Fleur
Uusi tuttavuus
Posts: 19
|
Post by Fleur on Nov 30, 2014 14:54:42 GMT 2
A N E W B E G I N N I N G 30.11.2014
Kaikkien olisi pitänyt olla kuulemassa, millaisen raivokohtauksen äiti sai, kun ihan ystävällisesti hymyillen ehdotin sille lauantain päivällispöydässä, että Elle voisi muuttaa Köppääsestä juuri avanneeseen Ruolampeen. Oikeastaan mun ehdotus oli lähinnä ilmoitusluontoinen - olinhan mä jo puhunut aiemmin Ennin, Ruolammen omistajan kanssa ja sopinut Ellen karsinapaikan vuokrasta sun muusta olennaisesta. Kyseisestä karsinasta puuttui enää se poni. "Don't you ever think about anything before making that kind of decisions?!" "It probably costs twice more than in the current stables!" "You can't be so selfish you just don't ask for permission from me and your dad, can you?!" "Shut the hell up!" Felix karjaisi niin, että äiti hyppäsi tuolinsa kanssa metrin ilmaan ja isä poistui pöydästä olkkarin puolelle. "Fine", mum said then ja jätti mut yksin keittiöön. Ja tadaa, kas kummaa, meitsin ehdotus oli mennyt läpi kuin kansalaisaloite avioliittolain muutoksesta aiemmin tällä viikolla. Tosin, ikävänä sivuvaikutuksena jouduin pyytämään daddien kuskiksi operaatio poninsiirtoon, vaikka se sitä halusi varmaan vähiten koko maailmasta, mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja - äiti tuskin soisi Elleen enää silmäystäkään, kuten ei Räsänen tai Soinikaan todennäköisesti onnellisia homoaviopareja kohtaan. Kuten arvelinkin, koko matkan koti-Köppäänen-Ruolampi mä sain kuunnella iskän jäätävää valitusta siitä, että olin ominpäin mennyt sopimaan tallipaikka-asiasta – like alright, tuli jo selväksi sen ja äidin kanta, mutta mua ei kiinnostanut. As always, tyydyin pitämään pääni kiinni, vaikka mun niin teki mieli muuttua sillä hetkellä siksi kauhukakaraksi, josta joka ikinen vanhempi näki painajaisia. Mutta tällä taktiikalla ainakin vältyin pahoilta jälkiseuraamuksilta; niitä en obviously todellakaan kaivannut. Mua sanalla sanoen jännitti, tai jopa pelotti, kun me lopulta kurvattiin uuden tallin pihaan – again. Taas pitäisi tutustua uuteen omistajaan, uusiin ihmisiin ja uusiin maisemiin. Taas piti sormet ristissä rukoilla, että ah-niin-sosiaalinen ponini jatkaisi samalla linjalla, ja tulisi hyvin – tai edes jotenkin – toimeen uutukaisen laumansa kanssa. Mutta oikeastaan, miksi mä edes mietin tämmöisiä, sillä loppujenlopuksi tallipaikan vaihto oli ollut mun oma valinta, eikä mua edes kaduttanut. Kaikki tulisi tietenkin menemään hyvin ja jee, loppu olisi vähintäänkin yhtä onnellinen kuin Disneyn prinsessatarinoilla. Ett ögonblick (jep, kyllä mä osasin myös ruotsia), ja Elle seisoi korvat hörössä sateentuoksuisessa ulkoilmassa keskellä Ruolammen pihaa päällään tummanharmaat kuljetussuojat ja samaa skaalaa noudattava loimi. ”You can hardly see the original colour of hers!” oli iskä todennut, kun meitsi oli ylpeänä raahannut voikonpäistärikön ulos Köppääsen tallista lastattavaksi. Daddy sai osakseen jäätävän mulkaisun mun suunnalta – eihän mun kultamussukkaa nyt voi alasti kuljettaa, tietenkään! Harmaan tallirakennuksen edustalle oli kerääntynyt pieni joukko uteliaita katseita – ilmeisesti muita hevosenomistajia – joiden läsnäolo kieltämättä ahdisti hiukan, mutta hoettuani mielessäni muutaman sata kertaa ”act cool, Fleur, you can do it, act cool” selvisin hengissä tallin puolelle asti, ellei pientä poskipunaa lasketa. Laitettakoon se vaikka raikkaan kylmän, plus nollan asteen lämpötilan piikkiin. Katsos kun enhän mä aussina ole tottunut sellaiseen, heh. En silti välttynyt sosiaalisilta tilanteilta, vaan joku vielä ulkoilmaakin jäätävämmän isokokoinen mies spottasi mun eksyneen näköisen hahmon tsiipailemasta ja etsimästä Ellelle sovittua karsinapaikkaa. ”Tatu”, se esittäytyi, vähän pakotetun oloisesti, ennen kuin kerkesin sanoa sanaakaan. ”Enni mainitsikin, että joku pikkuponi ois vielä tulossa. Sä oot kaiketi Fle.. Flu.. Fel..” ”F-Fleur, lausutaan silleen Flör”, sönkkäsin, yllättävän sujuvasti kuitenkin. ”Aa, aivan”, Tatu mörähti jotenkin kiusaantuneena. Hienoa Fleur, heti annoit hyvän kuvan itsestäsi! Mies käveli vähän matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten takaisin mua kohti osoittaen viereistään karsinaa. ”Laita se poni tähän, jos tulee kysyttävää, niin Enni pyörii täällä jossain aina, ja tietty multakin saa kysyä”, Tatu ohjeisti kaavamaisesti, tosin vähän nielaisten viimeisen lauseen. Nyökkäsin pienen hymyn kera, ja vetäisin sitten Elleä narusta sen verran, että tamma lähti reippaasti askeltamaan eteenpäin käytävällä. Talli näytti katosta lattiaan asti hammasharjan kanssa puunatulta; jos meitsin silmäterä ei täällä viihtyisi, niin ei missään. F I R S T
/ Pakolliset sanaset kommentoinnista yleensä ennen varsinaista kommentointia. Kommentoimme Tatun kanssa siis jokaisen hoitajan ensimmäisen hoitotarinan ja tämän jälkeen fiilispohjalta, esimerkiksi oikein onnistunut hoitotarina saa varmasti kommenttia. Ei siis kannata huolestua, mikäli ei jokaisen tarinan jälkeen kommenttia näykään - kaikki tarinat me kuitenkin luetaan! :)
Tarina alkoi mielenkiintoisesti kotoa, jolloin samalla lukija sai tietoonsa vähän Fleurin kotioloista. Tarinan sisään piilotetut vinkit Ellen menneisyydestä tekivät tarinasta kiinnostavan, eikä sen lukemista olisi halunnut lopettaa ollenkaan! Tykkäsin myös englannin käytöstä tarinassasi, vieraskielisiä sanoja oli juuri sopivasti. Ihanaa käsinkosketeltavaa jännitystä! Varmasti on jännittänyt tulla aivan uudelle tallille, kun kaikki on niin vierasta. Kohta varmasti totut Ruolammen menoon ja pääset sisälle porukkaan. Kielikuvat oli tosi kekseliäitä, olin monessa kohtaa nauraa ääneen!
Huippuhyvä aloitustarina, tervetuloa vielä kerran Ruolampeen Fleur ja Elle!
♥ Enni
|
|
Fleur
Uusi tuttavuus
Posts: 19
|
Post by Fleur on Dec 7, 2014 18:18:46 GMT 2
T A S O N K A R T O I T U S - K O U L U T U N T I 10.12.2014Ajatus numero yksi: mä paleltuisin tällä tunnilla kuoliaaksi. Numero kaksi: asdghjäfkdslkjfad. Toinen ratsastustunti kahteen vuoteen oli käsillä. Köppääsessä mä olin suoriutunut ihan mallikelpoisesti, mutta nyt en ollut yhtään niin varma. Yleensä talvisin Elle oli kymmenkertaisesti pirteämpi kuin kesähelteillä - mikä oli sinänsä aika obvious - ja nyt, kun kaverina olisi jälleen uudet hevoset ja uusi opettajakin, en välttämättä halunnut tietää, miten poni käyttäytyisi. Alkuverkat alkoivat yllättäen ratsastajien lämmittelyllä; käsienpyörittelyllä ja sensellaisella. Kun Enni käski meitä venyttelemään itsenäisesti, mua kauhistutti, koska 1. en mä tiennyt mitään liikkeitä ja 2. jos Elle spontaanisti pukkilaukkailisi juuri, kun mä tyylikkäästi taistelin mun pohjelihasten kanssa, I'd probably end up with my neck broken. And that wouldn't be nice. At all. Ja vielä, kun huomautettiin varsin antisosiaalisesta Ämmä-tammasta (joka sillä hetkellä piti majaansa Ellen ja mun takana!), katsoin parhaaksi vaihtaa maisemaa suosiolla toiseen päähän kenttää. Ensimmäiseksi tehtäväksi Enni oli valinnut kulmavolttipitkäsivupysähdysasian, jota lähdimme sitten iloisen kirpeässä pakkasessa suorittamaan. Elle ei halunnut pysyä paikallaan edes nanosekuntia, vaan puksutti eteenpäin kuin luotijunat Japanissa. Hengitin syvään, laskin kymmeneen, tein pari miljoonaa puolipidätettä varsinaisten pidätteiden lisäksi, puristin polvella niin, että mun reidet huusi hallelujaa, kunnes: ”Hyvä!” Jes. Lopputunnin aikana meitsin poni vaihtoikin modeksi VR:n pikajunan, joka oli siis täysin sopiva tahti koulutunnille. Käyntisiirtymiset ja harjoitusravit sujuivat oikein hyvin meidän osalta - toisin kävi sillä jollain pojalla ja sen hirviöhepalla, joka päätti yhtäkkiä muuttua rodeohäräksi, tiputtaen ratsastajansa satanolla selästä. Tunsin, kuinka jäbän ego laski puoleen, ja teki mieli nauraa, mutta pidin sitten kuitenkin naamani ummessa. Laukoissa Elle hoiti osansa oikein hyvin, toisin kuin mä, joka pönötti upeasti etukenossa jokaisessa nostossa. Joskus teki oikeasti mieli palata takaisin alkeiskurssille kertailemaan näitä skillsejä, jotka kuuluivat ihan sinne ratsastuksen basiceimpaan basiciin, mutta jotka silti aina ja joka kerta pääsivät unohtumaan. No, kokonaisuutena mä ja Elle oltiin silti suoriuduttu ihan hyvin tästäkin tunnista, mutta sen sijaan, että tunnin lopuksi olisin miettinyt tekemiäni ratsastuksellisia virheitä, ajattelin, mikä olisi paras tapa loikata sänkyyn peiton alle kaakaokupin kanssa right after avaisin kotioven.
S E C O N D
|
|
Fleur
Uusi tuttavuus
Posts: 19
|
Post by Fleur on Dec 9, 2014 19:33:32 GMT 2
L O S T 9.12.2014Joskus sitä käy niin, että huomaa olevansa hukassa; yhtä hukassa kuin se toinen osa lempisukkaparista ensimmäisen pesukerran jälkeen - yhtä hukassa kuin mä Ruolammessa. Siitä oli jo melkein pari viikkoa, kun isukin auto trailereineen kurvasi tallin pihaan Elle ja sen jäätävä varustekasa mukanaan. Pari viikkoa, jonka aikana mä en kovista tavoitteistani huolimatta ollut saanut yhtäkään kaveria, vaikka kyllä niitä human beingejä Ruolammesta löytyi vaikka muille jakaa. Jostain syystä ikäjakauma oli suhteellisen aikuispainotteista - jos vähän parinkympin yläpuolelle yltäneitä melkeintätiratsastajia voi aikuisiksi kutsua -, eikä mun ikäisiä, teini-iän kriisien keskellä painivia tyyppejä löytynyt oikeastaan ollenkaan, yksi tai kaksi ehkä, mutta jostain syystä mä en ollut saanut aikaiseksi puhua kummallekaan. Lisäksi oli ne kaksi juuri alakoulusta päässyttä pikkutyttöä, jotka näyttivät tuntevan jo entuudestaan, ja liikkuivat yleensä aina kaksin kikatellen. I was a total outsider. Kipusin Ellen selkään kentän keskellä ponin hörähdellessä semikuuluvasti. Jalkkarit olivat obviously jo hyvän mittaiset, joten painoin pohkeet suoraan kiinni voikon kylkiin kiroten samalla itsekseni ilman jäätävyyttä, auringon olemassaolon olemattomuutta (what?). Tosin, olihan kentän vierelle pystytetty valotolppia, mutta ei se tietenkään ollut sama asia. Että mä odotin jo kesää ja kärpästen saapumista! Just, kun mä olin keräilemässä ohjia käteen, umpijäätymisen ehkäisyn vuoksi extralyhyiden alkukäyntien jälkeen, mä spottasin mustan hevosen ja ihmisen siluetin kävelevän kenttää kohti. Halusin tietää, ketä oli tulossa häiritsemään mun treenausrauhaa ("treenaus"), mutta koska tiedostin, että jos meitsi kiinnittäisi tulijaan sen kummempaa huomiota, myös Ellen mielenrauha järkkyisi, ja tyyppien ilmestyessä näköpiiriin poni lähtisi täyttä pukkilaukkaa metikköön - my pony, everyone! Ellen mielerauhasta en tiedä, mutta mun oma ainakin järkkyi, when I recognised who was coming; se sama hirviöheppa, joka oli koulutunnilla nostanut jäätävän kohtauksen - Ämmäkö sen nimi oli - ilmeisesti hoitajineen, koska mun tietääkseni suokin omisti joku kauniimman sukupuolen edustaja, mutta tämä tyyppi oli poika. "Moro", se sanoi mulle alkuun. "Saaks tänne tulla vai onks sul joku kesken?" Nyökkäsin. Nyökkäsin?! C'mon Fleur, veikö kissa kielen? "I mean, et siis, you may come, e-ei mul oo mitää erikoist kesken", sönkötin naama punaisena muustakin syystä kuin jäätävästä ilmasta. Onneksi sitä aurinkoa ei näkynyt.
"Okei", poika vastasi ja kiristi Ämmän satulavyön. Tamma irvisti, ja mä ravasin Ellen kanssa ihan suosiolla taas muualle.
"Mä oon Tommi, btw", kuului taas ääni kentän toisesta päästä. Nielaisin. "F-Fleur." "Mikä oli?" "Fleur. Äf äl ee uu är." "Aaaa, sä et taidakaan olla ihan täältä päin?" "Mä.. Tota.. Oon Australiasta", kerroin änkyttäen ja yritin samalla näyttää järkevältä (eihän siellä pimeydessä edes nähnyt mitään??), joten aloin puolipaniikissa säätämään taivutteluja Ellen kanssa. "Nice", Tommi sanoi sitten, varmaan ainoan osaamansa englanninkielisen sanan. Keskustelu jäätyi siihen. Hienoa Fleur, great small talk skills you got there! Että musta taas tuntui suomalaiselta - paitsi että junteinkin suomalaismies sai taatusti parempaa keskustelua aikaiseksi kuin mä. Mutta ainakin mä olin päässyt esittäytymään jollekulle. Sukka oli askeleen lähempänä sitä päivää, kun se löydettäisiin kokonaan. T H I R D
|
|
Fleur
Uusi tuttavuus
Posts: 19
|
Post by Fleur on Dec 26, 2014 23:05:25 GMT 2
M E E T I N G T H E B I T C H 26.12.2014Joulu tuli ja joulu meni, just like every single year. Mä en ollut mitenkään erityisen jouluihmisiä, mutta no, olihan se ruoka ihan hyvää, ja tietty aina oli kiva saada lahjoja, yours sincerely Fleur 16 vuotta. Vaikka meidän perhe oli jo ihan suomalaistunut, ei meistä kukaan ollut halunnut luopua siitä aussiperinteestä, että Santa tulee vasta kahdeskymmenesviides päivä, tai että meillä oli joulupöydässä kinkun sijasta lammasta, katkarapuja ja kaikenlaisia hedelmäjutskia. Ehdottomasti mun lempiasia joulussa – sen lisäksi, että oli lunta, vaikkei meillä australian keskikesinä joulunpyhien aikaan sitä ollutkaan, obvs. Joten heti pahimpien jouluhössötysten hellittäessä meitsi otti jalat alleen ja haihtui vähin äänin Elleä katsomaan siinä toivossa, ettei poni ollut kuollut ikävään – just kidding, tuskin sillä oli ollut mitään probleemia. ”Hi baby, what's up?” lässytin tammalle, joka näytti siltä, että se olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla kuin mun lääpittävänä. Kiittämättömyys oli maailman palkka and so on. ”Niinpä, hi baby, what's up?” kuului takaani, Ellen karsinan oven takaa. Siellä oli se blondi poika, jonka kanssa mä olin ensimmäistä kertaa sosialisoinut Ruolammessa, ja pikkujouluissa sosialisoinut vielä a bit more. Good Fleur, congratulate yourself, you're not as antisocial as you thought. ”Läppä oli ton baby-kohan kanssa”, Tommi virnisti sitten nähtyään mun yllättyneen naaman, joka oli niin punertunut kuin mulle oli mahdollista, vaikken mä mikään kalpeanaama ollutkaan. ”O-oh well, I'm g-good.” Ja taasko se alkoi. Millonkohan mä pääsisin tästä habitaatista eroon? ”M-mä m-myös, kiitos ky-kysymästä”, Tommi vastasi ja sai mun naaman punehtumaan entistä enemmän. Että se osasi sen homman hyvin. ”M-mutta m-mä jätän sut tä-tästä poneilemaan ra-rauhassa. Pä-pärjäile”, poika sanoi sitten herättäen mut koomasta, kun mä olin hetken vain tuijottanut sitä leuka lattiassa. ”C'mon, stop that, I can't help it”, tuhahdin kuin mikäkin loukattu suuri persoona. ”Ois varmaan kannattanut kuunnella siellä enkuntunneilla, mutta mitä sä just sanoit?” ”Että lopeta.” ”Ai. No mutta, jos tarviit vaikka miehistä maastoseuraa niin ilmottele!” Tommi huikkasi sitten ja häipyi muualle. Life goal number one achieved; joku tarjoutui mulle maastoseuraksi! Ehkä musta vielä tulisi jonkin sortin seurapiirikuningatar. Okei, ei. En mä ollut siihen hommaan tarpeeksi hyvä, ja kuka nyt oikeasti halusi olla mun kanssa jotain muutakin kuin tallikaveri, jota pyydettiin maastoseuraksi silloin tällöin? Back to Elle. Mä ihan tosissani olin ajatellut pientä myöhäisen (ja jäätävän kliseisen) joulumaaston tynkää, jo ennen kuin Tommi oli käynyt esittämässä tarjouksensa, ihan tosi, uskokaa pois. Kyllä sitä oli ennenkin maastoiltu yksin; me oseanialaiset pärjättiin kyllä Suomen luonnossa, vaikka lunta sataisi vaakatasossa ja pakkanen paukkuisi miinus kahdessakymmenessäviidessä. Ainakin loimet ja toppatakit päällä. Lisäksi mä olin ostanut Ellelle ybersöpöt poronsarvet ihan tätä spessumomenttia – ja aattoratsastusta – varten; eihän niitä voinut vain jättää nurkkaan pölyttymään. Tepastelin hakemaan voikonpäistärikköni satulan, mielestäni ihan asiallisesti ja rauhallista tallikäyttäytymisetikettiä noudattaen, mutta silti mä melkein törmäsin johonkin kultakutriseen tyttöön, joka pilasi totaalisesti ensivaikutelmansa muhun sillä hajuvesimäärällä, mitä kyseinen gurlie oli ylleen suihkutellut. ”Ai, öö, a-anteeksi”, mä pahoittelin heti toivoen homman olevan sillä selvä. Päässäkin alkoi jo jyskyttää kuin moukarilla olisi hakattu. ”Fucking Finnish peasants, oh God I hate them”, tyttö mutisi alkuun antaen itsestään ah-niin-ystävällisen kuvan, kunnes jatkoi: ”WhatdoyouwantandwhythehellareyoustillstaringatmeIhateyouandthesestablesgoaway!” Tekstiä tuli sellaisella tahdilla ja niin tasapaksulla amerikkalaisaksentilla, ettei jäänyt kovinkaan epäselväksi, mistä päin maailmaa tämä draamakuningatar oli Ruolampeen eksynyt. I guess tuon tavoitteena oli saada mut lähtemään nolostuneena pois, kun en olisi tajunnut sanaakaan, mutta well, sillä tytöllä oli vielä paaljon opittavaa siitä, millainen mä osasin olla. Normaalissa tilanteessa mä olisin ehkä lähtenytkin muualle, mutta mun veri oli kiehunut jo sen verran kauan, etten enää halunnut – en todellakaan. ”Well, I have no idea who you are and what you're doing here if you hate this place but first of all, I have a right to walk around here. Secondly, I honestly think your parents totally failed their job with you. Third, next time put a little bit less parfume on, bitch”, tokaisin tytölle niin terävällä ja nopealla aussiaksentilla kuin vain mahdollista. Sitten mä häivyin tyytyväisesti satulahuoneen puolelle, nappasin Ellen varusteet ja kipitin takaisin blondin ohi meitsin kultamussukan karsinalle – tosin sitä ennen mä piipahdin vielä Tommin luona ja ilmoitin maastoseuran tervetulleeksi. Että musta tuntui hyvältä; mä olin saanut suuni auki juuri oikealla hetkellä. F O U R T H
|
|
Fleur
Uusi tuttavuus
Posts: 19
|
Post by Fleur on Jan 6, 2015 17:40:32 GMT 2
W H A T D O Y O U W A N T F R O M M E ?6.1.2015Kursivoidut pätkät ovat Tommin näkökulmasta. Naiset oli niin hankalia. Ensinnäkin, mä en yhtään tiennyt mikä tää mun ja Fleurin juttu oikein oli, toiseksi, en osannut määritellä edes omia tunteitani ja kolmanneksi, mulla ei ollut pienintä aavistustakaan mitä Fleur musta ajatteli. Vaikka miehet kuulemma on mustavalkosia ja niillä on oma logiikkansa, joka käsittää vain yhden asian ajattelun kerrallaan, mun päässä ainakin liikkui tuhat ja sata ristiriitaista ajatusta, jotka piti nyt saada järjestykseen. Tää juttu vaan oli selvittävä kertakaikkiaan, edes mä en halunnut elää epätietoisuudessa, vaikka en kaikista asioista niin väliksi ollutkaan.
Mulla saattoi olla tunteita Brittaa kohtaan, en mä voinut kieltää, etten olisi ajatellut tyttöä kertaakaan sen ensitapaamisen jälkeen. Silti mä päivästä toiseen roikuin Fleurin kannoilla ja syydin sille sellaiset määrät juttua kaikesta tärkeästä ja ei-niin-tärkeästä, etten ollut varma pysyikö tyttö edes perässä, tai oliko sillä mitään mahdollisuuksia kuulla omia ajatuksiaan mun pälpätyksen keskeltä. Siitä oli tullut mulle ystävä, vaikkakin melko ujohan se oli, enkä mä tiennyt halusiko se mitään ystävyyttä enempää. Tai halusinko mä mitään ystävyyttä enempää. Tavallaan Fleur oli söpö ja ihan tykättäväkin, mutta ristiriitaiset ajatukset saivat mun pään pyörälle, enkä pystynyt muodostamaan yhtä, järkevää mielipidettä tästä sopasta. Huh, tiukkaa teki jo tän asian ajattelu. Millaiseen pinteeseen mä olin itseni pistänyt?
Tommi. Pakko myöntää, mutta siinä pojassa vaaleine, joka ilmansuuntaan sojottavine hiuksineen oli jotain, mikä herätti mussa hienoisen kiinnostuksen kipinän. Se sai mut punastelemaan, vaikka sen piti olla mulle luontaisesti mahdotonta; olihan mulla silleen vähän peruskalpeaa suomalaista tummempi iho. Tai niin mä luulin, koska ei kukaan poika koskaan ennen ollut saanut sellaista reaktiota aikaan. Mutta tykkäsinkö mä siitä? Vai tykkäsinkö mä vain siitä, että se oli mun kanssa tallilla? Tai kenties mä tykkäsin vain Tommin syvän ruskeista silmistä, niihin kun oli niin kiva uppoutua kuin tuore mansikka suklaakastikkeeseen keskikesällä, auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta – okei Fleur, mitä?! Sitäpaitsi, miksi mä edes haaskasin aikaani tämmöiseen pohtimiseen. Olinhan mä nähnyt omin silmin jokusen kerran, miten Tommi vilkuili sen Ämmän omistajatytön perään. PERÄÄN, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ja kaihoisasti vilkuilikin – poitsulla oli taatusti jotain tunteita sitä kohtaan, miksei vaikka olisi molemminpuoleisetkin? Entäs Cora sitten. Olihan sekin kaunis, ainakin, jos pesisi puolet siitä makeupmäärästä pois. Mutta sitähän Tommi aina kiusoitteli – selvä merkki pojan ihastumisesta; ehkä niillä oli jo jotain? Corastakaan en yhtään ihmettelisi, vaikka sillä se Jeremynsä olikin; tyttö nyt vaan ei oikein vaikuttanut niin sitoutujatyypiltä. Sitten oli Fleur. Tallikaveri-Fleur. Säälittävä ponityttö-Fleur. Änkyttäjä-Fleur. Fleur, jota ei oikein edes kiinnostanut meikata sen kummemmin. Fleur, joka pelkäsi pimeää sekä ahtaita ja korkeita paikkoja. Fleur, joka ei ollut missään hyvä. Fleur, jonka nimeäkään kukaan ei osannut sanoa. Muiden rinnalla mä en ollut mitään. Ääni mun pään sisällä toitotti taukoamatta: unohda pojat, unohda Tommi. Sun mahdollisuudet meni jo, kun avasit suusi ensikertaa. Oliko mulla edes minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia Fleuriin? Tai ylipäänsä kehenkään, joka edusti vastakkaista sukupuolta? Tai no, ei sillä että mä olisin ollut kovastikin poikien perään (lue: mä tykkäsin kyllä pelkästään tytöistä), mulla vaan oli ongelma, joka sattui liittymään tällä kertaa juuri naisiin. Naisiin? Monikossa? Okei, ehkä se monikko sai jäädä. Ihan vaan siksi, koska jos tunteille annettiin suunvuoro, mä taisin aika ikävästi roikkua kahta puolta. Jos olin itelleni täysin rehellinen, kyllä mä ehkä sittenkin tykkäsin sekä Britasta, että Fleurista, vaikken juurikaan uskonut kummankaan tykkäävän musta. Miksi kaiken piti olla niin hankalaa? Miksi mä ylipäänsä olin koskaan raahautunut tallille ja ajanut itseni tähän tilanteeseen?
Hemmetinmoisen sopan olin keittänyt. Enkä mä ollut siinä yksin, vaan sopassa lilluivat mun lisäksi Fleur ja Britta. Ehkä vielä... Niin, tallille oli lähiaikoina ilmestynyt uusi tyttö, Cora aka Draamakuningatar number one. Blondi oli huiskinut asiat ja ihmissuhteet kaikkien osalta niin sekaisin kuin olla voi, ja sai myös mun tunteet kuumenemaan. Ei sillä tavalla miten kuvittelisi, vaan jos rehellisiä oltiin, en ollut kovin iloinen tytön saapumisesta tallille. Se oli onnistunut sotkemaan jopa mut mukaan hulluihin juttuihinsa, ei sillä, että olisin siitä mitenkään kiinnostunut tai iloinen asioiden kulusta. En ollut, mutta blondin kunniaksi oli sanottava, että kieltämättä se tyttö osasi pistää asiat sotkuun. Ja mä en kaivannut yhtään enempää sotkua. Ruolammessa meininki alkoi epäilemättä muistuttaa sitä Kaunari- settiä, monilta osin. Todellakin aivan liikaa.
Elle tökkäsi mua turvallaan sen merkiksi että itsesääliin vajonnut omistaja oli uneksinut liian kauan omissa haavemaailmoissaan, täysin poninsa unohtaneena. "Joojoo beib", sanoin sille, ja laitoin suitset päähän. Mulla ei ollut edes mitään hajua, mitä mä tekisin ponin kanssa tänään, mutta ainakin maastoilua oli harrastettu viimeaikoina jo ihan tarpeeksi. Ja sitä paitsi, Tommi saattaisi mun tuurilla kävellä juuri sopivasti vastaan ja ängetä mukaan. Ei sillä, poika oli kiva, mutta mä en vain halunnut ihastua siihen. En uskaltanut. I didn't want to break my own heart. Satula selkään ja menoksi. Kentälle. Tuuppaamaan koulua. Unohtamaan kaikki muu paitsi Elle. Ja Felix, joka juuri kortin saaneena heitti mut tallille - kiitokset vaan sille. Ämmä seisoi mun vieressä, niin tuttuna ja turvallisena. Metsä oli ympärillä, lumihiutaleet leikkivät tuulessa, tumman iltataivaan synkkyys heijastui maahan. Kerrankin mä olin liikkeellä yksin, tai kaksin, vain Ämpsy ja mä, ei ketään muita. En tiennyt mitä halusin, mitä tekisin tai miten jatkaisin tästä. Mun teki mieli vaan seisoa siinä, keskellä lumisadetta ja hautautua Ämmän harjan alle ikiajoiksi, niin ettei kukaan voisi katsoa mua tai sanoa mitään, mitä en halunnut tai halusin kuulla. Ihan sama, ei enää kiinnostanut. Elämä oli monimutkaista, mä olin tehnyt siitä monimutkaista.
Askeleet painoivat syvät jäljet paksuun hankeen, kun mä kiipesin takaisin Ämmän lämpimään selkään ja upotin kädet sen mustaan harjasmereen. Ei kiinnostanut, vaikka olisinkin tippunut sen satulattomasta selästä. Tää oli sen arvoista. Ämmä teki mut onnelliseksi, vaikka kaikki muu ympärillä olisikin ollut päin seiniä. Ainakin kakskytä minuuttia me vain käveltiin ja käveltiin, puuduttavaa tavallaan. Askeleet kuljetti meitä eteenpäin, vaikken mä koskaan oikeasti edennytkään. Pysyin paikallani elämässä, vaikka liikuinkin koko ajan. Aika oli pysähtynyt.
Jossain vaiheessa tallin valot tulivat näkyviin ja mä suoristauduin istumaan kuten normaalit ihmiset hevostensa selässä. Joku ratsukko käveli kentällä, mä tunnistin hevosen karvapeitteen sävystä jo kaukaa, ketkä. Hetkeksi korotin ääntäni ja huusin hyytävään viimaan yhden sanan. "Fleur?" Tyttö kääntyi katsomaan, ei vastannut. "Ei mitään." Ei mitään.
Fuck it. Vaikka mä en mennytkään maastoon, ilmaantui Tommi silti paikalle. Mä en ollut vastannut, koska ehkä se siitä tajuaisi lähteä muualle, tai ehkä se ajattelisi, ettei täällä ollutkaan mä ja Elle. Nousin siis voikonpäistärikön ponini selkään tiedostaen, että Tommi oli siellä jossain kaukana metsän laidalla, mutta välittämättä siitä. Sehän olisi Ellellekin kaikistä parasta - ratsastajan täydellinen keskittyminen siihen ja tehtävään asiaan. Painoin pohkeet tamman kylkiin. Kovasta viimasta välittämättä me oseanialaiset lähdettiin kävelemään alkukäyntejä kuin miehet. Maneesi ois kiva, terkkuja vaan Ennille ja Tatulle. Mikä hemmetti Fleuria vaivasi, mikä hemmetti mua vaivasi? Mä en tajunnut suoraan sanottuna enää mistään mitään, ehkä se juttu sittenkin piti paikkansa, että miehet ajatteli asiat mustavalkoisesti ja silleen. Ei tajunnut asioita, tai vaikka tajuaisivatkin, eivät osanneet tehdä niille mitään. Tai halunneet tehdä, mistä sen tiesi. Mun teki mieli mennä Fleurin luo kentälle, huutaa sille tai jotain, mutta en mä ikinä olisi pystynyt tekemään kenellekään niin. Olin liian kiltti tai ehkä typeräkin, sillä muiden tunteiden ajattelusta ei tullut kuin pelkkää harmia. Tässä jutussa oli todellakin tunteet pelissä, ja suoraan sanottuna aika hiton vahvat sellaiset. Vihaa, tiedottomuutta, epävarmuutta. Ehkä sitä ihastusta myös, mutta se nyt oli aika vahvasti taka-alalla. Mä en pystynyt ajattelemaan järkevästi, enkä myöskään erittelemään tunteita toisistaan.
Olisi ehkä parempi, jos mä en enää koskaan avaisi suutani ja puhuisi kellekään. Yksin oli helpompi.
"En välitä Tommista" - just joo. Mä en tiedä miksi, mutta jostain syystä mä vain vilkuilin ja vilkuilin pojan suuntaan, aivan koko ajan. Siellä se seistä tapitti as if he was a snowman. Sen ponikin - tai hevonen, I don't know - alkoi jo selvästi käydä kärsimättömäksi, steppaili edestakaisin. Aivan joo, mä katselinkin sitä nelijalkaista, en sen kolmijalkaista hoitajaa - niin se menikin. Yhtäkkiä Elle pysähtyi. Koska mä olin niin keskittynyt Tommin Ämmän katseluun, meinasin lentää ponin kaulan yli maahan, mutta thanks to God mulla oli semihyvät refleksit. Tuuppasin itseni takaisin satulaan ja painoin pohkeet sitten uudestaan tamman kylkiin. Ei reaktiota. Uudestaan. Ei vieläkään. Raippaa mulla ei ollut, koska sellaista en yleensä Ellen kanssa tarvinnut. Poni tuuppasi mun jalkaa turvallaan ja katsoi sitten sinne, missä Ämmä hoitajineen oli. "That's right, I can't concentrate on you because of them, I'm sorry", huokaisin taputtaen Elleä kaulalle. Nuoreksi poniksi se oli yllättävän fiksu. Laskeuduin alas selästä ja lähdin kävelemään tallia kohti. Yhtäkkiä Ämmä nosti päänsä ylös ja päästi hermostuneita hörähdyksiä, katse kentälle suunnattuna. Mä kohotin katseeni vastahakoisesti Ämmän harjasta ja piilouduin ruunikon kaulan taakse. Ehkä Fleur aikoi tehdä kuten mä kuvittelin, kävellä mitään sanomatta mun ja Ämmän ohi, painella talliin, hoitaa Ellen ja lähteä kotiin tai jonnekin, mistä mä tiesin vaikka sillä olis ollut täällä Liekkijärvellä joku säätö, jonka luokse se hävisi katsomaan leffamaratoneja joka ilta. Ennen kuin tyttö ehti Ellensä kanssa mun luokse, nappasin Ämmän ohjista kiinni ja lähdin kävelemään kohti tallin ovea - voisin ihan hyvin tehdä saman sille, mitä kuvittelin sen suunnittelevan.
Melkein jo käännyin ympäri ja meinasin sanoa jotakin, mutta pysyin sitten kuitenkin päätöksessäni ja tartuin ovenkahvaan suomatta silmäystäkään Ellelle tai sen omistajalle.
Jostain kumman syystä Tommi päätti samalla sekunnilla mun kanssa lähteä itsekin liikkeelle, jotenkin vihaisen oloisena, eikä mulla kyllä ollut mitään hajua miksi. Okei, mä en edes moikannut sitä, kun se huusi mua, mutta ei kai siitä nyt tarvinnut suuttua? Vai suuttuiko se? Jos se vihasi mua nyt lopun ikäänsä, ja mä jäisin jälleen kokonaan yksin ilman yhtäkään kunnollista kaveria. Enhän mä itsekään ollut mikään enkeli joka ei ikinä tehnyt mitään väärää, en todellakaan. Enkä edes kuvitellut olevani. Voi olla, että Tommi oli vihainen mulle jo jostain aiemmasta jutusta, mutta mä halusin kovasti tietää, että miksi ja mikä juttu oli kyseessä. En halunnut olla riidoissa yhtään kenenkään kanssa, koska riitely oli ahdistavaa. Avasin Ellen karsinan oven ja vein ponin boksiin perässäni. Riisuin siltä kaikki mahdolliset varusteet, mitä olin päällensä tunkenut, työnsin sille oven edestä heinää ja laitoin toppiksen. Ellen karva oli jo päässyt kasvamaan semisti, ehkä mä vielä klippaisin sen tässä joku päivä. Ja tänään mun olisi muutenkin vielä pakko tehdä ponin kanssa jotain, koska ratsastus oli jäänyt varsin lyhyeksi. Mutta sitä ennen, ihan keskittymisen takaamiseksi, mun piti kerätä kaikki rohkeuteni ja mennä puhumaan Tommille, ilman änkytystä. Nyt heti. Kävelin siis reippain askelin, silti epävarmana Ämpsyn karsinalle, jossa Tommi oli. "M-moi", tervehdin, niin hiljaa, etten ollut varma, kuuliko poika kunnolla, mutta yskäisin perään. Ehkä se luuli mulla olevan flunssa. Mä kuulostelin, kuinka Fleurin askeleet kopisivat käytävällä ja käännyin oven suuntaan kuullessani jotain, ilmeisesti niin hiljaisella äänenpainolla sanotun tervehdyksen, etten ollut varma oliko se tervehdys ollenkaan. En mä kuitenkaan uskonut sen huvin vuoksi siihen tulleen tapittamaan, joten nielin kaikki ristiriitaiset tunteet ja kohdistin Fleuriin läpitunkevan tuijotuksen, joka sai sen hätkähtämään. "Moi."
Tommi tuijotti mua vähintäänkin yhtä pahasti kuin ne Tumblr:n "Staring at your soul" -kuvien tyypit. Se oli jotenkin tosi outo, ei yhtään Tommimainen, tai ainakaan sellainen Tommi, jonka mä tunsin. Teki mieli mennä suoraan asiaan, mutta englanninkielikulttuurin ihmisenä se tuntui varsin epäkohteliaalta, joten päätin esittää lisäkysymyksen: "Mitäs kuuluu?" Vilkuilin vuoroin Ämmää, lattiaa ja Fleuria, ja yritin keksiä, miten pääsisin epämiellyttävästä tilanteesta pois. En mä Fleuria inhonnut, mutta ei tän tunnemyrskyn keskellä just nyt huvittanut heittää smalltalkia sen kanssa. "Ihan hyvää kuuluu, olin just menossa tuota, ööö, putsaamaan Ämmän varusteita, ne alkaa olla jo... aika likaset?" mumisin katsellessani Ämmän puhtauttaan kiiltäviä suitsia. Jokin pieni ääni mun päässä valitti, että en voinut olla niin töykeä, että ottaisin ja lähtisin mitään sanomatta, joten sain suuni auki ja kysyin: "Tuutko mun kanssa? Siis näitä varusteita, Ellenkin suitset on varmaan aika likaiset tai jotain..""A-ai, no, joo kyllä ne on varmaan... likaset siis. Että juu, ky-kyllä mä, tota, tuun", sanoin ja väänsin pienen hymyn naamalleni. Tunsin taas, kuinka puna levisi mun poskille hiusrajaan asti, ellei sen ylikin. Hitto Fleur, lopeta jo se hemmetin sönkkäys ja nolostelu, Tommi siinä vain oli. Vain Tommi. Niinpä niin. "Vain". "Okei, no, kiva. Mennään sitten, öh, sinne satulahuoneeseen. Tuota joo, niitä varusteita putsaamaan." Mitä hemmettiä mä selitin? Oliko mun aivosolut jäätyneet ulkoilmassa, vai saiko joku tyttö mut nolostumaan? Oltiin varmaan maailmankaikkeuden punaisin kaksikko, jota tallilla oli pitkään aikaan näkynyt, kun asteltiin sievässä jonossa satulahuoneeseen. Mä tunsin itseni niin pieneksi ja mitättömäksi, kun en keksinyt mitään puhuttavaa ja.. Oikeesti, mitä mä tässä nyt jännitin? Mun seurassa oli tuttu Fleur, jonka kanssa olin lähiviikkoina jutellut useampaankin otteeseen ihan normaalisti. Mikä tässä illassa muka oli erilaista?
Hiljaisuuden vallitessa me otettiin Tommin kanssa molemmat esiin poniemme varusteet ja alettiin hinkata. Onneksi oli sentään jotain puuhaa, mikä teki tilanteesta vähemmän kiusallista, mikäli se oli edes mahdollista. Ei varmaan ollut. Kesken kaiken mua rupesi naurattamaan koko tilanne ihan mielettömästi. Me oltiin Tommin kanssa niin naurettavia, koko juttu oli naurettava. Me oltiin kavereita, ja me oltiin silti ihan hiljaa, about toisilla puolilla koko huonetta, ettei vahingossakaan kukaan luulisi, että me edes tunnettaisiin. Sitten mä päätin aukaista suuni. "Vihaatko sä Tommi mua?" Huoneessa vallitsi hiljaisuus Fleurin yllättävän kysymyksen jäljiltä. Jos se oli edes mahdollista, niin nyt mä olin vielä enemmän pihalla asioista kuin äsken. En tajunnut miksi Fleur kysyi mitä kysyi, pikemminkin mä olin luullut, että Fleur oli näin yli viikon jälkikäteen vihdoin älynnyt suuttua mulle siitä joululahjasta tai niistä pikkujoulusekoiluista.
"Mitä sä tommosia kyselet? En mä sua vihaa. Ennemminkin itteeni, tai ainakin tuntuu siltä. Oon ollu ihan sekasin nää pari viime päivää, kun oon ihan ulkona kaikesta enkä pysy perässä missä mennään. En osaa saada ajatuksia järjestykseen tai päättää mitä haluan. Ja se koskee monta asiaa, myös sua." Mua nolotti äskeinen lauselitaniani ja päätin olla loppuillan ihan hiljaa, jos suinkaan se onnistuisi. Mitä mä nyt tommosia menin puolituntemattomalle tytölle selittämään?
Kliseekivi vierähti mun sydämeltä heti pojan toisen lauseen jälkeen ja pystyin jopa vähän rentoutumaan. Mutta silti mua edelleen mietitytti, miten mä liityin mihinkään kun kyse oli sen ajatuksista ja niiden selvittämisestä. Ajatteliko Tommi mua? Sitten välähti: pikkujoulut. "Öö, hei, tota, jos sä niitä pikkujouluja niin.. Ne on ihan fine ainakin mun osalta. M-mä en vaan oo kovin tottunut mihinkään.. Pu-pusuihin.. Taisiis.. Misteleihin. Just niin, misteleihin, ja mä saatoin... Tai, hämmennyin vähän, mut en mä siis.." "Kyllä mä niitä pikkujouluja tarkoitin, osittain. On siinä ehkä muutakin, mutta mä en... Mä en vaan kehtaa sanoo sitä ääneen." Lause muuttui loppua kohden hiljaisesta vielä hiljaisemmaksi, enkä mä ollut varma, että Fleur edes kuuli sen loppuosaa. "Tai siis, kun mä en tiiä mitä sä ajattelet a-asioista tai ihmisistä." Ihmisestä. Musta. Liian nolo kysymys jopa mun esitettäväksi, jos halusin vielä tän illan jälkeen kehdata näyttää naamaani tallilla. Voisinhan mä etsiä jonkin muun kopukan jota hoitaa, mutta Ämmää tulisi kyllä ikävä.
Nyt meni hämäräksi. Miten mun ajatukset liittyi mihinkään, kun puhuttiin Tommin ajatuksista? Ajatteliko Tommi mun ajatuksiakin? Ja mikä oli niin hävettävää, ettei sitä edes ääneen kehdannut sanoa? Oliko poika vain esittänyt mun kaveria, vaikka oikeasti häpesi mua enemmän kuin mitään, ja nyt sen tullessa ilmi, tyyppi halusi vain salata sen? Mua hämmensi ja kovasti hämmensikin. "Paha mun on mitään kenestäkään ajatella, kun en tunne kuin sut. Ja Coran jotenkin. Ja Ennin ja Tatun. Cora on kiva, Tatu on vähän juro, Enni on kiva. Ja säkin olet kiva", sanoin sitten, yllättävän reippaasti, vaikka mua hetken kaduttikin viimeinen lauseeni. "Olet kiva" - mitä hemmettiä Tommi siitäkin päättelisi? Mä istuin ihan hiljaa siinä puisella jakkaralla ja tuijotin seinää, jotta Fleur ei huomaisi mun punastumista. Ne neljä sanaa jotka se oli just äsken sanonu, mun teki mieli sanoa ne takaisin ja jotain muutakin, mutta en kehdannut sanoa enää yhtään mitään. Mutta pakkohan mun oli, Tommi nyt kun sulle kerrankin sanottiin jotain kivaa, leipäläpi auki ja vastaa. Heti.
"Ööh, okei." Okei? Se ei ollut alkuunkaan riittävä vastaus, mikäli mä olin joskus tapakasvatuksen saanut. Mitä hemmettiä nyt oikeesti? Mitä mun pitäisi vastata? "Säkin oot ihan kiva. Tai no tosi kiva. Mäluulenettä..." mumisin takinkaulukseeni, mutta en saanut lausetta loppuun. Tää oli mahdotonta.
Tommi oli niin suomalainen. Niin suomalainen, että oksat pois vai miten ne supi somalialaiset, siis suomalaiset sanoivatkaan. Small talk skills nolla. Ei, mulla ne oli nolla. Miinus viisi. Small talk skills miinus viisi. Tunteistapuhumistaidot miinus viisimiljoonaa. Katsekontaktin käyttö miinus viisimiljardia. Aloin koota Ellen suitsia takaisin yhdeksi kappaleeksi, kun olin ne viimein saanut putsattua, ja kohdistin katseeni takaisin Tommiin päin. Miten musta tuntui, että mä olin yhtäkkiä noussut siksi itsevarmemmaksi osapuoleksi tässä näin? Tommilla oli selvästi kiusallista ja epämiellyttävää, mutta I wanted to get things clear. "Jatka toki. Tai siis, ei sun pakko oo, mut mä vaan.." Me kelattiin tässä nyt tätä yhtä hetkeä edestakaisin, ja se johtui vain ja ainoastaan siitä, että mä en saanut sanaa suustani. Mä, joka olin aina ensimmäisenä huutamassa mielipidettäni tai piikittelemässä toisia, istuin tuppisuuna ja tuijotin seinää. Toivoin, että se seinä ois voinu kertoa, mitä mun piti tehdä, mutta tiesin sen itsekin. Tai en tiennyt. Tiesin.
"Sä tiiät, että mä tykkään Britasta. Mut se ei oo niin yksinkertasta. Mä en enää oo siitäkään niin varma, vaikka vielä pari viikkoa sitten olin. Pidät mua varmaan ihan typeryksenä tän jälkeen, koska mä vaihdan mielipidettä samaa tahtia kuin paitaa, mutta... Se ei oo mun tarkotus, niin vain kävi ja siks mä oon ollut näin öh, outo. Mä ehkä ihan vähän saatan tykätä.... susta."
"Miten niin musta?" multa pääsi ja kuin refleksinomaisesti laitoin käden suuni eteen. Ei mun pitänyt sanoa noin. Tai en mä edes tiennyt, mitä mun piti sanoa. Ei Tommi voinut tarkoittaa sen sanoja. Ei kukaan poika tykännyt musta. Paitsi Felix. Jos sekään. Mutta ei sillä tavalla, ei vaan tehnyt yhtään järkeä. Mussa ei ollut mitään viehättävää. Ei vaan ollut. Mut oli luotu Elleä varten, ehkä tulevaisuudessa muutamaa kymmentä kissaa varten. Mutta ei poikia. "So-sori jos järkytin, mut mä ta-tarkotin kyllä mitä sanoin", änkytin naama punaisena. Tälläiseksikö Fleur tunsi olonsa aina silloin, kun änkytti? Tunsin kuinka nolouskohtaus teki tuloaan, enkä mä kestänyt tätä kiusallisuutta enää. Mun oli pakko päästä pois, hetkeksi jonnekin, jossa sai ajatella. Mutta ajatustyötä mä olin tehnyt lähiaikoina aivan liikaa, enkä jaksanut keskittyä enää pohtimaan syvällisiä. Ulos. Jakkara kaatui kolisten lattialle kun mä pyyhälsin Fleurin ohi ja juoksin pihalle, vaikkei juokseminen tallissa ollutkaan sallittua. En jaksanut välittää siitä nyt.
Mä olin lähtenyt livohkaan juuri tunnustukseni jälkeen, joka ei välttämättä antanut musta kovin hyvää kuvaa. En tiennyt oliko Fleur tullut perässä vai ei, mutta sillä ei ollut enää väliä. Mä olin kai mokannut, ja aika hemmetin pahasti.
Tommi paineli sairaan nopeesti pihalle, ennen kuin kerkesin sanoa sanaakaan. Tyrmistyneenä tapitin sen perään kuin lehmä uutta porttia. Oliko poika tosissaan? Oikeasti tosissaan? Se Britta, se oli oikeasti enemmän sellaista tyyppiä, mistä tykättiin, mutta että mä? Jos äsken olin jo hämmentynyt, nyt mä olin vielä enemmän. En tiennyt, pitikö mun mennä pojan perään vai ei, koska mulla ei ollut käsikirjoitusta tästä tilanteesta, mutta oletin sen tarvitsevan oikeasti omaa aikaa hetken. Ja niin tarvitsin mäkin. Tai en oikeastaan, halusin vain selittää Tommille kaiken mun tyhmästä reaktiosta ja siitä, että se oli ensimmäinen, joka oli koskaan sanonut mulle noin. Mutta vielä ei ollut sen aika. Jos poika tarvitsi tilaa, kyllä mä sitä antaisin.
Ulkona oli jäätävän kylmä ja mä palelin parinkymmenen asteen pakkasessa ihan liikaa. En tiennyt mitä mun piti tehdä, mennäkö takaisin talliin vai jäätyä ulos, mutta valinta oli kumminkin joskus tehtävä, ellen halunnut joutua sairaalaan liian alhaisesta ruumiin lämpötilasta johtuen. Niin mä sitten alistuin ja avasin raolleen jääneen oven, ja tunsin kuinka tallin lämpötila alkoi vähitellen saada olon paremmaksi, fyysisesti lähinnä. Henkisesti olo ei ollut kehuttava.
Hetken jo ajattelin mennä istumaan Ämmän karsinan nurkkaan, mutta tää sekasotku oli saatava vielä tänä vuonna loppuun, joten kävelin takaisin satulahuoneeseen, nostin jakkaran jaloilleen ja istuin alas.
"Oh, you came back", tokaisin yllättyneenä. Eipä se suomipoika kauaa ulkona pakkasessa viihtynytkään, mikä oli tietty ihan ymmärrettävääkin, mutta en mä todellakaan ollut odottanut, että Tommi saapuisi takaisin mun seuraan. "Sori se mun tyhmä reacting, en mä tarkottanu, tai siis, kun aattelin, ettei mulle tulis kukaan sanoon ikinä noin ja sit sä vaan.. Anyway, the main point is that I'm sorry. Very sorry", sönkötin anteeksipyynnön välillä mutisten, välillä ihan normaalisti puhuen. Tommiin päin mä en kehdannut katsoa, joten lattia oli kiva olemassa. Musta tuntui, että nyt mä ehkä ymmärsin, miksi Fleurin reaktio oli ollut sellainen kuin oli. Tää kaikki oli sille ihan yhtä uutta kun mullekin, mulla ei tosiaankaan ollut tapana tehdä moisia tunnustuksia kasvotuksin. Yleensä ei myöskään ei-kasvotuksin, joten en tosiaankaan tiennyt, miksi olin mennyt kertomaan ajatukseni ääneen. Tehty mikä tehty, nyt Fleur tiesi mikä mun mieltä oli vaivannut. Mutta se, että asian tiesi joku muu kuin mä, olkoonkin sitten Fleur, häiritsi mua suunnattomasti. Liikaa.
Ainakaan mun ei tarvinnut enää salailla. Se olikin ainoa positiivinen asia jonka tapahtuneesta keksin, sillä mua pelotti edessä oleva. Entä jos meidän hauras ystävyys menisi pilalle, lopullisesti? Silloin se olisi mun vika.
Tommi ei vastannut mulle yhtään mitään, oli vaan ja tuijotti jonnekin, tyhjyyteen varmaan. Oliko tää tässä nyt? Jopa se ystävyys? Ei sillä, en mä muuta odottanutkaan tapahtuvan, vaikka Tommi nyt apparently musta tykkäsikin. En edes tiennyt, olinko itse valmis mihinkään. Hitto, ei mun pään pitänyt seota suhdekuvioista, vaikka Tommia halusinkin auttaa! Koska olin saanut Ellen kamat putsattua satulaa myöten, laitoin saippuat, sienet sun muut paikalleen, samoin satulan ja suitset. Tommi ei edelleenkään ollut avannut suutaan, eikä mulla ollut mitään velvollisuutta odotella sitä, joten päätin lähteä satulahuoneesta. Ehkä kotiin, ehkä Elleä juoksuttamaan tai jotain. Suunnitelmat olivat auki, mutta huikkasin silti Tommille: "No, mulla ei oo enää mitää sanottavaa, joten bye! Nähään huomenna tai joskus!" Sitten suljin satulahuoneen oven perässäni. Ovi pamahti kiinni ja heräsin jostain talvihorrosta muistuttavasta tilasta tajutessani, että Fleur oli poistunut paikalta ennen kuin mä olin ehtinyt sanoa sanottavani. Ämmän suitset yhä kädessäni harpoin ovelle, kiskaisin sen auki ja näin bruneten tytön kävelemässä pitkin tallikäytävää. "Hei Fleur, odota! Sitä mä vaan, että mulla oli vielä asiaa."
"Mä oon pahoillani siitä mitä sanoin. Toivottavasti tää ei tarkottanut sitä, että sä et enää ikinä puhu mulle tai lähde maastoseuraksi tai... Siis sori. Tää koko hässäkkä, se on mun vika. Eikä mun ollut tarkoitus sillä tavalla karata paikalta, mä en oikeesti tiiä mikä mulle tuli. Kuitenkin, mä lähden nyt sua häiritsemästä, öö.. kotiin. Heihei." En tiennyt ottiko se mun anteeksipyyntöä vastaan, mutta ainakin mä olin yrittänyt.
Yllätyin melkoisesti, että Tommilla oli sittenkin ollut vielä jotain sanottavaa; hyppäsin melkein puoli metriä ilmaan, kun kuulin sen askeleet käytävällä. Katsoin poikaa semineutraalilla naamalla tuon esittäessä anteeksipyyntönsä, mutta puhetulvan loputtua suupieleni vääntyivät pieneen hymyyn. "Ei mulla oo mitään sua vastaan tai syytä olla sulle mistään vihanen, mun puolesta me ollaan ihan fine." Basically Tommi oli pyytämässä multa anteeksi sitä, että se puhui mulle sen tunteista. Mitäh?! En mäkään voinut sanoa olevani mikään avautuva persoona - päinvastoin, mutta jos mä kerran puhuin jollekin siitä, miltä musta tuntuu, en mä sitä jälkeenpäin ollut anteeksi pyytelemässä. Siihen ei vain ollut tarvetta. Eikä kenelläkään muullakaan olisi pitänyt olla. Kuinka paljon ankeampi paikka maailma olisikaan elää, jos joka asiaa pitäisi pyydellä anteeksi, mistään ei saisi puhua? "Ja btw, oot säkin kiva, tosi kiva", sanoin sitten, enkä katunut hetkeäkään, anteeksipyytelystä puhumattakaan. Fleurin viimeiset sanat mut virnistämään oletettavasti melko typerän näköisesti, mutta en jaksanut välittää asiasta sillä hetkellä. Hymy puolittain suupieleen kaartuen vilkaisin tyttöä vielä viimeisen kerran sinä iltana, huikkasin heiheit ja suuntasin ovelle, jonka avattuani kirpeä pakkasilma löi kasvoille.
Ehkä kaikki asiat eivät sittenkään olleet huonosti. Tää koko systeemi, Liekkijärvi ja Ruolampi, ihmiset siellä - en katunut sitä, että olin päätynyt tänne.F I F T H
|
|