|
Post by Enni on Nov 15, 2014 14:13:04 GMT 2
sph-t. ÄrmättiÄmmää hoitaa Tommi, joka myös kirjoittaa hoitopäiväkirjaan.
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Nov 29, 2014 18:31:30 GMT 2
Haasteen tuntua
Tässä mä nyt talsin, kohti Ruolampea ja ehkä myös elämäni hevosta. Huhut uudelleen avatusta tallista ja sen hoitajahausta olivat levinneet paikkakunnalla, myös mun korviin ja niinpä mä olin tässä ja nyt. Monenkirjava tallialue häämötti mun edessä ja mä kiristin tahtia, olin utelias näkemään mitä tämä paikka oli miehiään.
Nopea vilkaisu ympärille kertoi mun saapuneen talliin. Kesti kuitenkin hetken ennen kuin silmät tottuivat hämärään. Ulkona oli kirkasta ja sisävaloina toimivat pitkänmalliset loistelamput. Fiilis oli sama kuin olisi astunut lentokoneesta hyiseen Suomen talveen etelän lämmön jälkeen. Kohautin olkiani ja siirryin peremmälle oviaukosta. Jostain kauempaa kuului pärskähdyksiä ja kavioiden kuopimista betonilattiaan. Tallin heinävivahteinen tuoksu täytti mun nenän ja sai muistot kirkkaiksi mieleen.
Ookoo, oli mulla ehkä yksi syy minkä vuoksi olin aikoinaan tallille eksynyt, ja sille tielle myös jäänyt. Vaikka taukoa oli muiden harrastusten vuoksi ollutkin, ei hevoset jättäisi mua rauhaan niin kauan kuin mä tätä maapalloa tallaisin. En olisi neljä vuotta sitten uskonut, että näihin, aikoinaan meetvurstipötköiksi kutsumiini elukoihin voisi jäädä koukkuun. Mutta mä jäin, ja olin siitä ihan iloinen.
Olin ajautunut kaksitoistavuotiaana kauramopojen pariin melko erikoisesta syystä. Tai oikeastaan aika perinteisestä, montakohan kertaa samanlainen tarina oli Hevoshullun kansien sisään mahtunut? En mä alunperin hevosista pitänyt, ne oli musta samanlaista ruokamatskua kuin kaikki muutkin koiraa isommat elukat. Mun syy oli tyttö. Mun elämäni nainen, joka oli saanut mut tekemään suuria tekoja, hylkäämään ennakkoluuloni ja ritarillisesti liittymään Talviharjun alkeiskurssille... Ainoa tyttö jota mä olin koskaan ihaillut, ihailin vieläkin.
"Hoitohevonen kiikarissa?" Hiljaisuus. "Krhm? Niin, että hoitohevosenko toivossa tulit?" Heräsin horroksestani tunteeseen, että joku jossain taisi puhua mulle. Yritti ainakin. Kohdistin katseeni äänen suuntaan ja huomasin tuijottavani silmiin hiukan mua lyhyempää, naispuolista henkilöä. Blondi katsoi mua kysyvästi, oli tainnut kysäistä jotain. "Mm, joo", mumisin vastaukseksi. Kelpo vastaus kaikkeen mahdolliseen, varsinkin jos ei tiennyt mitä kysyttiin.
"No tule sitten perässä, kyllä meiltä aina hevosia löytyy. Vielä on kaikki hevoset hoitajaa vailla, sen kun katselet mieluisen", blondi selitti ja kääntyi käytävälle, jossa karsinat sijaitsivat. Muutama pää kohosi karsinoista ja sain osakseni uteliaita katseita. Enimmäkseen tallissa näytti asustavan suomenhevosia, mutta myös muutama poni kuikuili karsinastaan.
"Kuule, kukas sä olitkaan? Meinaan, olisi kiva tietää mahdollisen hoitajaehdokkaan nimi ja ehkä kuulla taustasta hevosten kanssa. Ja joo, mä oon Enni ja Ruolammen omistaja. Saa tulla hihasta nykimään jos tulee kysyttävää." Nyökkäilin katsellen samalla hoitsuehdokkaita, tallin omistajan sanoja lainaten. Kertoilin jotain itsestäni ja samalla tuli paljastettua myös maybe mun ainoa heikkous. Ja nyt en siis puhunut Mirasta tai naisista ylipäänsä, juttu oli jotain niinkin noloa kuin heppapelko. Ei mun pientä hevosfobiaa ehkä peloksi voinut laskea, mitä nyt saatoin hiukan arkailla vauhtia ja vaarallisia tilanteita.
"Hmmm... Onko täällä yhtään kivan oloista hevosta?", Enni kysyi epäröiden mutta hymyili sitten, heti kun huomasi mun pysähtyneen. "Jos sitä meinasit pyytää hoidokiksi niin onnea matkaan vain. Ei oo nimittäin helppo hevonen." Vilkaisin karsinansa nurkassa häntä oveen päin nököttävää suomenhevosta tarkemmin. "Meinaat etten pärjää tälle?" Kysymys oli suorasanainen.
"Se on vähän niin ja näin. Sen kanssa ei pärjää pelkällä pyhällä hengellä, Ämmän käsittelijällä tarttee nimittäin olla lihasta enemmän kuin mulla esimerkiksi. Osaan käsitellä tammaa koska sen tunnen, mutta vieraista en voi mennä sanomaan. Jospa helpompi hevonen kävis?"
Haaste oli heitetty ilmoille, ja jokin kummallinen ääni mun päässä kehotti tarttumaan siihen. Hullua ehkä, mutta minkäs teit kun blondi noin nätisti aliarvioi mun voimat. "Eiköhän tämä ole mulle just passeli", vinkkasin. Se oli sitten sopimus ja meikä oli Ruolammen ensimmäinen hoitaja tallin tauon jälkeen.
Tommi & Ämmä, 1HM
Moikka Tommi, ja viel kerran tervetuloa hoitajaksi! Ihan ensalkuun sanon sen verran näistä kommentoinneista, että me ei Ennin kans kaikkia tarinoita kommentoida - palautteet saa jokanen kirjottaja ensimmäisestä tarinastaan, ja sen jälkeen vähän fiiliksen mukaan, yleensä etenkin erityisen onnistuneesta ja mieleenpainuvasta hoitomerkinnästä. Se, ettei kommenttia tule, ei tarkota missään nimessä että merkintä olisi huono, vaan kuten mainitsin, paljon menee kommaajien fiiliksen ja kiireiden mukaan.
Enigeis, en hölise enempää vaan palataan tarinaasi. Tää oli sujuva ja mukaansatempaava ensimmäinen hoitokerta. Lukemista jatko kuin väkisin, kun tarinan rakenne oli niin tavallisesta poikkeava: ei tiennyt lainkaan, minne seuraava rivi viekään. Olit osannut ujuttaa tarinaan mehukkaita yksityiskohtia hahmostasi, sen historiasta ja tyylistä, kuitenkaan paljastamatta liikaa tai pilaamatta tarinan sujuvaa etenemistä. Ei oo helppo taiteenlaji se, hienoa!
Kyllä ne on kummia ne naiset, kaikkea me niidenkin eteen tehdään. Sun hurahdus hevosiin kuulosti ihan kun olis omaa stooriaan lukenut, mäkin lähinnä siskolikan mieliksi menin, ja sille tielle jäin. Kuten sanoitkin, koukuttavia otuksia! Pikkunen hevosjännitys on hyvinki tavanomasta (ja järkevää, ohan ne jumalauta plus viissataa kilosia purevia möhkäleitä), mut ei varmasti aina kaikkein mukavinta. On jännä jäädä seuraamaan, miten pelkojen voittaminen Ärmätin kans kehittyy!
Kerta kaikkiaan kiehtova lukukokemus, siistiä ja mun silmään virheetöntä tekstiä - mainiota kuvailua ja huumorin pilkahtelua unohtamatta. Jes!
- Tatu
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 4, 2014 11:41:26 GMT 2
Koulubussissa oli hälinää ja mä koetin parhaani pitää matalaa profiilia. Olin sullonut conssieni väliin koko päivän kaapissa piilottelemani tallikampekassin, joka sisälsi esimerkiksi meikän tallitakin ja uuttuttaan hohtavan, pinkin harjapakin Ämmälle. Joojoo, I know, pojat ei shoppaile hoitohevosilleen harjapakkeja ja muuta turhaa sälää, ei varsinkaan pinkin värisävyn omaavia sellaisia. Menkööt nyt kuitenniin.
Nyt varmaan ihmetyttää, miten mä olin a) onnistunut livahtamaan hevostarvikeliikkeeseen, b) onnistunut ostamaan pinkin harjapakin, ja c) miten kummassa mä tein sen koulupäivän aikana? Myönnetään, olisin ollut moisessa ihan avuton ja siksi tarvitsi pyytää apua. Siskolta. Isosiskolta.
On nöyryyttävää mennä puhumaan kesken koulupäivän omille sisaruksille, koska tärkein sääntö kuuluu, että omia perheenjäseniä ei kavereiden nähden saa olla huomaavinaankaan. Tää oli kuitenkin Euroopan hätätapaus aaaika pahassa mittakaavassa, olihan nyt itsestään selvää, ettei arvonsa tunteva tamma ikimaailmassa antaisi harjata itseään millään muulla kuin pinkeillä harjoilla. (Pieni lahjus voisi myös nostaa mun pisteitä Ämmän silmissä.)
Operaatio Prinsessan Harjapakki tapahtui siis näin. Edellisenä iltana mä kaivelin kädet vapisten lompakkoni esille ja löysin sieltä mukavan yllätyksen, suomeksi sanottuna aika reilusti tyhjää tilaa. Oikeastaan niin paljon tyhjää, että olin alistettuna rusinana reippaana hevosenhoitajana marssinut äidin puheille ja saanut selostaa mihin kaipasin kolmea kymppiä. Peitetarinaan liittyi tietenkin jalkapallo, muutenhan äiti olisi voinut vaikka luulla mun ostelevan epäilyttäviä lehtiä tai jotain. Ja hoitohevosesta taas ei voinut isän työkaverin kuullen puhua..
Aamulla mä sitten annoin rahat Ellille ja vannotin sitä korvapuustin uhalla pitämään asian salassa. Tytsy marssi kiltisti (välityspalkkiota vaatien) kaupungille kesken koulupäivän ja mun sekä Ämmän suureksi onneksi palasi sieltä mukanaan uusi harjapakki harjoineen.
Tulisin olemaan velkaa systerille vielä vuosienkin päästä, mutta naisten (Ämmän) eteen saakin nähdä vaivaa. Elli tosin sai sattuneesta syystä tunnin jälki-istunnon ja vaati korvaukset suoraan mun rahoista. Olisi edes keksinyt tekosyyn! Mutta minkäs sitä nainen vajavaisille aivoilleen mahtaa. Siinähän se taas nähtiin, älä ikinä oleta niiden tekevän mitään pelkästä ystävällisyydestä. Niillä on aina takaa-ajatuksia. Aina.
***
Rimpautin bussin nappia ja kiiruhdin ulkona vallitsevan pimeyden turvin ulos autosta. Ehdin jo kaivamaan iPhonea esille kun huomasin bussin yhä seisovan takanani. Mitä hittoa se siinä vielä nökötti? Vilkaisin jalkoihini ja muutuin punaiseksi kuin paloauto. Ou nou, tallikassi. OU NOU.
Käännähdin ympäri ja ylpeyteni sekä maineeni viimeiset rippeet bussipysäkille karistaen koputin bussin oveen. Vaaleahiuksinen, liki kaljuuntunut bussikuski avasi oven ja huusi samalla jotain takapenkkejä kohti. Eihän se bussi mun tallikassin vuoksi ollut pysähtynyt, tajusin, vaan viimeisellä penkkirivillä mellakoi pari lukion tokaluokkalaista.
Selitin asiani kuljettajalle ja nappasin kassini, kun matkustajat olivat vielä keskittyneet katselemaan kinastelevaa poikakaksikkoa. Hengissä selvittiin, toistaiseksi. Maine tallella, tallikassi tallella, puhelin tallella. Jep, kaikki oli. Vihellellen saavuin talliin ja vedin oven perässäni kiinni. Tänään en aikonut puuhailla sen kummempia, harjailisin Ämmää ja tutustuisin rouvaan.
Karsina oli mun onneksi pettymykseksi tyhjä, arvelin punaruunikon siis olevan pihalla. Rouvan oranssi loimi kuitenkin roikkui kuivana loimitangolla, pääsisin siis kunnolla harjaushommiin. Mikäli tosin ensin onnistuisin pyydystämään hoitsuni jättimäiseltä aavikolta pikkuriikkisestä tarhasta ja saisin sen vielä köytettyä kaltereihin kiinni.
***
Mun valkoiset conssit näyttivät aivan fossiloituneilta sen jälkeen, kun olin Ämmää kaksikymmentä minuuttia tarhasta pyydystänyt. Tamma äkkäili, nakkeli niskojaan ja pinkoi vatsa hölskyen karkuun aina kun pääsin kymmenen metrin säteelle. "Onko ponipojalla ongelmia?" kuului naurauhdus takaani. Enni oli saapunut tarhaan aina yhtä huoliteltuna, vaalea tukka tuulessa liehuen. "Arvelinkin, että Ämmä pistää sut koville teidän suhteen alkuvaiheessa."
Teki mieli pamauttaa blondille jotain piikikästä päin naamaa. Ja siis jooo, en mä niin sydämetön ole, että olisin hakannut kääpiötä piikkinuijalla. Halusin piikitellä sitä verbaalisesti. Anygays, antaa naisten huudella. Me pojat ollaan kuitenkin parempia. Epäilin, että ajatukseni kuullessaan olisin jäänyt ilman naisia seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi, sen verran temperamenttia niiltä tuppasi löytymään.
Niin löytyi myös Ämmästä, jos se ei vielä ollut selvää, niin nyt ainakin oli. Punaruunikko juoksutti pikkublondia samalla kaavalla kuin meikäläistä, ei taitanut tallipimutkaan olla suosiossa. Toisaalta, kukapa olisi? Ämmä oli vaikea nainen.
***
Viidentoista hikisen, tympäisevän ja pitkän minuutin jälkeen meitin hoitohevonen oli vihdoin kiikissä. "Naru turvan ympärille", Enni varoitti. "En halua pyydystää sitä iltapimeällä naapurista tai Liekkijärven ABC:ltä." Nyökkäsin haroen hiuksiani. "Ookoo... Pimu." Sutkautus sai Ennin kohottamaan katseensa. "Hei poika, älä yhtään urputa siinä! Hoidat hevosta mun tallilla, muista kuka on pomo täällä!" Naurahdin Ennin vastaukselle. Läppää blondin kanssa iltapimeässä, ei pahemmin.
Yhtäkkiä tunsin terävien hampaiden pureutuvan takin läpi käsivarteeni ja vaistomaisesti huitaisin kättäni. "Perk*** sun kanssa, Ämmä. Miten sä nyt tolleen... Auts." Ennin huvittunut nauru kaikui takanani. Kuka se pomo olikaan, sitä sopi miettiä.
***
Raudoitetut kaviot kopisivat tallin käytävää vasten, kun rahjustin talliin kurakinttuinen Ämmä perässäni. Mustat häntäjouhet heilahtelivat käynnin tahdissa ja vilkaisin innostuneena loskan ja kuran tuotoksia. Ainakin pääsisivät harjat käyttöön. Hyviä puolia, hei! Olinpa mä positiivinen. Miksen ollut koskaan saanut hymypoika- patsasta? Suuri vääryys.
Kiepsautin Ämmän ympäri karsina numero neloseen ja vetäisin narun kaltereihin. Tartuin puoliksi inhoten pinkkiin harjaan ja näytin sitä Ämmälle. "Katso, nyt oot niin neiti, että." Ämmä muljautti silmiään ja luimisti vastaukseksi. Mitä tästäkin tulisi? Sen saisimme ajan kanssa tietää.
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 6, 2014 1:28:08 GMT 2
Ensimmäinen ratsastus
Kirpeä, talvinen ilma nipisteli mun poskia astellessani Ämmä perässäni hevosletkan kärjessä. Tarkemmin sanottuna kiskoin hanttiin panevaa ruunikkoa eteenpäin minkä haboista irti lähti. Tamma ei ollut päästänyt mua varustuksessa helpolla, sen kertoi sinertävä mustelma käsivarressa. Olin saanut tuta raivoisan tädin raivon, kun uskaltauduin vetämään vyön ensimmäisiin reikiin.
Päivä Ämmän seurassa ei ollut siis alkanut kummoisemmin, eikä mulla näin ollut ratsastuksestakaan suuria odotuksia. Mikäli pysyisin kyydissä ja saisin väänneltyä kauhukakaran edes jotenkuten ruotuun, voisin huutaa hallelujaa ja pistää pikku partit pystyyn.
Pysäytin luimistelevan tamman kaartoon kaikkein reunimmaiseksi, ihan vain siltä varalta, että rouva innostuisi pistämään shown pystyyn ja yrittäisi napata hampaillaan jotain muutakin kuin mua. En tahtonut nähdä hampaanjäljet kaulassaan kituvia eläimiä tällä tunnilla, oli siis paras pitää Ämmä erillään muista. Mä tosin joutuisin suoraan tulilinjalle mitä rouva ikinä keksisikään, mutta sallittakoon se Ämmälle. Itse olin itseni tähän soppaan pistänyt, ja siinä myös lilluin.
Nappasin tiukasti oikeanpuoleisesta ohjasta kiinni ja heilautin itseni selkään, ennenkuin Ämmä ehti tehdä jäljet myös takapuoleeni. Siinä vasta olisikin ollut jotain, selittele siinä tyttöystävälle lauantaisaunassa, miks helkkarissa sun takapuolta koristaa hampaanjäljet. Toivoin todella, että käteen ei jäisi arpea. Eikä minnekkään muuallekaan, mistä Ämmä keksisi mua rouskaista. Himskatin hevonen, kaikkea niiden vuoksi joutuikin kestämään. Oli ne raivostuttavuudestaan huolimatta silti niin ihania, Ämmäkin. Oma, rakas hoitohevonen se oli, olkoot millainen riiviö tahansa.
Ihka ensimmäistä kertaa oman hoitohevosen selässä. Ämmä tuntui selästä käsin melko napakalta, sillä oli tasapainoinen runko ja lyhyehkö selkä. Hiukan oli pyöreyttä vatsan tienoilla, mutta siitä huolimatta tamma oli mukavan oloinen. Jos luonteessa olikin vikaa, niin ainakin runko oli kunnossa. Kyllä tästä vielä kelpo koulupolle leivottaisiin.
Ilma ei ollut siitä kesäisimmästä päästä, joten lähdimme alkuun jumppailemaan ratsastajia lämpimiksi. Enni käski meidän verkkailla omia käsiä ja jalkoja. Käsillä pyöriteltiin isoja ympyröitä, rohkeimmat irrottivat molemmat kädet. Ämmä oli hommasta ihan turpa mutrussa, ruunikkoa huitomiseni ilmiselvästi ärsytti. Minkä sitä leeidi luonnolleen mahtaa? Annoin siis mennä ja pian olinkin jumppailun tahdissa, kuten tädit aamuisin Pikku Kakkosessa. Hmph, olisikohan mulla edellytyksiä päästä ohjelmaan?
Kun mä pääsin jalkojen heilutus- osioon, oli Ämmä saanut hommasta tarpeekseen. Ruunikko pureksi kuolaintaan ja veti kaulaa ryttyyn ihan ilman tiukkoja ohjiakaan. Korvat luimussa Ämmä nyki päätä ja huiski hännällään. Huomasi, että rouvan kärsivällisyys oli rajamailla. Pakko oli myöntää, siinä vaiheessa taisi hiipiä ihan pieni pelko kypärään. Ihan pieni vain.
Jumppaliikkeiden jälkeen opettaja pyysi meitä verryttelemään ratsumme itsenäisesti, ja mä kävin tuumasta toimeen. Lähdin tekemään Ämmälle mietoja puolipidätteitä, samalla pohkeelta eteen ajaen. Jumppailin tammaa volteilla, hain taivutusta kaarille ja pyysin takajalkoja mukaan. Ämmä oli oikeastaan ihan kivan oloinen, mitä nyt hiukan painoi ohjalle. Ehkä tästä jotain tulisi. Ehkä.
"No niin, aloitellaanpa sitten. Jokaisen kulmaan voltti sekä pysähdykset pitkille sivuille. Saa aloittaa!" blondi opasti kentän laidalta.
Jumppailin Ämmää reilusti sisäpohkeen ympäri, puristelin sisäkättä nyrkkiin ja keskityin pitämään katseen volttien suuntaisena. Ämmä oli melko etupainoinen ja tuntui raskaalta kädelle, huomasin sen vuoksi itsekin nojaavani hiukan etukenoon. Keskityin istuntaani toden teolla ja painoin takamusta penkkiin, suoralla selällä sitä koulua mentiin, eikä ongenvapana kaulalla roikkuen.
Enni neuvoi mua ottamaan Ämmälle reippaita puolipidätteitä pelkän ohjiin tarraamisen sijaan. Pysähdyksissä Ämmä jäi nyhtämään liikettä eteen, ja mä jäin helposti vaan kiskomaan ohjasta. Puolipidätteillä, jotka lähtivät istunnasta asti, oli vaikutusta asiaan ja pian saatiin meikäpojankin pysähdykset onnistumaan. Kera Ämmän, of kooors.
Vaihdoimme Väiski kärkenä suuntaa ja lähdimme hakemaan samaa tehtävää ravissa. Istuksin rauhassa Ämmän satulan pohjalla ja makustelin tamman askelta. Ämmällä oli melko keinuttava, mutta silti lyhyehkö ja napakka askel. Kokonaisvaikutelma ruunikon ravista oli se, että jonkin verranhan tuo hölskytti. Jalustimet mulla tuppasi siinä valumaan, joten koin parhaammaksi vain painaa kantapäätä alas ja laittaa enempi painoa jalalle.
"Tommi, muistahan pohkeet!" Enni huuteli vilttiinsä kietoutuneena ja sai mut terästäytymään. Iskin pohkeet ruunikon pehmeisiin kylkiin, mutta en millään ilveellä olisi osannut arvata lopputulosta. Ämmä allani liikahti, ja yhtäkkiä tamma alkoi vetää päätä alas kiivaaseen laukkaan siirtyen. Tunsin rajun nykäyksen ohjissa ja valahdin kaulalle istumaan, jalustimet ties missä huidellen.
Ilmavirta vaan suhisi korvissa, ja samassa tunsin irtautuvani satulasta, tai pikemminkin kaulasta, lopullisesti. Tömähdin routaiseen maahan olkapää edellä, joka sai mut vetämään hätääntyneesti henkeä. Muutaman sekunnin tunnustelin olotilaani siinä maassa maaten, kaikkien muiden nähdessä mun epäonnistumiseni.
Poskille nousivat punaiset läikät ja koetin istumaan noustessani vetää vaivihkaa sinistä kaulahuiviani naaman suojaksi. Hemmetin hemmetti, tää nolousaste ylitti jo kaikki lämpömittarit. Miksi juuri mä? Missä ne onnelliset tähdet nyt oli, ne, joiden alla äitin kultatukkainen pojanmussukka oli kuulemma syntynyt? Mulle oli valehdeltu koko ikäni. Kiva äiti, kiva. (Surullinen pääsiäinen..)
"Sattuiko suhun?" Enni tiedusteli Ämmää ohjista pidellen. Vilkaisin pikaisesti ympärilleni, ja huomasin viiden ratsastajan tuijottavan mua. Ei kylläkään koko ajan, vaihtoivat ne katseitakin välillä. Pudistin päätäni ja harpoin Ämmän luo. "Kiitos kun pyydystit tän", totesin Ennille ja kapusin takaisin kyytiin blondin painaessa vastaan satulan toiselta puolelta.
Keräilin ohjat käsiini ja puristelin hiukkasesti hionneita käsiä nyrkkiin. Nyt oli sellainen juttu, että jos tää tamma vielä kerran, hemmetti soikoon, viskaisi mut tantereeseen, vaatisin mä rahani tunnista takaisin. Nämä ajatukset päässäni pyörien hakeuduin takaisin uralle ja ratsastin Ärmätin takaisin raviin. Nyt askellaji oli keinuvaa ja energistä, tamma tuntui olevan kuin lentoon lähdössä. Mä sain ottaa aika reilusti omaa istuntaa takakaarelle ja pidättää ohjista. Huh, koville otti. Tippuminen jomotti vieläkin olkapäässä.
"Seuraavaksi laukataan! Lyhyille sivuille laukat pääty-ympyröiden muodossa, saa lähteä tulemaan!"
Rullailin reippaahkoksi käyneellä Ämmällä muutamia ravivoltteja ennen nostoa, mutta saadessani ravia hiukan kontrolliin nielin pelkoni ja suuntasin laukkaympyrälle. Ämmä teki pienistä pohkeista napakan noston ja itsensä hyvin kantaen pyrähti myötälaukkaan. Mä yllätyin reippaasta tahdista, ja epähuomiossa nyppäisin rouvaa ohjasta, jolloin tamma tykitti taas pukkisadetta liukuhihnalta. Onnistuin pysymään kyydissä, kun tarrasin pohkeella kiinni ja sujautin käden harjaan. Toinen tippuminen ei tulisi kuuloonkaan.
Kun Ämmä oli hiukan rauhoittunut päästyään purkamaan energiaansa, oli sillä itseasiassa ihan hyvä ratsastaa. Lopputuntia kohden Ämmästä kuoriutui kevyt, eloisa ratsu, joka toimi pienillä avuilla ja liikkui omalla moottorilla tasaisesti eteen. Mä tunsin sittenkin onnistuneeni, ja rapsutin iloissani ruunikkoa harjan alta. "Sä olet niin mun hevonen. Tykkään susta kyllä... Niin että halkeen."
Ämmä & Tommi, 3HM
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 6, 2014 10:19:58 GMT 2
Aamuista talleilua
Ämmän pienehkö, pehmoisen pyöreä siluetti piirtyi vasten tummahkoa aamutaivasta. Ilmassa oli utua ja taivaalta tihkutteli hiljakseen lunta, joka maalasi maiseman kauniiksi ja sai tarhat valkoisine lumikuorrutteineen näyttämään taululta. Mä loikin yli pahimpien räntälätäköiden ruskeavalkoinen, salmiakkikuvioinen riimunnaru lapasissani. Olin tänään hyvällä tuulella, mitä nyt hiukan eilinen, putoamisesta tullut mustelma jomotti, mutta aamuhetki kullan kallis voitti pienen kivun.
Enni oli ekana päivänä varoittanut mua, että Ämmä saattoi olla taluttaessa melkoinen lumihiutale, leijaili ja pomppi sinne tänne, yhtäkkiä lipesi käsistä ja katosi silmän kantamattomiin. Niinpä mä olin ottanut mukaani ketjunarun, jonka pyöräyttäisin turvan ympärille. Mä en aikonut riskeerata enää ainottakaan ruumiinosaa tamman takia, en varsinkaan kun pihamaalla oli niin pirun liukasta. Eilinen räntä oli jäätynyt maahan ja tehnyt siitä koppuraisen.
Oikaisin kulkuni kohti metsätarhaa ja vilkaisin rannekelloani. Kello näytti kymmentä, olipa hevoset viety aikaisin tarhoihin. En jäänyt pohtimaan asiaa sen enempää, vaan avasin ruskealankkuisen tarhan portin ja pujahdin sisään sulkien sen perässäni. Ämmä tarhaili muutaman muun tamman kanssa, joista osa tuli uteliaina katsomaan uutta tulokasta, siis meikää. Pitiköhän ne mua hevosena? Muutama oli siihen malliin tunkemassa päätä naaman eteen, että selvästi taisivat haluta pakkasilmasta sisälle lämmittelemään. Hevosilla tosin oli yllään lämpimät loimet, enkä uskonut niiden ihan viluissaan olevan.
Karvakamujen harmiksi en tullutkaan niitä hakemaan, vaan suunnistin kohti sitä ainoata otusta, jolla ei selvästikään ollut pienintäkään halua lähteä tarhasta yhtään minnekään. Ämmä seisoi takapuoli muhun päin tarhan perimmäisessä kolkassa, suuren puun varjossa. Tai no, eihän täällä kamalasti varjoja ollut, kun ei aurinkokaan näin talvisin tupannut esiintymään.
Tamma napsautti hampaita ja nosti takajalkaansa varoittavasti, kun huomasi mun lähestyvän itseään. Korvat olivat tiukassa luimussa ja selkä köyryssä. Kaikki tunnusmerkit pätivät heppakirjassa kuvailtuun vihaiseen hevoseen. Mä en siis missään nimessä lukenut heppakirjoja, eihän pojat nyt... Okei, luin mä. Ne oli niin kiinnostavia! Ei saa kertoa kellekään.
Kävelin rohkeasti Ämmän luo ja nappasin riimusta kiinni, ennenkuin ruunikko ehti popsaista kipeästä olkapäästäni. Vihainen yleisilme rentoutui, kun tamma tajusi olevansa kiikissä. Korvat pysyivät luimussa, mutta selkä rentoutui ja takanen vaihtui potkuvalmiista lepuuttavaksi. Piensuokin yllätykseksi tarjosin sille kämmeneltäni porkkanaa ja taputin lumesta ja udusta kosteaa kaulaa. Hetkeksi pienet, suipot korvat kääntyivät höröön ja pehmeä turpa makusteli porkkanan kädeltäni parempiin suihin.
Kiepsautin riimunnarun höllästi turvan ympärille ja lähdin taluttamaan hoitsuani kohti tarhan porttia. Pieni joukko luullakseni ei-niin-hyviä-ämmän-kavereita seurasi meitä ja kasaantui portin eteen. Hätistelin otuksia kauemmas ohjaten samalla Ämmää kauemmas käsivarrestani. Se oli epäilyttävästi lähestynyt mua noin metrin lähemmäksi siinä ajassa, kun oltiin tarhan läpi taivallettu. Mukava tammuli, saa porkkanaa ja sitten puree. Reilukerhosta päivää.
Liukastelimme yhdessä talliin, Ämmä ja mä. Otin välillä tukea tamman lihaksikkaasta kaulasta ja pääsimme kuin pääsimmekin ehjinä talliin. Kavioiden kopsuttelu kaikui halki rakennuksen, mun kengistä ei niinkään lähtenyt ääntä. Käänsin Ämmän ympäri karsinaansa ja sitaisin ruunikon kiinni kaltereihin, ensin narun turvan ympäriltä poistaen. En halunnut satuttaa tammaa turhaan, arvelin, että ketju nassun ympärillä ei niin kauhean kivalta tuntunut.
Noudin pinkin harjapakin Ämmän kaapista ja pujahdin varoen karsinaan. Mun onneksi Ärmätti oli tänään melko rauhallisella tuulella, vaikutti melko raukealta, eikä niin kamalasti äkkäillytkään. Kuitenkin varani jatkuvasti pitäen mä eliminoin ulkoloimen ja levitin sen loimitangolle kuivumaan. Sitten uskalsin siirtyä ruunikon vierelle ja aloin harjauksen valitsemallani dandyharjalla. Pyörittelin harjaa ensin turvallisilla alueilla, kuten selässä ja lautasilla. Ämmä kuulosteli mun harjaussessiota, siihen malliin kääntyili tammalla korvat.
Hiukan yritti Ämmä maistaa mun takinhihasta kun harjasin masunaluksen kuivaksi ja taputtelin kutiavat, herkät kainalot sienellä. Tarpeeksi pehmeää harjaa ei hevosen kainaloille mielestäni ollut, pehmeänkin harjan harjakset raapisivat herkkää ihoa ikävästi. Sama oli pään kanssa, sillekään ei tavallinen harja sopinut. Ämmän nassuun en uskaltanut kajota, mutta vilkuilin kaipaavasti pientä, pyöreää pääharjaa harjakopassa. Ehkä mä vielä joskus pääsisin käyttämään sitä.
Selvittelin pitkää, mustaa häntää kampa apunani. Homma ei ollut helppoa, sillä häntä oli kostea ja osittain takussa. Koetin toimia mahdollisimman turvallisesti, kampasin häntää niin hellästi kun pystyin ja pysyttelin samalla kaukana Ämmän takakavioista. Koskaan ei voinut tietää, mitä se pienessä päässään keksisi.
Oli tosin niinkin, että Ämmän olemus toi hoitamiseen uusia tasoa, jännitystä ja haasteita. Nautin pienen, ärhäkän tamman seurasta. Eläimessä oli jotain melankolista ja salaperäistä, vaikka se ei päällepäin siltä näyttänytkään. Me molemmat vain tarvitsimme aikaa tutustuaksemme.
Ja aikaa meillä myös oli. Riittämiin ja enemmänkin. Monta, yhteistä vuotta rakkaan hoitohevosen kanssa. Yhteinen tie kuljettavana ja niin monta salaisuutta jaettavana. Meistä tulisi vielä hyvä pari, pohdin rapsuttaessani Ämmää sään kohdalta. Mä olin siitä varma, kuin mies voi avioliittoon astumista edeltävänä iltana olla. Toisin sanoen epäilys mielen päällä, mutta rakkaus sydämessä ja halu tutustua naiseen yhä paremmin. Ämmä oli mun nainen, hieno sellainen.
Ämmä ja Tommi, 4HM
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 8, 2014 16:40:13 GMT 2
Ei liity Ämmään ei, mutta puhutaan tässä hänestäkin joten menköön nyt. Saa poistella, jos ei mene. Sori vielä, kauheeta liirunlaarumia. Kunnon tarinaa tulossa lähipäivinä!
Paluu eiliseen
Täällä taas. Ruolammen lumisella pihamaalla, pienten hiutaleiden putoillessa taivaalta ja tanssahdellessa kevyen tuulenvireen mukana kauas ulottumattomiin. Tuulenhenkäys värisytti puiden paljaita oksia, saapui salakavalasti luokse ja sipaisi kylmällä sormellaan nenänpäätä. Jätti jälkeensä jäätävän kylmän, ja sitten lähti sanaakaan sanomatta. Hyvästelemättä ja anteeksi pyytelemättä.
Hiljaisuuden vallitessa mä askelsin kohti valkoista tallirakennusta ja pohdin eilistä. Kyllä, eilenkin oli tullut vietettyä aikaa tallilla Ämmää harjaillen. Jotenkin tää talli oli, ja tuntui kodilta. Tästä oli tullut mulle toinen paikka jonne mennä, oma, suuri kupla jonne sai tulla aina kun huvitti. Täällä mulla oli Ämmä ja sen kanssa puuhailu, hoitohevonen, johon olin lyhyessä ajassa kiintynyt kovasti. Se ei ehkä ollut muhun, mutta mä olin siihen ja se riitti mulle, toistaiseksi.
Nyt mulla oli täällä jotain muutakin, eilisestä lähtien. Vaikka olisin takonut päätä seinään tai puhunut itselleni järkeä, ei se olisi muuttanut tilannetta pätkääkään. Mä en unohtanut sitä, mitä eilen olin nähnyt ja tulisin toivottavasti näkemään uudestaankin. Britta..
Tyttö oli Ämmän omistaja, mutta en ollut sitä aiemmin tiennyt. Mun harjaillessa tammaa, oli Enni viilettänyt paikalle brunette käsipuolessaan ja esitellyt meidät. Mä olin tuijottanut kaksikkoa varmaan todella järkevän näköisenä, oli se kieltämättä aikamoinen yllätys tavata hoitohevosensa omistaja. Ämmä ei tuntunut enää niin omalta.
Tai no, ei se oikeasti koskaan mun oma ollut ollutkaan, mutta silti oli erilaista hoitaa jonkun yksityishevosta, kuin tallin omistamaa tuntsaria. Siitäkin huolimatta Ämmä oli mulle aina Ämmä, niin luonteeltaan kuin tunnesiteeltään, eka oma hoitohevonen. Ja viimeinen hoidokki mikä mulla koskaan tulisi olemaan, toivottavasti. En halunnut erota temperamenttisesta ruunikosta ikinä. Ei varmaan tarvitsisikaan, vielä ainakaan.
Okei, sitten takaisin tarinaan. Kun kyyhkyläiset (Britta ja Enni) olivat kadonneet suokkeinensa maastoon, olin mä kiirehtinyt suoraa päätä kotiin. Vaikka tilanne oudolta kuulostikin, mä en kestänyt nähdä Brittaa sinä iltana enää kertaakaan. Okei, olihan se nätti, liiankin, mutta sen ja Ämmän yhteisymmärrys oli jopa mulle liikaa. Karkasin siis kotiin heti tamman Britalle varustettuani, mutta päätös kadutti saman tien kun pääsin kotiovesta sisälle.
Äidille kaverin luo unohtuneista lapasista huikaten juoksin siis takaisin tallille, juuri parahiksi kun suokit ratsastajineen palasivat maastosta. Enni hiukan ihmetteli mun punaisia poskia, ilmeestä näki, muttei sanonut mitään. Luojan kiitos ettei sanonut, en olisi millään jaksanut, enkä edes voinut selittää ajatuksenjuoksuani sinä iltana. En varsinkaan vastakkaiselle sukupuolelle, koska jutussa saattoi olla mukana jotain muutakin kuin pelkkä kuolettava sokki ihmetys Ämmän omistajan selvittyä. Ehkä hiukan... Rakkautta ensisilmäyksellä.
Mira oli unohtunut sillä hetkellä, kun olin Britan ensimmäisen kerran tavannut. Tässä olisi jälleen hyvä alku yksipuoliselle, onnettomalle ihastukselle. Hyvä mä.
Ämmä & Tommi, puolikas hm
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 9, 2014 16:22:32 GMT 2
Glup, Glup, Glup. Kuuma kaakao upposi mun kitusiin ja sai olon lievästi sanottuna paremmaksi. Olin ajattelut kaakaon auttavan armottomaan jännitykseen, sillä täysi-ikäinen en vielä ollut ja näin ollen en voinut lämmikkeillä oloani helpottaa. Tämä sai kuitenkin jäädä mun ja keltaisen Nalle Puh- mukin salaisuudeksi, sillä on true story, että tosimiehet eivät juo kaakaota. Eivätkä jännitä hevosia tai ole tekemisissä Nalle Puh- astioiden kanssa, mutta menkööt tän kerran, hei.
Valkoiset converset tallasivat loskaan ja muuttuivat hetkessä harmaiksi. Voihan vietävä, miksi mun oli pitänyt edes hankkia valkoiset kengät? Ja vielä tallikäyttöön. Tai no, eipä näitä alunperin tallille oltu tarkoitettukaan, äiti ei suoraan sanottuna edes tiennyt mun harrastavan tyttöjen juttuja (lue=ratsastusta, en mä niin pitkälle ollut mennyt, että istuisin iltakaudet kikattelemassa kavereiden kanssa puhelimessa söpöistä vastakkaisen sukupuolen edustajista, tai lakkaisin varpaankynsiä kasvonaamio naamalla). Joka tapauksessa, palatakseni edelliseen, syy kenkien likaantumiseen oli of koors äitin, mitäs oli mulle valkoiset hommannut. Ei voi mitään, maailma ei oo reilu paikka. Syy oli helppo pistää keski-ikäistyneen naikkosen niskoille.
Suuri suru kengistä unohtui hetkessä, kun Ruolammen valkoinen tallirakennus lähestyi askel askeleelta. Nyt mulla oli jotain isompaakin mietittävää kuin tennareiden kohtalo, ja tällä kertaa tarkoitin myös jotain oikeasti isompaa. Isompaa sekä lisäksi pienempää. Miten tämän nyt kauniisti muotoilisi?
Mun niin kutsuttu hoitohevonen, Ämmä nimeltään, ei ollut sitä pienintä mahdollista sorttia. Ensinnäkin ruunikko oli melkoisen massava puoliverisiin verrattuna, ja toiseksi, ei sen egokaan mikään pieni ollut. Eikä se pentele lämmennyt mulle vieläkään, vaikka olin jo viikon rouvaa passannut. Oli saanut porkkanoita, manikyyriä ja permanenttia, mutta joka päivä sain katsella samaa, ah, aina niin myönteistä nassua. Iiiihanaa.
Toinen syy tämänpäiväiseen tallivierailuuni oli oikeastaan, noh, Britta. Kuten alussa saatoit väärin ymmärtää, mä en suinkaan jännittänyt Ämmän kohtaamista. En yhtään sen enempää kuin aiemminkaan. En ollut varma, että Britta tallilla olisi, mutta ei ollut mun syytä (mikään-ei-koskaan-ole-Tommin-syytä-eihän), että aivot elivät omaa elämäänsä. Niinpä saatoin jännittää turhaankin, ken tietää?
Anygays, aivoilla ei ollut kerrassaan minkäänlaista ajoitusta tai edes tyylitajua. Ensimmäisellä viittasin siihen, että aivot saattoivat viattomasti hymyillen iskeä perhosia vatsanpohjaan aivan typerissä tilanteissa. Tai vaihtoehtoisesti nostaa posket punaisiksi, mikä oli äärettömän noloa, missä tilanteessa nyt ikinä oltiinkaan..... Tyylitajusta taas, en ollut varma olinko ainoa, mutta ainakin mun aivot saattoivat alkaa soittamaan jotain hulvattoman tyylikästä biisiä esimerkiksi kesken isomummin hautajaisten. Tarinaan kuuluu myös pleikkarikieltoon johtanut naurukohtaus, mutta jotain yksityisyyttä tähän väliin, jos saan pyytää. Asia pysyköön siis salassa.. Kunnes sen paljastan. (Mikä ei ikinä tule tapahtumaan.)
Riuhtaisin oven, jonka päälle oli naulattu hevosenkenkä, auki ja suojauduin äkkiä alkaneelta räntäsateelta tallin turviin. Pysähdyin hetkeksi aloilleni ja kuulostelin kauempaa kuuluvaa kolinaa. Oliko tallissa joku? Mielikuvitus laukaten mä suunnistin käytävälle ja katselin ympärilleni. Karsinat olivat tyhjinä ja lakaistu käytävä kertoi jonkun huhkineen harjan parissa vielä tänään.
Käytävä oli melusta huolimatta aivan autio, joten jotain kummallista täytyi olla tekeillä. Kävin kurkistamassa Ämmän karsinaan, jonka suunnasta mekkala kaikui, mutta ruunikko nukkui tyytyväisenä huuli lerpallaan. Eteenpäin jatkettuani havaitsin äänen kuuluvan nurkkakarsinasta, jonka asukki ilmeisesti potki seiniä, siihen malliin karsinassa kolisi. Kurkistin ihmeissäni kaltereiden raoista sisään, ja kauhukseni huomasin, että pieni musta poni piehtaroi kuivikkeissaan tuskaisin ilmein. Välillä kolina lakkasi, kun poni jäi paikoilleen ja näykki kylkiään.
Touhu näytti musta melko ihmeelliseltä, en ollut aiemmin nähnyt hevosten toimivan niin. Kaikki ei kuitenkaan tainnut olla kunnossa, joten lähdin juoksujalkaa etsimään apukäsiä. Käytävällä juostessani törmäsin pitkään, lihaksikkaaseen mieheen, ja olin lentää törmäyksen voimasta selälleni. Ihan maata myöten en kupsahtanut, vaan lennähdin takamuksilleni kovalle käytävälle. Kipu lamaannutti, mutta sitten sain sanaisen arkkuni auki.
"Ai @!#&!€&!@!€!&@€!!@@€!&&!@!&!@!" Älysin vasta noin tuhat kirosanaa ääneen karjuttuani vilkaista ylös, ja edessäni seisova mies näytti puoliksi raivostuneelta sopimattomasta tallikäyttäytymisestä - olinhan juossut ja kiroillut tallissa - ja puoliksi naurusta hytkyvältä. Mun häntäluun täytyi olla murtunut, ja reilukerhon päävetäjä ei vaivautunut edes pahoittelemaan tapahtunutta. Tosin, itsehän mä olin tuohon pahki juossut.
Samassa mieleeni muistui, miksi ihmeessä niin olin toiminut. "Tuo nurkkakarsinan poni, se potkii vatsaansa ja piehtaroi. Ja tuota, näykkii kylkiään", sain ähistyksi. Mies, jonka nimeä en vieläkään tiennyt, muuttui siniseksi kasvoiltaan ja kumartui sitten nopeasti. Bodari kiskaisi mut yhdellä kädenliikkeellä pystyyn ja retuutti kuin heinäpaalin mukaansa.
"Eläinlääkäri. Soita. Heti", olivat ohjeet järkyttyneen näköiseltä kaverilta. Yritin kuumeisesti keksiä, mistä saisin numeron, kun mies työnsi käteeni oman puhelimensa ja kiskaisi sen saman tien takaisin itselleen. "Parempi kun olet avuksi, etkä sekoita eläinlääkäriä. Voisitko etsiä Ennin?" Nyökkäsin ja häntäluutani pidellen onnuin ulos tallista. Retuutus, ja kaatuminen ennen kaikkea, oli sattunut melkoisesti.
Harhailin jonkin aikaa, kunnes havaitsin liikettä kentän suunnassa ja linkutin paikalle. Onnekseni kentällä selin talliin seisova henkilö oli juuri etsimäni blondi. Nainen seisoi kädet puuskassa aitaan nojaillen ja katseli kentällä kirmaavaa, nuorta hevosta. "Hei Enni! Tallissa kaipailee joku mies sun apua. Sellainen musta, pieni poni vaikutti sairaalta ja tallissa on menossa puhelu elukkalääkärille." Enni käännähti kannoillaan ja näytti järkyttyneeltä hänkin.
"Vahdi, äh, tuota ponia hetken aikaa. Äläkä päästä karkuun!" Enni huikkasi kiireellä ja juoksi pää kolmantena jalkana talliin. Ovi paukahti kiinni naisen perässä ja saatoin vieläkin tuntea kylmän ilmavirran, jonka blondi oli jälkeensä jättänyt viilettäessään ohitseni. Vilkaisin kentälle ja näin silmäparin tuijottavan minua ihmettyneesti. Pienehkö, vielä piirteiltään varsamainen poni oli ilmeisesti ollut sohjossa rallittelemassa, kunnes Enni oli saanut hälyytyksen lähteä talliin. Siirryin kentän laidalle ponin seuraksi, ja jäin odottamaan. Kyllä Enni vielä takaisin tulisi.
Mutta mitä oli meneillään? Kysymys jäi päällimmäiseksi mieleeni, kun muistin aristavan häntäluuni. Ihme Ruolampi, aina täällä sattui ja tapahtui. Sattui kirjaimellisesti, pohdin muistellessani koulutuntia ja äskeistä kaatumistani. Mitäpä sitä ei harrastuksensa vuoksi kestäisi?
Ämmä ja Tommi, 6HM
|
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 11, 2014 11:24:42 GMT 2
11.12.2014
Tallille oli tullut joukko uusia riimunnaruja, joista valikoin Ämmän oveen ripustettavaksi kaikken näteimmän. (Okkjoo, kyllä se myös käyttöön menisi, en mä niin tunteelliseksi ollut ryhtynyt, että tahtoisin Ämmälle koristellun karsinanoven. Joulukoristeet olivat eri asia, mutta tallilla suunniteltuihin juhlinkeihin oli vielä hetki aikaa.) Valitsemani naru, joka myös Ämmän turpakorun tehtävää toimittaisi, oli tummansinisen ja pinkin kaunis yhdistelmä, joka varmasti passaisi myös hienolle rouvalle aka Ärmätille. Lempinimi Ämmä ei kylläkään tehnyt oikeutta ruunikolle, eihän hurmuripojillekaan annettu nimeksi Sika tai jotain muuta yhtä natsaavaa. Mutta Ämmä oli mikä oli, ei tuo tammaa itseä näyttänyt haittaavan. Voisinhan halutessani kutsua hoitsuani vaihtelun vuoksi muillakin nimillä, esimerkiksi Ämpäri tai Älliäinen kuulosti järkevältä. Tuumasta toimeen siis.
Päätin kokeilla uutta lempinimeä heti käytännössä. Nappasin riimunnarun olalleni ja huitelin yhä puoliksi ontuen hakemaan Ämpäriä tarhasta. Häntäluuta kivisti vietävästi ja nukkuminen oli ollut tuskaista, lukuisista nukkuma-asentokokeiluistani huolimatta. Musta olisi illan/yön aikana saanut hienon kuvasarjan, milloin nukuin jalat seinällä ja milloin pää sängyn laidan yli roikkuen. Ei kuitenkaan mennä siihen sen tarkemmin, en halua paljastaa nukkuneeni kirkkaanpunaisissa autocollareissa. Jotka ovat muuten kuljeneet suvussa ikään kuin "poikien perintönä", eli isoisoisälläkin ovat samaiset housut olleet jalassaan. Vai kuvittelitko, että mä olen sataseitkytäsenttiseksi kasvamisen jälkeen vielä haaveillut autohousuista? Ehei, ensinnäkin se vaihe meni jo kuusivuotiaana, ja toiseksi, mä olen ollut sataseitkytä senttiä noin kaksi vuotta, ellei parin sentin huijausta lasketa....
Ämpäri makoili märässä maassa, loimi puoliksi pois päältään ja ilme tympääntyneen näköisenä. Mä ihmettelin, miten kummassa hevonen oli saanut itsensä makaamaan keskelle loskalätäkköä. Tamman ei todellakaan voinut sanoa nauttivan harjauksesta, ei ainakaan silloin kun sen teki esimerkiksi mä. Lisäksi se oli aina sen ulkoa taluttaessani väistellyt lätäköitä siihen malliin, että uskoin prinsessalla olevan enemmänkin kuin pelkkää vihaa pelissä. Tosin, väistely saattoi yhtä hyvin johtua siitä, että ruunikkoa ärsytti mun läsnäoloni niin paljon, että se teki mitä vain päästäkseen kauas pois.
Kloks, kuului riimunnarun uudenkankeasta, kultaisesta lukosta. Ämmä säpsähti ääntä ja hyppäsi nanosekunnissa neljälle jalalle, saaden lätäkön kaikki loskavedet roiskumaan päälleni. Takista valui märkiä noroja ja naamakin oli saanut virkistävän suihkun. "Älliäinen kuule, on se perk.. kun sun pitää aina kiusata pienempiäs. Ihan tosissani olen, älä yhtään siinä mulkoile."
Talutin Ärmätin karsinaansa ruokottavaksi, tamma oli kieltämättä siivottomassa kunnossa. Punaruskea vatsanalus oli muuttunut kosteudesta tummaksi, ja kyljet loimen alta olivat yhtä märät kuin pöytäliina lasten syntymäpäivillä. Vetäisin oranssin ulkoloimen pois Ämmän selästä, ja levitin sen loimitangolle tarkastellen sitä paremmin. Mahavyöt olivat hirttyneet osittain katki, kangas oli resuista ja saumat venyneet. Hyvään kuntoon oli Ämmä mekon tuunannut, Enni ilahtuisi.
Harjailin ruunikkoa antaumuksella liki kolme varttia. Ensimmäiseksi Ämpäri sai perusteellisen käsittelyn hikiviilalla, joskin mä sain samanlaista käsittelyä Ämmän hampaiden taholta, kun uskaltauduin siivoamaan loskaa masun alta. Sinnikkäästi kuitenkin taistelin loppuun asti ja kun lopulta hikiviila oli tehnyt tehtävänsä, oli vuorossa puolikovalla harjalla lian irrottaminen. Pyörittelin pinkillä harjalla ensin kaulan ja selän, sitten kyljet, ja lopuksi arat paikat kuten mahan ja koivet. Ämmä oli tuitulla tuulella, mutta tyytyi vain napsuttelemaan hampaillaan ruokakupin reunaa. Selvisin harjaustuokiosta sen pahemmitta arvitta.
Lukitsin karsinan oven visusti lukkoon ja lähdin hakemaan Ämmälle suitsia, tarkoituksenani lähteä tamman kanssa maastoon. Ja hei, älä nyt luule, että olin itsemurha-aikeissa, maasta käsin oli tarkoitus Ärmätin kanssa edetä. Mustanruskeat suitset olallani raahauduin takaisin pehvatin karsinalle ja yllätin asukkaan tuoden mukanani kiliseviä nahkaremeleitä. Ämmä veti välittömästi korvat niskaan ja ajoi mut ulos karsinasta hampaitaan näytellen. Tsiisus, tällä tahdilla olisin takaisin tallilla noin kymmenen aikaan.
Mä vedin syväään henkeä ja rohkistuin palaamaan karsinaan. Ämpäri mökötti pää kiinni perimmäisessä nurkassa, peppu ja kohollaan oleva takanen muhun päin suunnattuina. Reippain ottein askelsin tamman luokse ja nappasin tummanruskean pään kainalooni, ennen kuin Ämmä ehti tehdä musta muhennosta. Sujautin ohjat kaulalle ja pujotin riimun käsivarteeni, samaan aikaan kuolaimia suuhun taiteillen. Ämmä nipisti hetkeksi hampaansa yhteen, mutta luovutti hetken päästä ja avasi suunsa auliisti. "Hiienooo tyttö", kehuin hevosta ja sain vastaukseksi pärskähdyksen. "Okei, ole rouva sitten, äläkä nyt noin helposta närkästy." naurahdin leikitellen mustalla otsaharjalla. Siihen sopisi letti.
Puolen tunnin päästä Ämmä ja mä oltiin valmiit lähtöön. Tammulilla oli suitsien päällä riimu, uusi riimunnaru riimun renkaaseen kiinnitettynä ja naru kuolainrenkaiden läpi sujautettuna, turvan yli pyöräytettynä. Harjassa oli kaunis letti, mutta kuten arvata saattaa, se ei ollut Ämmälle mieluinen, vaan ruunikko yritti jatkuvasti hieroa päätään takinhihaani. Komensin tammaa ätäkästi taiteillen samalla karsinanovea auki.
Raikas, kirpeä pakkasilma löi kasvoille tallin oven auetessa. Ämmä nyppi päätään korkeuksiin ja peruutti tylsistyneenä, sitä ei innostanut lähteä kylmään ulkoilmaan. Samassa mieleeni tupsahti, miksi sen tarvitsisi? Voisin sujauttaa tammalle loimen niskaan, niin se ei palelisi aivan mielettömästi. Varustin tamman violetilla fleeceloimella, toppaloimi oli saanut aiemmin tänään melko perusteellisen käsittelyn, eikä ollut parhaassa kunnossaan.
Askeleet narskuivat vasten hankea ja valkoiseen lumeen painui kahdet askeleet, hevosen ja ihmisen, vieretysten. Hetki oli kaunis ja kultainen. Meidän molempien hengitys heitti ilmaan valkoista huurua, joka muotoitui silmien edessä erilaisiksi kuvioiksi. Mieleeni tuli Harry Potterissa ollut suojelius. Minkälainen olisi mun, tai minkälainen olisi Ämmän suojelius? Sitä sopi pohtia.
Samoilimme metsässä mulle vieraita polkuja. Ämmän tumma siluetti piirtyi tummaa iltataivasta vasten ja seisoi siinä vieressä, tuttuna ja turvallisena. Nojasin tamman lämpimään kaulaan ja sain osakseni puolipahoja mulkaisuja, Ämmä ei kuitenkaan näykkinyt, ei potkinut. Hypistelin tamman lumisateesta kostunutta, karheaa, mustaa harjasmerta ja pohdin, miten hienoja kampauksia siihen saisi. Ämmä ei ollut mun antanut letittää harjaansa, otsaharjan vain, ja sekin oli ollut työn ja tuskan takana.
Saavuimme lumiselle, ilmankosteus huipussaan olevalle pellolle. Ohuen lumipeiton alta pilkotti vielä muutama oljenkorsi, kuin kesästä muistuttaen. Kävelimme hetken pellon laidassa. Samoilimme niityllä edestakaisin, kaikessa rauhassa. Katselin kuinka Ämmän harja heilahteli käynnin tahdissa ja tummat jalat polkivat lunta. Mun silmissä Ämmä oli upea. Mä halusin jäädä siihen hetkeen, ja jäinkin, Ämmän pää käsieni välissä. Me ystävät kerrankin sopusoinnussa. Se oli kaikista kauneinta unta, joka onneksi oli totta, edes sen pienen hetken.
Ämmä ja Tommi, 8HM
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 13, 2014 18:08:46 GMT 2
Estetunnilla
Hengitys nosti ilmaan valkoista huurua, kun mä astuin tallista vilpoiseen ulkoilmaan. Ämmä tallusteli mun perässä kentälle, häntä käynnin tahdissa viuhtoen. Ruunikko oli ollut varustaessa aikalailla oma itsensä, mutta jotenkin musta tuntui siltä, ettei tammalla välttämättä ollut huono päivä. Se oli seurannut varustusta uteliaana, kuikuillut ja katsellut, kun harjasin ruskeita kylkiä ja laitoin jalkoihin suojia. Etujalat lipesivät useaan otteeseen pois paikalta, mutta lopulta olin saanut sujautettua ruskeat suojat mustiin koipiin. Satulavyön kiristyksessä Ämmä oli yrittänyt purra ja pullisteli minkä kerkesi, mitä muuta rouvalta voisi muka odottaa? Suitsiessa pää oli venkslannut edestakaisin, ylös ja alas. Lopulta olin saanut tiukan otteen Ämmän turvasta ja onnistunut sujauttamaan suitset niskaan. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että mä pääsin melko helpolla.
Painoin varpaat maata kohti ja tunsin päkiäni painuvan vasten metallista jalustinta. Heilautin jalkani satulan yli ja istuin rauhallisesti penkkiin, hätiköiden satulaan tömähtämällä olisin saanut Ämmän vain kiukustumaan. Kevensin muutamaan otteeseen, ja totesin jalustinten olevan liian pitkät hyppäämiseen. Vedin nahkalenkin auki ja lyhensin hihnoja muutamalla reiällä. Olo tuntui heti tukevammalta ja varmemmalta, nyt pääsin kunnolla ylös satulasta ja näin ollen myös kevyt istunta löytyi kuin itsestään. Heilautin jalkani Ämmän kaulalle ja sain äkkinäisellä liikkeellä tamman steppailemaan paikoillaan. Rauhoittelin otusta taputtamalla sen pehmeää kaulaa ja puhelemalla hiljaa. Tartuin satulavyön hihnoihin ja kiskoin vyötä yhdellä reiällä kireämmälle. Metallipiikki kloksahti jäyhästi reikään ja varmistin vielä sormituntumalla vyön olevan varmasti kiinni. Olihan se.
Painoin pohkeeni Ämmän kylkiin ja kypärääni suoristaen ohjasin tamman uralle. Mukailin keinuvaa askellusta ja katselin mustaa harjasmerta, joka keinahteli käynnin tahdissa. Ämmä liikkui halukkaasti eteen ja tuntui melko kevyeltä, joten sain patistelun ja ohjien nyppimisen sijasta keskittyä omaan istuntaani. Estejalustimet tuntuivat omituisen lyhyiltä, ja istunta tuppasi helposti kippaamaan eteen. Polkaisin kantapäät alas, painon jalustimille ja selän suoraksi, joka sai olon tuntumaan heti paremmalta. Kyllä tästä tunnista jotain tulisi.
Kun kaikki ratsukot olivat suoriutuneet uralle ja kävelleet hetken, käski Enni meidän lähteä verkkailemaan itsenäisesti. Mä tykkäsin itsenäisistä verryttelyistä, oli hyvä oppia itse tunnustelemaan, millainen verkka ja toiminta omalle ratsulle oli parhaaksi. Nostatin Ämmällä ravin ja lähdin keventämään ylös-alas-ylös-alas. Kerin ohjia muutamalla pykälällä kireämmäksi ja aloin tehdä puolipidätteitä sekä kädeltä, että istunnalta. Ämmä tuntui mukavan kuuliaiselta, ja polki takajalkoja puolipidätteiden ansiosta tarmokkaasti alle. Nautiskelin ravin rennon ilmavasta liikkeestä ja Ämmän yllättävästä mielialasta - jos se jatkaisi tähän malliin, olisi meillä edessämme mahtava tunti.
Seuraavaksi pääsimme aloittelemaan hyppäämistä. Hain Ämmää kuulolle muutaman ravivoltin pyöräyttäen, reippaasti sisäpohkeen ympärille asettaen. Lopulta olimme valmiit lähtemään ristikolle, jonka Enni oli meille ratsukoille kentän laidalta osoittanut. Kun edellinen ratsukko pääsi esteen ylitse, ohjasin mä Ämmän kohti estettä ja lähdin omalla vuorollani ylittämään estettä. Ämmä löi jarrun päälle ja jäi paikoilleen steppailemaan, jolloin jouduin mätkäisemään ruunikkoa raipalla. Isku sai tammaan vauhtia, ja se lähti ravissa kohti estettä. Tein pidätteen ennen hyppyä ja sitten nousin jalustimille antaen Ämmälle ohjaa. Ravihyppy oli pieni ja pehmeä.
Loputkin ratsastajat tulivat saman saman tehtävän, jonka jälkeen jokainen sai ottaa uuden yrityksen. Tällä kerralla pidin pohkeet tiukasti Ämmän kyljissä ja ohjasin tamman napakasti esteelle, jolloin hypystä tuli suuri, pyöreä ja tahdikas. Nousin hyppykaarta mukaillen myötäämään ohjista. Keskityin samalla painamaan kantapäätä alas, se helpotti tasapainon säilyttämistä. Kaiken kaikkiaan hyppy sujui kivasti, ja mä olin sekä itseeni että Ämmään tyytyväinen.
Vaihdoimme ravissa suuntaa. Istuin askelta mukaillen hetkeksi harjoitusraviin ja lähdin sitten keventämään uuteen kierrokseen. Saimme hetken aikaa ravata oikeaan kierrokseen, kun Enni selosti seuraavaa tehtävää. Lähtisimme tulemaan laukassa kahdeksan askeleen linjaa. Mua ennen hyppäsi yksi ratsukko, mutta sitten olikin mun vuoro. Otin suoran lähestymisen ekalle esteelle, hyppy ja yli, sitten laukalle. Ämmä ponnahti ripeämpään askellajiin ja lähti varman oloisesti lähestymään seuraavaa estettä. Pidin painopisteen takakaarella hyppyä odotellessani, mutta juuri kun valmistauduin myötäämään, Ämmä pysähtyi töksähtäen ja löysin itseni kaulalta. Käänsin takaisin uralle ja lähdin uuteen yritykseen. Tällä kerralla muistin pitää ajatuksen eteen, jolloin Ämmäkin hyppäsi molemmat esteet siivosti.
Tulimme saman linjan toiseen suuntaan, ja nyt mä päätin vakaasti onnistua. Pidin käden vakaana, kantapäät alhaalla ja pohkeen kiinni, katse eteenpäin suunnattuna. Ämmä eteni esteille rohkeasti ja loikkasi kelpoisilla loikilla yli, jolloin munkin oli helppo mennä mukana hypyissä. Edistystä!
Lopputunnista menimme vielä rataa, johon kuului niin suoraa linjaa kuin käännöksiäkin. Seurasin meitä ensin vuorossa olevan ratsukon rataa. Esteitä suoritti nuori tyttö suomenhevosensa kanssa. Kun edellisen suoritus alkoi olla purkissa, mä lähdin valmistautumaan omaan vuorooni ja muutaman ravivoltin jälkeen hain laukkaa kuntoon uralla. Ajoin pitkillä sivuilla Ämmää reilusti eteen, ja kentän päädyissä hidastin tahtia roimasti. Kun ruunikko tuntui olevan kuulolla, lähdin esteille.
Seisoin jalustimilla kevyessä istunnassa ja kuuntelin Ämmän puhinaa sen laukatessa tahdikkaasti kohti ensimmäistä estettä. Keräilin ohjia käteen ja otin muutaman puolipidätteen samalla pohkeita antaen. Ämmä kokosi runkoaan ja otti takajalkoja paremmin alle, jonka ansiosta ponnistuspaikka osui aivan nappiin ja saimme alle hyvän, ilmavan hypyn. Lähdin hypystä fiiliksissä ajamaan Ämmää liian rohkeasti seuraavalle esteelle, ja askeleet eivät osuneet kohdilleen, jonka vuoksi Ämmä kielsi kakkospystylle. Hain lähestymisen uudelleen ja tahditin laukkaa puolipidätteillä. Tällä kerralla pääsimme kunnialla yli.
Johdin reittiä katseellani ja painoin ulkopohjetta Ämmän kylkeen, samalla sisäohjasta kääntäen. Ämmä kurvasi reippaassa laukassa melko tiukan kurvin, ja lähti sitten etenemään kohti viimeistä estettä. Puolipidäte, odota, ja hyppy. Siirsin Ämmän hetken laukkailtuani takaisin ja raviin ja taputin tammaa mojovasti kaulalle. Ämmä oli parantanut reilusti loppua kohden, ja mikä tärkeintä - meillä molemmilla oli ollut tosi, tosi hauskaa.
Ämmä ja Tommi, 9HM
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 23, 2014 17:36:31 GMT 2
Jouluntoivotus tonttukaksikolta!
Ämmä ja Tommi, 10HM!!
|
|
Tommi
Uusi tuttavuus
Hoitoheppa: Ärmätti NU
Posts: 41
|
Post by Tommi on Dec 28, 2014 20:35:07 GMT 2
Taas jotain niin sisällöllisesti hienoa matskua.
Uusi vuosi ja uudet kujeet. Parin päivän päästä se sanonta pitäisi paikkansa. Joulu oli mennä hujahtanut ohi sellaista kyytiä, ettei taskukellokaan olisi matkassa pysynyt, vaikka vauhdilla eteenpäin tikittikin. Mä olin lähinnä ottanut rennosti kotipuolessa, kun kerran vuodessa niin sai kerrankin tehdä. Lökärit jalassa olin popsinut kinkkua ja laatikoita, en siis pahvilaatikoita vaan niitä ruokalaatikoita, ja nautiskellut reippaat määrät punaista glögiä. Terästys kuitenkin jäi siihen yhteen ainoaan kertaan niissä pikkujouluissa, en seuraavana päivänä glögin ja saunajuomien kittaamisen vuoksi ollut parhaimmassa kunnossani. Olin jäänyt tallille yöksi ja hatarien muistikuvieni mukaan istunut koko yön sanko kädessä. Huhheijakkaa, oli bileet menneet rajuiksi.
Täällä mä nyt taas olin, Ruolammen pihassa ja tällä kertaa ihan selvin päin. Useampaan otteeseen olin lähipäivinä tallilla rampanut, lähinnä Fleurin perässä, kun Ämmää ei paljon seura tunnetusti kiinnostanut. Muutaman päivän kestänyt nolous aussitytölle ostetusta joululahjasta oli jo melkein kaikonnut, ja saatoin hyvillä mielin viipottaa pitkin tallia Fleurin kannoilla. En tiennyt ärsyttikö sitä mun jatkuva seuranpuute vai ei, mutta eipä se ainakaan pahemmin ollut valittanut. Siis ehkä ei ollut, kuka tiesi mitä se sujuvalla englannillaan Ellen korville lateli.
Myös toinen asia oli tallilla tapahtunut ja saanut etenkin Ennin innostuksen valtaan. Mulle koko juttu oli tullut täytenä yllätyksenä, ja kaikki oli sen jälkeen tuntunut erilaiselta. Ämmä odotti varsaa, ihan oikeaa varsaa. Ruunikon maha oli pyöristynyt melkoista tahtia ja ruokahalu sen kun lisääntyi, tamma muistutti erehdyttävästi sitä samaista lihapullaa, miksi olin sen pikkujoulujen asukilpailussa pukenut. Asu oli aiheuttanut väkijoukossa pientä hilpeyttä, ja edelleen asian muistelu sai hymyn nousemaan korviin. Voiko hymy nousta korviin?
Asiaan palatakseni, ainoastaan Ämmän ulkomuoto ei ollut muuttunut - oli siinä muutakin. Tammasta oli tullut vielä ailahtelevaisempi luonteeltaan jos mahdollista, toisina päivinä se saattoi ajaa kaikki läheltään hampaat irvessä ja toisina päivinä taas tulla höristen puhaltamaan ilmaa kasvoille. Erikoinen täti se oli, sitä ei käynyt kieltäminen. Mua silti kieltämättä hiukan häiritsi ajatus siitä, että tamma odotti varsaa. Mulle nää lapsijutut ei olleet niin tuttuja, joten ilmankos olin varuillani ruunikon läheisyydessä. Eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka se yllättäen pullauttaisi varsan mun jalkojen juureen. Se vasta kamalaa olisikin, mua ei paljon tallilla sen jälkeen näkyisi.
Mietteisiini uponneenna (noloa, pojat ei mietiskele), olin törmätä tallikäytävällä vastaan tulevaan blondiin. Tyttö kohotti terävästi katseensa ja mulkaisi mua, ladellen samalla jotain englanniksi niin nopealla soitolla, etten ehtinyt tajuta puoliakaan. Kohautin olkiani ja väläytin tytölle pahoittelevan hymyn, mun vikahan se törmäys oli ollut, ja oli vielä yhäkin. Kulmiaan kohottaen hajuvesiparven ympäröimä neiti käveli ohitseni ja hävisi jonnekin kulman taakse.
Pääsinpä helpolla, yleensä kyseinen Cora saattoi antaa palautetta moisesta tupeksimisesta melko rajustikin, siis verbaalisesti. Jatkoin matkaani vihellellen kohti satulahuonetta, etsien yhtä tiettyä henkilöä, eikä varmaankaan ollut vaikea arvata, ketä. Viime aikoina mua oli näkynyt Fleurin seurassa melkolailla jatkuvasti, vaikka tyttö oli vieläkin niin ujo, että harvoin sai sanaa suustaan. Mä olin enimmäkseen äänessä ja höpöttelin mitä milloinkin, ja brunette kuunteli kaikki mun jutut ja kertomukset ihan kiltisti mukisematta.
En tiennyt mitä se musta ajatteli, mutta ainakin mun tunteet olivat nii-in ristiriitaiset. Ensinnä mua hävetti se joululahja, ja toiseksi se tempaus siellä pikkujouluissa. Perhanan mistelinoksa ja perhanan terästetty glögi, joka oli saanut harkintakyvyn laskemaan nollaan ja rohkeusmittarin kohoamaan samaa tahtia ylöspäin. Mä en enää ikinä pussaisi ketään. En ikinä, sen olin itselleni vannonut.
Oli siinä muutakin kuin pelkkä nolostus. Fleur sai perhoset vatsanpohjaan jokaikinen kerta, kun käveli mun ohi tai avasi suunsa ja puhui jotain änkyttävällä suomenkielellään tai nopealla englannillaan. Vaikka mä yhä vähän tykkäsin Britasta, Fleur oli kieltämättä aika söpö.
Tommi ja Ämmä, 11HM
|
|
|
Post by Linnea on Jan 4, 2015 18:19:09 GMT 2
4.1.2015 estevalmennus Linnean pitämänä
Vetäessäni naamaani kolmatta juustosämpylää (ne olivat kuitenkin pientä kokoa) serkkuni Adalina kasasi ahkerasti esteitä halliin ohjeideni mukaisesti. Tyttö oli ahkerasti käynyt hoitamassa Ruolammessa hevostani, joten tämä oli hyvin suuri apu minullekin. Olin lupautunut nimittäin pitämään Britalle ja hänen suomenhevoselleen Ämmälle estevalmennuksen. Minulla ei ollut omaa varsinaista valmentajan titteliä, mutta kävin välillä ympäri Suomeakin valmentamassa satunnaisia ratsukoita lisätienestin toivossa. Kaipa se oma pieni ura kilpaesteratsastuksessa teki tehtävänsä ainakin jotenkin. Britan saapuessa maneesiin tervehdin tyttöä ja tämä nyökkäsi tyytyväisen näköisenä. Ohjasin ratsukon aloittamaan itsenäisen alkuverryttelyn, tosin pieniä vinkkejä saatoin aina välillä sanoa. "Tänään Ämmä kyllä fuskaa aika pahasti", hymyilin ratsukolle heidän ravatessa edessäni pääty-ympyrällä. "Se laittaa kaulansa hienosti kaarelle, mutta tunnet varmaan kuinka se painaa kädelle?" Tyttö nyökkäsi ymmärtäväisenä ja ravasi vielä toisen ympyrän, jotta kuulisi hyvin sanomiseni. "Kun hevonen painaa kädelle, se on aina merkki vääränlaisesta ratsastuksesta, vaikka selästä tuntuisikin, että nyt se menee hyvin." Arvelin Britan tosin kyllä jo tietävän tämän, mutta en ollut varma, niin valmentajana minun periaatteessa kuului kertoa kaikki oleennainen. "Siispä ajattelin seuraavaa juttua teidän varallenne." Adalina sanoi poistuvansa paikalta ja nyökkäsin. Sitten palasin takaisin ohjeistamaan Brittaa ja Ämmää. "Niin, ajattelin tosiaan, että voisit kokeilla Ämmän kanssa sellaista kikkaa, että päästät ohjat löysäksi." Britta vilkaisi minua hieman epämääräisesti. "Miten paljon?" Tämä kysäisi hymyillen. "Ihan kokonaan. Näin se joutuu ainakin kannattelemaan täysin itse oman päänsä. Samalla joudut itsekin huomioimaan paremmin istuntaasi. Tiivistämällä istuntaasi jarrutat hevosen menoa ja sitten nojaamalla aavistuksen taakse Ämmän pitäisi kulkea enemmän eteen. Kannattaa kokeilla, vaikka sinulla on siinä samalla pohkeet ja varulta ohjatkin vielä kädessä." Britta nyökkäsi ja teki pyyntöni mukaisesti. Ämmä alkoi liikkumaan varsin elastisesti hetken päästä kun ohjat oli päästetty löysiksi. Aluksi se oli vain ihmetellyt tätä tilannetta kun yleensä mentiin käyntiä pitkin ohjin, ei ravattu. "Pyydä sitä menemään reippaampaa, mutta kaahoittelun välttämiseksi tiivistä istuntaa samalla", ohjeistin ja Britta osasi tehdä juuri pyydetysti. Ämmäkin liikkui hienosti eteenpäin ja pyöristi selkäänsä toivotusti. "Nythän se liikkuu jo tosi kivasti!" Kehuin ja sitten pyysin Brittaa ottamaan ohjat takaisin. "Ota ohjat pikkuhiljaa kireämmiksi, niin että se saataisiin pysymään rentona. Heti kun huomaat sen jännittyvän, älä lyhennä ohjia enempää, tue sitä vain jalalla. Hetken päästä lyhennä ohjia jälleen." Lopulta Ämmä liikkui tasaisella ohjastuntumalla rentona peräänannossa ja kehuin molempia tosi paljon. Sitten pääsimme vasta päivän varsinaiseen aiheeseen. Alkuverryttelyyn oli kuulunut hieman puomien ylittelyä, joten nyt ratsukko pääsi suoraan tehtävälle. "Tänään on aiheena hieman jumppasarjaa. Tulet vasemmassa kierroksessa ravissa linjalle ja pidät ravin tahdin rauhallisena. Jos Ämmä nostaa laukan liian aikaisin, niin sitten käännät voltille." Ohjeistin Brittaa tämän pysäyttäessä tamman pitkän sivun päähän. "Ensimmäiset kaksi estettä ovat kavaletteja, joten tule tehtävälle hieman kootummassa ravissa, mutta Ämmä saisi kuitenkin venyttää askeltaan. Eli kannattaa pyytää siltä ensin hyvin reipasta ravia ja koota sitä sitten linjalle tullessa. Kavalettien jälkeen tulee kolme laukka-askelta ja sitten pysty. Vaikka este on vähän korkeampi, niin älä päästä sitä laukkaamaan liian lujaa, koska pystyn jälkeen tulee vielä kavaletti. Näiden esteiden välissä on kaksi laukka-askelta." Pidin hetken tauon ja kävelin tehtävän viereen. "Pidä tehtävällä tasainen ohjastuntuma, mutta pysy itse myös rauhallisena. Jalka lähellä, mutta muuten yritä olla tekemättä mitään ihmeitä." Pitkän ohjeistuksen jälkeen ratsukko sai aloittaa tehtävän. Alkutunnin uurastuksen jälkeen Ämmä kulki niin hyvin eteen kuin toivoa vain pystyi. Niinpä lähestyminen tehtävälle onnistui kympin arvoisesti, mutta pystyllä puomi kolahti maahan. "Tule vaan suoraan uudestaan, mutta vaikka se äsken tuli vähän huonosti pystylle, niin tule silti ihan samalla tavalla koko tehtävä lävitse. Älä pyydä siltä yhtään enempää. Se osaa kyllä ottaa opiksi." Britta oli ihana valmennettava, sillä hän tosiaan uskoi minua. Monesti kun valmensin ja pyysin ratsastajaa olla tekemättä mitään, niin ainahan se joku maiskautus kuului esteellä, mutta Britta osasi oikeasti vain olla ja luottaa minuun, että Ämmään. Sanojeni mukaisesti Ämmä ottikin opiksi ja tuli nyt koko tehtävän, eikä vain alun kiitettävästi. "Hienoa!" Kehuin jälleen molempia ja pyysin tulemaan tehtävän vielä kerran tästä suunnasta ja vielä pari kertaa sitten oikeasta kierroksesta. Kaikki suoritukset menivät nappiin ja päästin ratsukon ravailemaan loppuraveja. Itse keräsin siinä samalla esteet pois ja kävin Britan kanssa vielä koko valmennuksen hyvät ja huonot puolet lävitse. "Mä niin kyllä nyt ihastuin Ämmään, että tekis mieli itsekin päästä sen selkään", naurahdin vielä lopuksi.
|
|