa, kun meidät kuullutettiin radalle, kaikki siihen hetkeen patoutunut jännitys alkoi hälventyä. Viimeistään lähtömerkin saadessamme olin täysin rentoutunut ja virnuilin itsekseni taustalla soivalle biisille, joka antoi suoritukseemme hyvän rytmin.
Is your head spinning? Is your heart racing? Is the fire in your veins? Are your bones burning? Is your skin yearning? 'Cause you're driving me insane I kinda feel like I feel like a summer light You got me waiting up a thousand miles Can we stay right here in the sand Must feel like we're flying out in space
Don't look down Off this high will never hit the ground Don't look down See that the sky we're gonna reach it now Do you feel the lightning inside of you Will you follow through if I fall for you Don't look down Off this high will never hit the ground Martin Garrix, Usher - Don't Look Down
Rauhallisuuteni oli tarttunut myös Väiskiin, joka oli tajunnut olevansa huomion keskipisteenä ja esitti tuomarille sellaiset showravit, että jouduin tosissani puremaan huulta pidättääkseni nauruntyrskähdyksen. Erityisesti laukkaosuudet onnistuivat paremmin kuin olin uskaltanut odottaa ja olin haljeta ylpeydestä pysäyttäessäni Väiskin - tasajaloin tottakai - lopputervehdykseen. "Se meni ihan sikahyvin!! Hieno Väiski!" Enni hehkutti kävellessämme pois kouluaitojen sisältä. Olin yhtä hymyä, ja syystäkin - tämä oli sentään ollut ensimmäinen yhteinen kouluratamme. Siinä vaiheessa kun kuulin prosenttimme, olin aivan äimistynyt. Olimmeko oikeasti taikoneet ylienergisen suomipojan kanssa kouluradalta 66 prosenttia? Ennin ilmeestä päätellen olimme, eikä nainen päästänyt meitä häipymään paikalta. "Te ootte nyt toisina ja näyttäis vahvasti siltä, että sen sijan saatte", nainen selitti tohkeissaan, Väiskiä rapsutellen. Tummanrautias viskoi rauhattomana päätään ilmoittaen varsin selvästi, että tällainen turhanpäiväinen hengailu saisi nyt riittää.
"Ratsukot voivat saapua palkintojenjakoon", iloinen naisääni kajahti maneesissa. Edellämme menevä, syötävän suloinen shetlanninponitamma oli ratsastajansa kanssa ansaitusti ykkössijalla - olin ehtinyt nähdä pätkän ratsukon suorituksesta ja se oli näyttänyt moitteettomalta. Väiski yritti höristä tammalle tuttavallisesti, mutta kulorautias vastasi kosintoihin äkäisin mulkauksin, korvat niskaan painautuneena. "Onnea!" Seppeleen omistaja, Anne toivotti kiinnitettyään sinisen ruusukkeen Väiskin suitsiin. Kiitin naista ja käteltyäni tämän keräsin ohjat, valmistautuen kunniakierrokseen. Shetlanninponitamma lähti painelemaan edellämme sellaista pikkuponin riemulaukkaa, että sain tosissani pidätellä Väiskiä, ettei se lähtisi haastamaan poniparkaa kesken kunniakierroksen. Siinä yleisön taputuksien keskellä Väiski tajusi kuin tajusikin tilanteen vakavuuden ja malttoi herrasmiesmäisin elkein hillitä menohalujaan ja esittää parhaat puolensa. "Hyvä Anni ja Väiski!" Enni hihkui Tatu vierellään. Tallimestari hymyili rohkaisevasti ja nyökkäsin kaksikolle leveä hymy huulillani. Ei hullummin.
(Kisapäivä ei suinkaan päättynyt tähän, sillä starttasimme tosiaan myös helpon B:n. Alku meni niin perhanan lupaavasti, että tottakai menin sekoittamaan radan pari osuutta keskenään, mistä seurasi auttamatta hylky. Onneksi se ei onnistunut pilaamaan hyvää fiilistä, vaan kisoista saatiin mukaan aimo annos uutta treeni-intoa kevääksi!)
|
|