|
Post by Enni on Nov 29, 2014 21:44:54 GMT 2
hann-t. Living ArtLaran omistaa Rasmus, joka myös kirjoittaa hoitopäiväkirjaan.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Nov 30, 2014 20:10:25 GMT 2
sunnuntai 30.11.2014
Totta kai äidin piti saada töiden puolesta siirto yhdestä tuppukylästä toiseen heti, kun mä olin sopeutunut siihen ensimmäiseen. Totta kai se oli isän kanssa päättänyt muuttaa saman tien, ja totta kai mut oltiin puoliväkisin painostettu muuttamaan myös, vaikka periaatteessahan mä täysi-ikäisyyden haamurajan ylittäneenä olisin saanut päättää. Mutta niin kauan kuin vanhemmat maksoi mun hevosenpidon ei kai ollut hirveästi varaa valittaa. Ja toisaalta, en mä niin paljosta joutunut luopumaan – ei mulla nyt kovin hurjasti kavereita ollut lukiosta tai muutenkaan, ja Laran entinen kotitalli Susikalliokin oli kevään jälkeen hiljentynyt vaarallisen paljoin. Hoitohevonenhan mulla oli, mutta mä tiesin, että Lorella jäisi hyviin käsiin, joten hyvästit olivat siltäkin osin olleet kivuttomat.
Tämä uusi tuppukylä, Liekkijärvi, sentään tuntui olevan aktiivinen hevospitäjä. Talleja oli niin pienelle paikkakunnalle yllättävän paljon, ja hevosia myös tuntui olevan – tallipaikkaakin me oltiin jouduttu jonottamaan liki kolme kuukautta. Pienen tauon jäljiltä uudelleen avautuneeseen Ruolampeen mä onneksi olin onnistunut Laran tunkemaan, ja muutto oli sovittu marraskuun viimeiselle päivälle. Tallimatka lyhenisi entisestä suunnilleen tunnilla, puitteet olivat kivat ja paikan omistaja oli vaikuttanut järkevältä tapaukselta, kun mä olin käynyt tutustumassa talliin. Eiköhän Lara Ruolammessa viihtyisi, ja mä toivoin että niin tekisin itsekin.
Niinpä me sitten vanhempien kanssa sunnuntai-iltana lastattiin Laran kyytiin ja köröteltiin pimeitä teitä Ruolampeen. Tammasta oli vuoden sisällä tullut rauhallinen matkustaja, eikä se nytkään muuta tehnyt kuin mussuttanut heinää. Tallin pihassa äiti otti Laran kyydistä ja mä lähdin etsimään jotakuta, joka tietäisi asioista vähän enemmän. Tallin puolelta mä löysinkin Ennin, jonka olin aiemmalla tutustumisvisiitillä tavannut. Blondi tervehti mua leveä hymy naamallaan ja kyseli kovasti, miten matka oli mennyt. Kuulemma muutama muukin hevonen oli muuttanut tänään. ”Vilskettä on riittänyt”, Enni nauroi. ”Mutta mentäiskö me, niin näytän sulle hevoses karsinan?” Lara näytti kiukkuiselta ja vähän levottomalta äidin talutellessa sitä pihalla, mutta lähti ihan sopuisasti mun ja Ennin mukaan vanhempien seuratessa meidän perässä. Enni osoitti sille oikein kivan boksin satulahuoneen vierestä. Siinä mäkin olisin varmasti asunut ihan tyytyväisenä, mutta Lara vaikutti vähän ahdistuneelta. Heiniin tai juomakuppiin se ei koskenutkaan, kunhan pyörähteli muutaman kerran ympäri ja jäi sitten luimistelemaan nurkkaan.
”Se on vähän tollainen stressaaja. Mutta kyllä se siitä asettuu”, kerroin Ennille samalla kun riisuin tammalta kuljetussuojat ja loimen. Lara olisi halunnut purra multa käden poikki, mutta ehdin onneksi väistää hampaita kunnialla. ”Kyllä varmasti”, Enni vahvisti hymyillen. ”Tuossa vieressä on tosiaan satulahuone ja yksityisten kaapit tuon toisen käytävän päässä, laitelkaa vaan tavarat paikoilleen rauhassa. Jos tuutte vaikka sen jälkeen toimistoon niin allekirjoitetaan paperit ja katsotaan ne hoito-ohjeet?” ”Jep, kiitti”, hymyilin Ennille pikaisesti takaisin. Nainen lähti jatkamaan hommiaan ja mä kampesin porukoiden kanssa yhteistyössä Laran tavarat suunnilleen paikalleen.
”Hyvältähän täällä näyttää”, äitikin sanoi tökättyään Laran satulat telineeseen. ”Eikä ole pitkä matka sulla tulla vaikka pyörällä.” ”Auton mä kyllä tarviisin”, mutisin, vaikka äiti toki oikeassa olikin. Vajaat pari kilsaa vaikka kävelisi tarvittaessa, mikä oli ihan luksusta etenkin nyt, kun kuluneen syksyn mä ja Lara oltiin asuttu ihan eri kylälläkin.
Toimistossa mä allekirjoitin jo kertaalleen luetun tallipaikkasopimuksen ja kävin muutaman asian Laran hoidosta läpi. Ihmeitähän siinä ei ollut, lähinnä me juteltiin Ennin kanssa loimitusjutuista ja ruokinnasta, jossa olikin vähän säätämistä nyt kun Lara pikkuhiljaa palailisi taas kovempaan treeniin. Syksyn se oli lähinnä lihonut ja kerännyt energiaa, kun mä en ollut ehtinyt tallille yhtään niin usein kuin olisi pitänyt. Paperihommien hoitamisen jälkeen äiti jäi vielä rupattelemaan Ennin kanssa. Mä kuulin, kuinka se innokkaasti kysyi, paljonko tallipaikkoja oli vielä jäljellä ja onnistuisiko mahdollisesti tiineen tamman tuonti talliin. Toivoin, että Enni vastaisi ettei todellakaan onnistu, tai muuten äidin hevoshöpinöistä ei tulisi kotona ikinä loppua. Lähdin kuitenkin toimistosta tallin puolelle ennen kuin ehdin kuulla vastausta.
Lara oli uskaltanut liikahtaa karsinassaan ja maistella vähän heiniä, joten ei se ihan onnettoman stressaantuneelta vaikuttanut. Hyvä niin. Harjailin tamman nopeasti läpi ja tsekkasin sen jalat huolella, mutta niissä ei ollut nestettä sen puoleen kuin kolhujakaan. Huomenna pääsisin taas melkein viikon tauon jälkeen sen selkään, ja toivottavasti jatkossa ei mitään taukoja tulisikaan. Toivottavasti talliporukka osoittautuisi yhtä mainioksi kuin Susarissa ja toivottavasti Larakin saisi jotain hevostuttavuuksia. Ilmassa oli vielä paljon kysymysmerkkejä, mutta eivätköhän asiat tästä selkenisi, lopultakin.
Morjesta Rasmus, ja vielä kerran pitää sanoo kuin kiva on että saatiin teijät Ruolampeen Muutama sana kommentoinneista yleisesti, eli me ylläpito antaa palautteet tallilaisten ensimmäisestä tarinasta, ja sen jälkeen aina silloin tällöin, fiiliksen mukaan taikka palkkioksi erityisen hyvästä hoitomerkinnästä. Ei siis kannata ihmetellä, ettei joka tarinaan kommenttia ilmestykään!
Sun kirjotustyyli on vaan kertakaikkiaan sellainen, jota ei tuu vastaan muualla. Tyylisi on jollain haukalla tavalla kiireetön mutta sujuva, ja aitoa tallitunnelmaa huokuva. Tässä päästiin sitä taas maistelemaan saapumistarinan merkeissä! Muuttaminen on kyllä raskasta puuhaa, etenkin hevosenomistajalla. Onneks löysitte Laran kanssa tienne meille! Sun tammas vaikuttaa kipakkuudellaan kiinnostavalta tapauksella, ja onki kiva seurata kuin yhteenhioutunut esteratsukko teistä läthteekään kehittymään. Lara vaikutti alkavan kotiutumaan hiljalleen, ja sille löytyy varmasti mieluista seuraa Ruolammelta. Kuten toivottavasti omistajalleenkin!
Tää tarina ol kiehtova, ja pääpaino oli selvästi tilan uutuudessa ja tänne saapumisessa. Se sopi ensitarinaan kuin nenä päähän. Sun tarinaa väritteli hyvällä maulla niin kuvailu, muiden hahmojen osuva käyttö, kuin vuoropuhelukin, jotka aina etenki mun silmissä nostaa tarinan pointseja. Haha, etenkin jäi mieleen sun kuvailu äidistäsi, nään sen niin silmissäni! Tiivistettynä: hienoo duunia, sun ja Laran seikkailuita jään oottamaan innolla lisää.
- Tatu
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Dec 6, 2014 19:29:42 GMT 2
lauantaina 6.12.2014
Satoi räntää. Lara vihasi sitä, enkä mäkään suoranaisesti nauttinut naamaan läiskähtelevistä kosteista hiutaleista. Silti oli pakottanut itseni ja tammani ulos kentälle treenaamaan, ihan vaikka vain karaistumisen vuoksi. Ensimmäiset puoli tuntia Lara oli koikkelehtinut menemään ymmärtämättä muka mitään mistään avuista, mutta sen jälkeen se oli onneksi antanut vähän periksi ja ruvennut työskentelemään jotenkuten kunnolla.
Nostin vielä yhden laukan vasempaan kierrokseen. Lara pyöräytti häntäänsä ja potkaisi kiukkuisesti sivulle, mutta kun tönäisin sitä jalalla eteenpäin, siirtyi se laukkaan ja pysyi sen enempää sinkoilematta ohjan ja pohkeen välissä. Etenkin juuri laukka Laralla oli keväästä parantunut huimasti: se pysyi paremmin kasassa ja tasapainossa ja sitä pystyi tosissaan työstämään ilman, että tamma veti herneen nenään.
Kokosin kevyesti laukkaa keskiympyrällä. Lara jäi hyvin takajaloilleen ja pysyi rentona, mutta tarkkaavaisena. Fiilistelin laukkaa puolisen kierrosta ja annoin tamman sitten venyä ja pidentää askelta. Meno oli kuin kouluratsukolla ikään, vaikka takana taukoa olikin. Jos sama nousujohteinen meno jatkuisi koko talven, keväällä mä voisin hyvinkin startata jotkut koulukisat esteluokkien lisäksi. Ei tosin pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa – mitä tahansa saattaisi tapahtua.
Siirsin Laran raviin ja annoin sen hölkötellä muutaman kierroksen molempiin suuntiin ennen loppukäyntejä. Tamma tuntui olevan rännästä huolimatta ihan hyvällä fiiliksellä, eikä munkaan tunnelmissa valittamista ollut. Oli kiva ratsastaa pitkästä aikaa päivittäin omalla hevosella ja huomata, miten nuori tamma tuntui kehittyvän koko ajan pienistä takapakeistakin huolimatta.
Käveltyäni riittävästi valuin alas Laran satulasta ja talutin tamman talliin lumihiutaleita naamastani pyyhkien. Laran karsinanaapuriksi oli pari päivää sitten muuttanut kivannäköinen ruunikko puoliveritamma. Harmi vain, ettei Lara ollut kovin ihastunut Bumbleen. Nytkin se täräytti hampaansa väliseinän kaltereihin heti ensi töikseen karsinaansa päästyään ja näytti entistä kiukkuisemmalta, kun toinen ei reagoinut sen provosointiin mitenkään. Riisuin Laralta varusteet, heitin sille kuivatusloimen selkään ja lahjoin sen puolikkaalla porkkanalla käyttäytymään kiltisti Bumblea kohtaan. Tarhakavereidensa kanssa se luojan kiitos tuli toimeen. Leikkisä Hattie ja vasta vauvaikäinen Celer tuntuivat herättävän henkiin Laran sisäisen varsan, ja ainakin silloin kun mä olin ollut paikalla katsomassa, tammat olivat remunneet keskenään hyvässä hengessä.
Laittelin varusteet paikoilleen ja menin sitten hieromaan linimentit Laran jalkoihin. Tatu tuli heittämään hevosille heinää ja jäi norkoilemaan hetkeksi karsinan ovelle. Olo oli välillä kuin Susikalliossa ikään, kun ympärillä pyöri Tatu, Anni ja kohta kuulemma Cellakin. Tatu nimittäin tiedotti, että blondi oli ostanut hevosen ja toisi sen lähiaikoina tänne Ruolammelle. ”Oho”, vastasin hyvin välkysti. ”Hieno homma. Millainen hevonen?” ”Joku nuori ruuna”, Tatu kohautti olkiaan, nakkasi Laralle vielä siivun heinää ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin.
Mä jäin miettimään Cellan uutta hevosta. Olin tietysti tottunut näkemään tytön Nekun satulassa, enkä mä oikein osannut kuvitella sille muuta kuin täysi- tai puoliverisen. Mutta mistäpä sitä koskaan tiesi. Joka tapauksessa olisi hauskaa olla taas samalla tallilla Cellan kanssa. Tänne sopeutumisesta tulisi varmasti helpompaa kuin mä olin uskonutkaan.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Dec 11, 2014 21:01:24 GMT 2
keskiviikko 10.12.2014 Tasonkartoitus-koulutunti
Kentällä oli jokseenkin perhanan kylmä. En kuitenkaan antanut sen liiemmin haitata – enköhän mä tästä alkaisi lämmetä, kun pääsisin kunnolla hommiin. En ollut osallistunut Laran kanssa ryhmätunnille varmaan puoleen vuoteen ja osasin arvella, että tamma laittaisi mut tänään töihin. Vähän arvelutti ylipäätänsä ruveta ratsastamaan paitsi Ennin myös kaikkien uusien tallikavereiden edessä, Larasta kun ei koskaan tiennyt. Se voisi olla joko tosi hyvä tai tosi huono tai ihan mitä tahansa siltä väliltä.
Ihan aluksi Enni kuitenkin käski meitä keskittymään itseemme ja tekemään selässä muutamia lämmittelyliikkeitä. Lara ei ollut ihan samaa mieltä siitä, että mä voin sen selässä huitoa käsiäni ja jalkojani ilman, että sen tarvitsee pinkaista raville. Hevosen hermoilu jatkoi ensimmäisessä volttitehtävässä. Se ei olisi millään pysynyt käynnissä pohkeen ja ohjan välissä, vaan mutkitteli menemään ja nyppi ohjaa. Enni käski keksiä sille lisää tekemistä, joten otin mukaan lisää pysähdyksiä ja temponvaihteluita käynnin sisällä niin paljon, että Lara muuttui vähän keskittyneemmän oloiseksi. Se oli aika notkean tuntuinen, pysähdyksissä ehkä vielä turhan hidas, mutta ei mitenkään liian paha.
Ravissa Lara oli vaikea saada rennoksi ja työskentelemään kunnolla selän läpi, etenkin sen jälkeen, kun Ämmä oli nakannut Tommin selästään ja kirmannut hetken aikaa vapaana. Tuntui, että Lara ei oikein kunnolla mahtunut liikkumaan, vaikka tietysti ongelma oli ihan vain mun ja hevosen korvien välissä – me molemmat oltiin niin tottuneita menemään aina yksin. Lara säpsyi muita hevosia ja mä otin paineita kaikesta mahdollisesta. Se johti siihen, että taas muka unohdin olevani koulutunnilla, kadotin vähäisetkin ryhdinrippeeni ja huristelin aivottomana menemään esteratsastajan maneerit kilometrin päähän loistaen.
Toiseen kierrokseen Lara onneksi tuntui helpommalta ja mäkin sain vähän juonen päästä kiinni, niin ettei ihan tarvinnut silmiä päästään hävetä. Pääsin ratsastamaan ravia tahdikkaammaksi ja yritin muistaa suoristaa niin hevosen kuin oman selkänikin. Pysähdykset alkoivat sujua aika kivasti: hevonen odotti hyvin ja jaksoi seisoa pari sekuntia aloillaankin ennen siirtymistä.
Laukassa Lara oli, yllättävää kyllä, varsin iisin iloinen. Alkuun annoin sen mennä vähän miten sitä itse huvitti, mistä Enni sitten huomauttikin – pitäisi koota ja pitäisi taivuttaa, jos toivoi laadukasta laukkaa. Niinpä mä sitten kokosin ja taivutin, eikä Lara kaikista ennakko-oletuksista huolimatta alkanut pomppimaan paikallaan häntäänsä vispaten vaan polkaisi takajalkansa alleen, venyi ulkokyljestään ja yksinkertaisesti toteutti mun pyynnöt.
Mä melkein yllätyin niin, että unohdin ratsastaa. Jos lopputulos olisi näin kiva ahaa-elämys, osallistuisin mä varmasti jatkossakin tunneille. Joka ikiselle mielellään.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Dec 16, 2014 22:25:39 GMT 2
keskiviikko 16.12.2014
Lara suunnilleen tärisi, innosta tai jännityksestä, mä en tiennyt. Se nyppi vimmatusti ohjaa ja pomppi vähän joka suuntaan vaatiessaan lupaa lisätä vauhtia. Sitä se ei kyllä saisi ennen kuin me päästäisiin laukkasuoralle. Jossain täällä sen pitäisi olla, jos mun kartanlukutaitoihin tai suuntavaistoihin nyt oli luottaminen. Parempi olisi olla. Niin mulla kuin hevosellakin oli valtava tarve päästellä vähän höyryjä ulos.
Oli ehkä ollut vähän tyhmä idea lähteä vieraisiin maastoihin yksin, ja vielä pimeällä. Nimenomaan yksin mä kuitenkin olin halunnut olla, joten olin satuloinut Laran kaikessa hiljaisuudessa ja livahtanut tieheni. Siitä alkoi olla nyt varmaan jo toista tuntia. Mä olin harhaillut metsäpolkuja pitkin kohti puiden takana tummana kohoavaa Pyöstin vuorta, kiertänyt sen ja harhaillut vähän lisää. Ketään ei ollut tullut vastaan, mutta polut olivat täynnä kavionjälkiä. Muistin jonkun joskus jutelleen jotain ratsastuskoulusta – kai sekin oli näillä nurkilla.
Eilispäivän kisat harmittivat edelleen vietävästi. Viime viikolla Lara oli toiminut Ennin hyppytunnilla kuin kone, joten mä olin päättänyt lähteä lyhyellä varoitusajalla Jukolan kisoihin kuus- ja kasikymppiä. Larahan pääsisi sellaisista yli vaikka ravissa takaperin, niin mä olin kuvitellut.
Ja no joo – olihan se niistä yli päässyt, silloin kun se oli niin halunnut. Vieras maneesi ja vieraat äänet, hevoset, esteet ja katsojat olivat pelottaneet pikkuista hevosparkaa aivan kauheasti. Lara oli lietsonut itsensä kummalliseen hätätilaan, jossa se oli ampaissut maneesin toiseen päähän joka pohjemerkistä ja vetänyt liinat kiinni puolipidätteestäkin. Yritä siinä sitten ratsastaa. Olin mä saanut sen taisteltua läpi molemmista radoista, mutta runsailla virheillä. Tulokset olivat ihan säälittävän surkeita, ja tietysti myös Evia Luppansa kanssa oli sattunut olemaan samoissa skaboissa. Niillä oli mennyt hyvin, mikä oli tietysti ihan tosi hienoa, mutta samalla harmitti, että kotitallilta oli ollut joku näkemässä. Tällä menolla mä en uskaltautuisi enää mihinkään kisoihin ikinä.
Laukkasuora avautui viimein meidän edessä. Laraa ei tarvinnut paljoa käskeä: se oli ensin kahdella jalalla ja sitten laukassa ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa. Hevonen oli höyhenkevyt ja tuulennopea, sen askel tappoi metrejä useita kerrallaan. Tuntui saman tien paremmalta – tuntui itse asiassa aika hyvältä. Kisamenestystä eli ei, mulla kuitenkin oli Lara, terve, nätti, nuori ja ihan laadukaskin hevonen.
Ainahan sen saattoi astuttaa ja toivoa selväpäistä orivarsaa, jos tästä ojasta nyt ei jostain syystä noustaisi.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Dec 23, 2014 2:22:34 GMT 2
maanantai 22.12.2014
Arttu, se tyyppi jonka vika oli että alun perin edes ostin Laran, oli jo muutaman kerran puhunut, miten se haluaisi tulla katsomaan miten meillä nykyään sujui. Mun satunnaisten ranttausten ja netistä löytämiensä kisatulosten perusteella se tietysti luuli että me ei tamman kanssa muuta tehty kuin tapeltu. Ja vaikka homma ei ihan niin mennytkään, en mä silti tuntenut oloani kovin mukavaksi ajatellessani, miten Arttu istuisi Ruolammen maneesin katsomossa ja facepalmaisi kahdella kädellä, kun mä esittelisin Laran nykyistä kisakuntoa sille. Mutta pakkohan mun oli suostua, ja joulun alla Arttu sitten hyppäsi bussiin ja körötteli Liekkijärvelle.
Arttu: 17 vuotta, vaalea, pitkä, kulmikas, jonkun mielestä ehkä ihan komeakin. Surkea huumorintaju, huonot jutut, hyvät hevosenkäsittely- ja ratsastustaidot, perheellä rahaa kuin roskaa. Entinen pahin kilpakumppanini silloin, kun meillä molemmilla oli vielä ponit, Laran entinen omistaja, esteratsastaja henkeen ja vereen. Tätä nykyä se omisti nelivuotiaan lupaavan hannovertamman ja yksitoistavuotiaan kisakonkarin, ruotsalaisen puoliveriruunan, joka oli kilpaillut kansainvälisesti metri neljääkymppiä. Sen Arttu oli saanut vasta reilu kuukausi sitten, kun sen edellinen valmis hyppykone oli alkuvuodesta loukkaantunut ja jouduttu sittemmin myymään.
Mä hain Artun äidin autolla suoraan bussiasemalta Ruolammelle. Tyyppi katseli lumista maisemaa kuin japanilaisturisti – etelässä ei varmaan tällaisia kinoksia näkynyt. Se selitteli ummet ja lammet lukiosta, hevosistaan, tulevasta kaudesta ja suunnitelmista siihen liittyen. ”Tripin kanssa varmaan kokeillaan nuorten gp-sarjaa”, Arttu läpätti. ”Jos yhteistyö sen kanssa alkaa toukokuuhun mennessä toimia. Ja Indi hyppää viisvuotiaiden Racingia. Kai säkin osallistut kuusvuotiaiden sarjaan Laran kanssa?” Ei tehnyt yhtään mieli puhua mun suunnitelmista, joten selitin jotain puolivillaista siitä, miten halusin saada ensi kaudella metrin ja metrikympin pomminvarmoiksi. En viitsinyt sanoa mitään siitä, millainen itsemurha olisi lähteä puolitosissaan Laran kanssa hyppäämään jotain Racing-sarjaa 130-senttisillä esteillä Suomen huippuhevosten seassa, kun ei me pärjätty edes lähitallin seurakisoissa kuudessakympissä. ”Aa”, Arttu vain kommentoi ja vilkaisi mua tutkiskellen. Mä tuijotin tietä.
Mielessä hakkasi Artun sanat liki vuoden takaa. ”Vuoden, kahden päästä sä hyppäisit sillä ihan mitä vaan.” Niin kaveri oli Laraa kuvaillut, ja oli siinä muitakin ylisanoja lennellyt. Ja kyllähän Lara oli huikea ja kyllähän se hypätä osasi, olihan siinä paljon potentiaalia. Mutta että ihan mitä vaan? Kohta Arttu näkisi ihan itse, ettei ei nyt ihan mitä vaan. Ei ainakaan vuodessa. Ei ehkä ikinä, en mä tiennyt.
Ruolammella mä hoidin Laran pikaisesti kuntoon. Tamma oli mahdollisesti aika hyvällä tuulella, tai ainakaan se ei riipinyt musta palasia irti, kun satuloin ja suitsin sen. Arttu oli jämähtänyt satulahuoneessa istuskelleiden Annin ja Cellan seuraksi, ja välillä seinän takaa kuului naurunremakka. Hyvä, että toisilla oli hauskaa. Mua enimmäkseen ahdisti. Vedin kypärän päähän ja sipaisin nopeasti Laran tummaa turpaa. Hyppää tänään hyvin, mä pyysin siltä äänettä. Niin hyvin ettei ikinä ennen.
Arttu talsi meidän edellä lumista polkua hallille ja alkoi pyytämättä rakentaa esteitä, käski mut vain verryttelemään. Se antoi mun ravailla ja laukkailla sen aikaa, että se sai neljä estettä pystyyn. Sitten alkoi kommentointi: ensin ohimennen, sitten entistä selkeämmin. Pidä vähän parempi tuntuma ulkoa. Sais mun mielestä laukata enemmän. Sä istut vinossa, suorista kylkes. Ensi alkuun mua vähän ärsyttikin: en oikein ollut tottunut ottamaan ohjeita vastaan kaverilta. Mutta oikeassa Arttu tietysti oli. Se tunsi Laran ja mut, ja sen melkein vuoden ajanjakson, kun mä olin rypenyt itsesäälissä ratsastamatta ja sittemmin hoitanut tuntihevosta itseltäni mitään vaatimatta, se oli valmentautunut kuin hullu, ratsastanut kuusi hevosta päivässä ja päässyt ratsastuksellisesti äkkiä valovuosia mua edelle. Siltä se ainakin oli tuntunut silloin ja siltä se tuntui nyt.
Lara liikkui kuitenkin ihan kivasti, vastasi apuihin, ei hermostunut ja hyppäsi verkkahypyt ongelmitta. Tehtävä oli periaatteessa helppo: pysty lävistäjällä, päädyn kautta okserille josta kaareva suhteutettu linja toiselle pystylle, päädystä pitkällä sivulla kahden laukan sarja. Arttu nosti esteet muutaman rundin ja välikäyntien jälkeen vajaaseen metriin, ja Lara hyppäsi radan tarkkaavaisesti ja varoen kolauttelemasta puomeja. Sarja oli sille vähän vaikea niin kuin aina, mutta kun mä toin sen tarpeeksi hyvin ekalle, se tsemppasi hyvin ja pääsi kyllä jälkimmäisestäkin yli puhtaasti.
Hieno homma, pysyin selässä, loppuverkat ja takaisin tallille; siinä oli mun agenda. Arttu kuitenkin tempaisi puomeja ylöspäin useamman reiän ja huikkasi, että tuu vaan sit. ”En mä kyllä enää aikonut”, kommentoin. ”Tää riittää tälle.” ”Lara jaksaisi vielä kaks tuntia putkeen, tuut nyt”, Arttu komensi ja löysi ääneensä jostain sellaista auktoriteettia, että mä ihme kyllä tottelin. Lara kolautti heti ensimmäisen pystyn alas mutta otti siitä itseensä sen verran, että loppurata sujui puhtaasti – metri viidentoista esteillä. Mä taputtelin Laraa jotenkin yllättyneen tyytyväisenä. Tältä sen varmaan pitäisi aina tuntua, ei mahdottomalta mutta riittävän haastavalta.
Artulle sekään ei vaan ollut riittävästi, vaan puomit kohosivat jälleen. Esteet näyttivät järkälemäisiltä. Mä en halunnut hypätä, mä en osannut hypätä, mä pilaisin vaan kaiken ja nolaisin itseni. Mutta Arttu vain nauroi, joten mä sitten nostin laukan ja ratsastin jo aika kuumana käyvän Laran ensimmäistä estettä kohti vaikka tiesin, ettei siitä mitään tulisi. Jätin sen yksin hyvissä ajoin ennen ponnistuspaikkaa enkä edes liiemmin horjahtanut, kun tamma liukui pysähdyksiin esteen eteen.
”Ei tää oo valmis”, mä ärähdin ja käänsin paikoillaan pomppivan Laran pois. ”Olipa kuningasidea taas. Laske noita esteitä niin saadaan joku hyvä hyppy vielä alle.” ”Sä et oo valmis”, Arttu latasi takaisin. ”Tää hevonen on viis!” ”Calle oli viis, ja sä olisit hypännyt sen kanssa vaikka maailmancupia, jos joku olis ehdottanut.” Artun ääni oli ärsyttävän rauhallinen, ja mua raivostutti jo se niin paljon, että mun oma ääni kohosi saman tien. ”Et viittis nyt selittää mulle mitään Ceestä! Eri aika, eri maa, eri hevonen, helvetti! Tää on niin paljon kokemattomampi, niin paljon herkempi!” ”En mä sano että sun pitää ratsastaa sitä samalla tavalla kuin Callea, tai vaatia siltä samoja asioita”, Arttu selitti kuin mä tässä olisin viisi, ”mutta vaadi siltä jotakin. Vaadi iteltäs jotakin! Ei se mee rikki. Se pääsee yli mistä vaan. Sä se tässä oot se, joka istuskelee lepposasti mukavuusalueellaan silloinkin, kun se hevonen toimii kuin ihmisen mieli. Mun mielestä sä nyt vaan aliarvioit Laraa, ettei sun tarvitsis haastaa itteäs, tehdä juttuja jotka tuntuu liian vaikeilta, hypätä esteitä jotka tuntuu liian isoilta. Onhan sulla tässä tätä taukoa ollut kuitenkin. Sun ote on päässyt löystymään.”
Kehtasi vaan pitää palopuhetta. Olisi tehnyt mieli näyttää Artulle mikä tässä kohta löystyisi jos se ei lakannut jankuttamasta, mutta en pystynyt muuhun kuin tuijottamaan sitä epäuskoisena. Jätkä tapitti takaisin ja viuhtoi kohti esteitä, että nyt hyppäät, tai sä et hyppää ikinä. Lara nyppi ohjaa eikä olisi jaksanut seisoa enää sekuntiakaan, se ei tajunnut miksi me raivottiin kesken hyvän treenin.
Ja juuri sillä viimeisellä sekunnilla mut valtasi oudolla tavalla häpeän tunne. Tietysti Artun oli helppo puhua, kun sillä oli Trippi – hevonen jonka nimi oli Triumph, halvatun riemuvoitto – ja sitä ennen vähintään yhtä hyvä trakehner, ja sitä ennen valtakunnan hienoin poni; ja koko sen ajan sitä olivat valmentaneet vain parhaat. Oli mullakin ollut hyvä poni ja ohikiitävän hetken hyvä hevonenkin, mutta se oli tietysti kuollut ennen kuin mä olin päässyt sen kanssa mihinkään, ja nyt mulla oli Lara eikä yhtään riemuvoittoa. Mutta kaikesta siitä huolimatta oli mahdollista, että Arttu oli oikeassa. Että mä en vain luottanut Laraan riittävästi, ja että se herkkänä hevosena tiesi sen eikä oikein uskaltanut sitten luottaa muhunkaan.
Joten niinpä mä sitten hengitin muutaman kerran syvään, nostin laukan ja hyppäsin. Pidin jalan loppuun saakka lähellä, ajattelin joka ajatuksen esteestä yli, enkä laittanut silmiä kiinni kun hevonen suoristautui hyppyyn. Ponnistus lähti niin voimalla että mä meinasin kipata pää edellä kaulan yli hiekkaan, mutta sain korjattua asentoni viime tipassa ja ymmärsin seuraavalla esteellä pitää kroppani paremmin kontrollissa. Tältä sen pitikin tuntua, mä muistin äkkiä. Ja kun vasta tämä oli hyppäämistä, mitäköhän me oltiin Laran kanssa koko vuosi tehty?
”Sori että mä huusin”, sanoin sovittelevasti Artulle myöhemmin tallilla, kun mä riisuin hikiseltä Laralta varusteita. Arttu virnisti. ”Samat sanat. Mutta meni ainakin perille. Metri kolmeviis, Rasse hei. Te voitte ihan hyvin hypätä Racingia, tai mitä vaan.” ”Jos sä hyppäät nuorten gp:n”, mä vastasin. ”Kisoissa tavataan?” ”Kisoissa tavataan”, Arttu toisti, ja musta tuntui, että niin voisi ihan oikeasti käydäkin, että nyt ei puhuttu vain lämpimikseen.
Uusi vuosi alkaisi säännöllisillä hyppytreeneillä, ja nyt mä en tyytyisi metriin.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Jan 4, 2015 19:34:59 GMT 2
sunnuntai 4.1.2015
Sunnuntaipäivä oli tuskin vielä edes valjennut, kun mä karautin äidin autolla Ruolammen pihaan. Mulla oli meneillään projekti nimeltä itsekurin löytäminen, ja se liittyi olennaisesti siihen, että viikon päästä pitäisi olla taas reippaana kahdeksalta koulun penkillä melkein joka päivä. Sitä paitsi aamut oli kyllä parasta aikaa olla tallilla, vaikka kuinka olisi väsyttänyt. Sai olla rauhassa.
Raahasin vastahakoisen Laran tarhasta talliin. Tamma oli ehtinyt ulkoilla ehkä vasta tunnin, jos sitäkään, ja se mulkoili mua kuin se olisi ollut valmiina nirhaamaan mut siihen paikkaan. Karsinoita ottava Tatu loi sekin muhun vähän hämmentyneen katseen, ennen kuin tervehti ja huomautti mun olevan aika ajoissa liikenteessä. ”Aikainen lintu madon nappaa”, sutkautin ja pyöräytin Laran karsinaansa. Sitaisin sen kiinni ja kävin hakemassa varusteet valmiiksi karsinan eteen, ennen kuin ryhdyin harjauspuuhiin. Tamma pitäisi klipatakin vielä, mietin ohimennen, sen karva oli päässyt jo sen verran pitkäksi, että kuivattamiseen meni aikaa. Klippaus vain sattui Laran kanssa olemaan aikamoinen seikkailu, johon mä en viitsisi yksin lähteä. Pitäisi nakittaa joku avuksi.
Mä teippailin kyykyssä suojia Laran sukkajalkoihin – näin hokkikaudella mä olin ihan hysteerinen kolhuista ja polkaisuista, eikä Lara liikkunut suunnilleen metriäkään ilman suojia ja putseja – kun joku iso ja tumma siirtyi karsinan oviaukkoon varjostamaan kattolamppua. Vilkaisin ylös, ja se mitä mä näin, ei ollutkaan mitään isoa ja tummaa vaan se blondi jenkkityttö, Cora.
Mun primitiivireaktio oli pakeneminen, ja sekunnin verran suunnittelin jonkinlaista ninjavolttia Laran mahan alitse ja tamman taakse piiloon. Järki seurasi perässä vasta vähän myöhemmin kun hiffasin, että mut oli kyllä jo nähty. Kiinnitin viimeisen tarran ja suoristauduin hitaasti. Cora näytti lievästi sanottuna vaivaantuneelta, se vaihtoi painoa jalalta toiselle ja silitti kahdella sormella Laran kaulaa nopeasti. Mun mielestä vähän näytti, että se melkein pelkäsi hevosta, mutta toisaalta, olisin mäkin pelännyt jos se ei olisi ollut mun.
”Sorry about yesterday”, Cora sai ikuisuudelta tuntuneiden muutaman sekunnin kuluttua kakaistua vaikka näyttikin siltä, että sen omat sanat myrkyttivät sitä paraikaa. ”No worries”, mä pyyhkäisin epämääräisen kaaren kädellä ilmaan ja sain Larankin säpsähtämään.
Mitä mä olin Corasta Tatulta ja muilta kuullut, tytöllä oli jonkinasteinen asenneongelma ja lieviä sopeutumisvaikeuksia. Mulle se oli toisaalta ollut ihan kiva, kehunut Laraa ja vaikuttanut ihan täysjärkiseltä. Mun puolesta me oltiin ihan fine, vaikka sen veli olikin eilen tallilla heittänyt pienen läpän. Sitä sattui, veljet olivat sellaisia, eikä vitsejä tarvinnut pahoitella jälkeenpäin. Olihan se ollut vitsi? Voi hyvät hyssykät, jos se ei ollut vitsi, mitä ihmettä mä tekisin, Laralle pitäisi varmaan etsiä uusi tallipaikka, minkä ikäinen Cora edes oli?
”Are you going to ride today?” Cora kysyi vikkelään ja hymyili pienesti, näytti ihan normaalilta ja nätiltä. Mitä ihmettä mäkin sekoilin kuin mikäkin maanikko? Ei ehkä kuitenkaan ihan vielä ollut tarvetta laittaa Laraa Seppeleen tallipaikkajonoon. Oli ihan täysin mahdollista että Cora oli kavereita vailla. Eikös niillä ollut tapana siellä rapakon takana harrastaa jotain small talkia, sosiaalisen kanssakäymisen muotoa, josta mä en tiennyt mitään?
”Yeah”, nyökkäsin pikaisesti ja nakkasin Laralle satulan selkään. Tamma kalautteli hampaitaan kaltereihin ja sai Coran perääntymään pari askelta. Siihen tyttö jäi kuitenkin vielä kuikuilemaan ja tiedusteli, meinasinko hypätä vai mitä. Maastoon mä olin menossa, mutta vajavainen englannin sanavarastoni ei sisältänyt sanaa maastoratsastus. Mutisin jotain epämääräistä cross-countrysta, ja Cora ainakin nyökytteli siihen malliin, että se ymmärsi.
Suitsin Laran pikavauhtia ja tökkäsin kypärän päähäni. ”I guess we’re leaving”, sanoin harvinaisen välkysti ja työnsin ovea paremmin levälleen. ”Okay, have fun”, Cora hymyili ja siirtyi syrjään. Multa melkein lipsahti huolimaton ”Wanna join?” mutta sain onneksi purtua kieleeni, ennen kuin mitään peruuttamatonta tapahtui. Eihän Cora edes ratsastanut, ainakaan mun kuuleman mukaan, ja muutenkin mä olin aikonut mennä kovaa. Tyttö jäi seisoskelemaan käytävälle, kun mä talutin Laran ulos ja hyppäsin suunnilleen vauhdista sen selkään. Tamma rentoutui heti, kun se pääsi metsän siimekseen, mutta mun oloa ei voinut kovin rentoutuneeksi kutsua vieläkään.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Feb 3, 2015 16:26:00 GMT 2
tiistai 3.2.2015
Netissä surffailu on vaarallinen laji. Sen mä sain huomata taas tiistaina sen ohikiitävän lyhyen datailusession aikana, jonka vietin koulusta tulon ja tallille lähdön välissä. Napautin rutiinilla hevosten myynti-ilmoitukset auki ja sieltä se lävähti silmille: Susikallio vähentää!
Ei herttinen, jos mun entinen hoitohevonen Lorella olisi myynnissä mä ostaisin sen, vaikka se olisi viimeinen tekoni, ehdin jo ajattelemaan. Ilmoituksen tarkempi läpikäynti kuitenkin osoitti, että Viona oli päättänyt pitää tamman itsellään ja tietty hyvä niin. Mutta toinen tuttu nimi myyntilistoilla kumminkin roikkui. Susikallion Lionheart, i. Caspaleon, e. Susikallion Lorella.
Ja siinä hetkessä mun alkoi valtavasti tehdä mieli toista hevosta.
Vaelsin keittiöön, jossa äiti istui pöydän ääressä mappikasan ja kannettavan kanssa otsa tuhannella rypyllä. Ei ehkä se paras hetki alkaa höpistä hevosenostosta, mutta mun tilannetaju nyt ei ole koskaan ollut täysin kympin luokkaan. Nojasin keittiötasoon ja yritin kuulostaa huolettomalta. ”Mitä jos ostettais toinen hevonen?” ”Ai sulle vai mulle?” äiti heitti vikkelästi takaisin. ”No vaikka sulle, tai yhteiseksi, myöhemmin vaikka siitoskäyttöönkin sit –” ”Ahaa. Millainen?” äiti keskeytti. ”Suomalainen puoliverinen, nuori vielä, ihan huippusuvusta, älyttömän lupaava. Tää on sen Lorellan varsa.” ”Mä kun luulin että se varsa oli ori?” Mun toiveet romuttui melkein saman tien. No orihan se oli. Äitiä taas kiinnosti hevosissa tasan jalostus, eikä se ihan onnistunut ilman tammoja. Eikä mulla oikeastaan ollut yhtään hyvää perustelua, miksi olisin tarvinnut omaan käyttööni toisen nuoren hevosen, kun ei mulla itselläni ollut varaa pitää edes yhtä.
”No jos mä saan varsottaa Laran, niin voidaan harkita”, äiti jatkoi odottamatta vastausta edelliseenkään kysymykseen. ”Tai sitten voit katsella nuoria tammoja sillä silmällä noista myynti-ilmoituksistakin.” ”Ei herranjestas astuteta Laraa”, mutisin synkkänä. ”Meillä on tavoitteet korkeella.” ”Mees treenaamaan siitä sitten”, äiti komensi ja syventyi jälleen papereihinsa. ”Auto kuudeksi takaisin, mulla on jooga.”
Sinne meni mun hevoshaaveet sitten, tiskipöydän lavuaarista viemäriin. Lionheart myytäisiin jollekulle muulle ja se joku sitten kisaisi sillä parin vuoden päästä mitä lie gp-sarjaa samalla, kun mä ja Lara tahkottaisiin vielä aluekisojen metrikymppiä jonkun puhtaan radan toivossa. Sittemmin mä masentuisin, antaisin Laran äidille siitoskäyttöön ja lopettaisin koko hevostouhun. Syrjäytyisin yhteiskunnasta, katkeroituisin ja alkaisin varmaan huumeidenkäyttäjäksi. 5/5.
Ruolampeen ajelu ja Laran sydämellinen vastaanotto siellä piristi mua kuitenkin sen verran, että päätin ottaa ilon irti tästä yhdestä hevosesta, joka mulla oli. Mä olin päättänyt vuoden alussa tehdä viikon tai parin treenisuunnitelmat aina etukäteen, ja tälle päivälle kalenterissa luki koulutreeni: väistöt, laukkaa. Niinpä sitten satuloin Laran ja lähdin taluttamaan sitä metsän poikki maneesille. Koko aikana ketään ei tullut vastaan, mikä oli pieni ihme, mutta en laittanut pahakseni.
Lara teki ihan kivasti töitä sen neljäkymmentä minuuttia, minkä mä itse jaksoin keskittyä. Raviväistöissä oli kerta kerralta enemmän tasapainoa ja letkeyttä, laukka pyöri kivasti pienilläkin ympyröillä ja nostot onnistuivat puolesta ajatuksesta. Niin mulle kuin hevosellekin tuli kuuma ja ainakin mun lihaksia särki, tiesi tehneensä. Valmennuksiin kyllä pitäisi päästä. Olin sentään hulluuskohtaukseni vallassa ilmoittautunut Ruolammen talvileirille, joka tapahtuisi jo muutaman viikon päästä. Sen näkisi sitten, mitä leireilystä noin ylipäätänsä tulisi, mutta ainakin viimeistään silloin pääsisi treenaamaan kunnolla.
Ratsastin Laran takaisin tallille läpi lumisen metsän ja hengittelin syvään raitista ilmaa. Valoa riitti vielä hyvin. Päivän pitenemisen kyllä huomasi, vaikka muuten tuntuikin, ettei talvi loppuisi ikinä. Toisaalta ihan kiva niin – olisipahan pidempi aika kisakauden alkuun. Työsarkaa nimittäin oli pienistä hyvistä hetkistä huolimatta vielä edessä, ja aika runsaasti olikin.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Mar 16, 2015 14:54:40 GMT 2
torstai 26.2.2015 teholeiri: laukanvaihdot ja vastalaukka
Torstaiaamun koulutunnilla laukattiin, paitsi että ensin verryteltiin ja siitähän ei tullut mitään. Mä olin jumissa fyysisesti ja Lara henkisesti. Yritin saada sitä rentoutumaan ja työskentelemään tahdissa selän läpi, mutta ei ihan lähtenyt, kun en lihaskivuiltani pystynyt istumaan alas satulaan eikä Lara syystä tai toisesta kestänyt mitään korjauksia. Yhtään. Ensimmäinen väistöyritys päättyi siihen, että Lara heitti takajalat seinälle. Pamaus sai Salman Bonnie-ponin spurttamaan vähän ja Väiskikin pörhisteli, ja mua hävetti.
Lopun verkan tein sitten ihan helppoja perusjuttuja vaikka tiesin, että Merja olisi toivonut meidän treenaavan leirillä opittuja asioita. Kun se katsoi, mä leikin tekeväni sulkutaivutusta ja tuijotin keskittyneenä Laran niskaa. En usko että meni läpi.
Verkkojen jälkeen mä olin saanut rentouteltua lihaksia sen verran, että pystyin istumaan jotenkuten asiallisesti, ja se rauhoitti Laraa saman tien. Helpot laukannostot sujuivat ilman räjähtelyä, tuntui jopa melkein rennolta. Ympyrällä siirtymiset sopivat meille hyvin, Lara kun keskittyi paremmin pienessä taivutuksessa kuin aukealla baanalla. Nostot käynnistä olivat tavanomaisen säpäköitä. Tamma oli laukassa puolesta ajatuksesta eikä onneksi enää heitellyt perää, eikä toisaalta kaahaillutkaan, kiitos miljoonien puolipidätteiden.
Käyntiin siirtymisissä meillä ei ollut mitään raviongelmia vaan sellainen ongelma, että mun mielestä pienestä pidätteestä Lara suunnilleen istui pysähdyksiin ja rankaisi sitten mun tasapainon horjumisesta pienellä hyppimisellä. Merja karjaisi ”VATSALIHAKSET!!1” niin kovaa että Bonnie-poni säikähti taas ja säksätti sitten samaan hengenvetoon ainakin pari minuuttia siitä, miten mun pitäisi ratsastaa istunnalla ja huomattavasti pehmeämmällä ja joustavammalla kädellä. Vähän kuumotti, mutta kun mä sitten keskityin asiakseni keskivartalon lihaksiin ja käsiin, alkoi homma äkkiä toimia. Lara rentoutui, kun se tajusi ettei sen tarvinnut reagoida ihan niin räväkästi, ja mä rentouduin kun ei tarvinnut pelätä hengen puolesta.
Vastalaukka vaati niin multa kuin hevoseltakin vähän ajatustyötä. Olin käyttänyt viime kuukaudet kunnon vaihtojen opettamiseen Laralle, ja niinpä se tyytyväisenä vaihtoi laukan joka kerta kun tasapaino vähän horjui. Sain tosissani pitää omaa kroppaani kurissa ja keskittyä siihen, etten tehnyt yhtään mitään, mikä olisi etäisestikään viitannut vaihtoon. Loppuun me kuitenkin onnistuttiin tekemään kahdeksikko puhtaasti hyvässä tahdissa. Voin sanoa että fiilis oli katossa.
Lopulta me päästiin vielä esittelemään ihan luvan kanssa niitä vaihtoja, ja hyvin ne kulki, vaikka itse sanonkin. Vähän rauhallisemmat vaihdot olisivat toki vielä siistimmät, mutta joka tapauksessa Lara vaihtoi askeleessa eikä kiihdytellyt vaihdon jälkeen sata lasissa, mitä se teki vielä kuukausi sitten.
Laukkahommien jälkeen mä olin jo aika poikki ja Larakin tuntui väsyneeltä. Keskittymiskykyä kuitenkin riitti vielä sen verran, että toivevuorollani mä pyysin, että katsottaisiin lisää maanantaina tehtyjä sulkutaivutuksia. Avot meillä oli jo aika kivasti hanskassa, mutta sulut tuntuivat välillä väkinäisiltä. Merja näytti mulle sitten ihan kädestä pitäen, mikä poikitus oli riittävästi, mihin hevosen nenän piti osoittaa ja miten pyöreäksi mun pitäisi Lara saada.
Hevosella tuntui syttyvän joku lamppu pään päälle, ja lopulta se tallasi molempiin suuntiin sulut käynnissä ja vähän ravissakin kuin vanha tekijä. Tunnista jäikin tajuttoman hyvä fiilis; osittain kyllä ehkä sen takia, että se oli leirin viimeinen koulupuserrus, täytyy myöntää.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Mar 16, 2015 14:54:52 GMT 2
Seppeleen koulukurssi
tiistai 3.3.2015 istuntatunti
Mun ja Laran ensimmäinen vierailu Seppeleeseen alkoi lastausongelmilla. Hevosta ei voinut vähempää huvittaa marssia traikkuun, ja mä vannoin, että ratsastaisin sen takaisin vaikka taivaalta sataisi pieniä koiria. Kun me lopulta päästiin matkaan ja reilun vartin päästä kurvattiin perille, mä olin kuumissani, ärsyyntynyt ja stressaantunut. Tietysti Lara käyttäytyisi tänään muutenkin kuin idiootti ja mä antaisin täysin typerän ensivaikutelman itsestäni. Onneksi sentään Cella oli samalla kurssilla, olisi joku tuttu jonka olkapäätä vasten nyyhkiä epäonnistumisen jälkeen.
Laran talliin heittämisen jälkeen päivä alkoi teorialla ja treeniohjelman jaolla. Venyttelyosio vähän hirvitti mua – salilla mä kävin muutenkin ja osasin myös juosta, mutta mitä oli pilates? Pitäisikö mun ruveta katselemaan YouTubesta joogavideoita ja jumpata niiden tahtiin kotona iltaisin? Tai mennä äidin kanssa ryhmätunnille? Tiedä häntä, mutta venyttely kyllä tulisi tarpeeseen. Mun jäykkyysaste oli rautakangesta seuraava, minkä tiesin haittaavan jo ratsastustakin.
Istunta-kuivaharjoittelu paljasti kyllä saman tien kaikki mun heikkoudet, ja niitähän riitti. Mä olin vino, jäykkä ja huonoryhtinen tyyppi, minkä lisäksi mulla oli kaikki esteratsastajan maneerit pinttyneinä syvälle selkärankaan. Annella olisi paljon tekemistä virheitäni korjatessaan, enkä mä varmasti pääsisi tällä tunnilla helpolla.
Puolen tunnin päästä mä istuin Laran selässä maneesissa ja keskityin istuntaan kulmat kurtussa. Kotona Ruolammessa mä ratsastin aina vähän liian lyhyillä jalustimilla koulua, ja nyt musta tuntui, etten saanut jalkaa oikealle paikalleen mitenkään. Laran jännittäminen ei suoranaisesti auttanut asiaa. Se ei tykännyt työskennellä ryhmässä eikä vieraassa maneesissa ja kulki pikemminkin pohkeenväistössä kuin reilusti suoraan. Annoin sen säheltää ja yritin hengitellä syvään. Käynnissä se vielä jotenkuten toimikin, mutta kun me siirryttiin raviin, sain heti huutia Annelta.
”Rauhoita käsi ja rentouta jalkaa”, ruskeatukkainen nainen ohjeisti. Eipähän siinä, mä yritin hengitellä syvään ja keventää niin hitaasti kuin osaan. Hyvin Lara ei liikkunut, mutta parani kuitenkin, etenkin sitten kun Anne antoi luvan ottaa ohjat ja ruveta hissukseen taivuttelemaan. Tamma tuli kevyelle kuolaintuelle ja unohti aina pätkittäin kytätä muiden ratsukoiden tekemisiä, vaikka kädet täynnä töitä mulla oli sen kanssa edelleen.
Kun Anne sitten totesi, että me kaikki osataan ravata, tuli käsky siirtyä laukkaan. Lara oli menossa jo puolikkaasta ajatuksesta, mutta en päästänyt sitä sinkoilemaan vaan yritin tehdä edes suunnilleen siistin noston. Ilman poikitusta ja pientä pomppimista me ei siitä selvitty, mutta en tehnyt tikusta asiaa tällä kertaa. Meidät ohjattiin samalle pääty-ympyrälle Cellan ratsastaman pilkkutamman ja nuoren oloisen rautiaan ruunan kanssa, mistä Lara ei ilahtunut sitten ensinkään. Etenkin Cellan ratsua kohtaan se heitti melkoisia mulkaisuja ja olisi halunnut tehdä suunnilleen kaikkia muuta kuin keskittyä siihen, mitä mä yritin sille selästä kertoa. Ei ollut ihan meidän parhaita ja rennoimpia laukkapätkiä, ja Annekin joutui huomauttelemaan mun kireistä jaloista.
Harjoitusraviin siirtyminen ikään kuin vähenevän kevennyksen kautta oli meille erittäin sopiva vinkki. Mulla oli edelleen välillä hankaluuksia istua Laran jättimäisessä ravissa, mikä ei tietenkään auttanut rentouttamaan jännittynyttä hevosta. Kevennyksen kautta pääsin istumaan paremmin ja joustavammin eikä hevonen ehtinyt muuttua kireäksi viulunkieleksi. Ei vitsi, kaikkea sitä oppiikin kun vanhaksi elää, mietin hyväntuntuista ravia fiilistellessäni. Ehkä tästä tulisikin jotain.
Käyntityöskentely ei ollut mun eikä Laran vahvuuksia, ja tuntuma pääsikin siinä vähän katoamaan. Etenkin näin laukan jälkeen tamma ei olisi millään malttanut rauhoittua kävelemään saati keskittyä mihinkään kokoamisiin. Keskikäynti sentään oli ihan hyvä, samoin kuin laukannosto ja laukka. Vähän kovaa ja pitkänä Lara ehkä meni, mutta musta tuntui, että istunnan puolella paketti pysyi jokseenkin kasassa.
Siitä olikin hyvä siirtyä loppuverryttelyihin ja odottamaan kurssin seuraavia kolmea tuntia. Töitä pitäisi tehdä ja paljon, mutta ehkä mä en ihan toivoton ollut – ehkä.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Mar 16, 2015 14:55:16 GMT 2
maanantai 16.3.2015
Sijoitus 6/7. 6/10. 12/14. 4/6. 6/8, ja niin edelleen, ja niin edelleen.
”En mä enää tajua mikä tässä mättää”, puuskaisin Cellalle ja tuijotin kulmat kurtussa mun kisavihkoa. Suttuiset merkinnät puhuivat omaa kieltään – pudotuksia, kieltoja, hylkyjäkin. Estekisoista mun ja Laran edellinen sijoitus oli viime kesältä, sen jälkeen suoritukset olivat olleet epämääräistä rämpimistä. Niin kuin eilen Seppeleessäkin, vaikka radat olivat olleet helppoja ja paikka tuttu. Jokin vaan meni jumiin, mä aloin ratsastaa huonosti ja Lara ampua päin esteitä eikä niiden yli.
”Ja kato nyt sitten tätä”, jatkoin ja käänsin sivua kouluratojen puolelle. ”Tänäänkin sijoituttiin taas helpossa beessä, ja neljistä kisoista kolmissa ollaan sijoituttu. En mä tiedä, pitäisikö vaan vaihtaa kouluratsastukseen kokonaan.” ”Hyvinhän teillä meni se kasikymppi eilen, eka ei-sijoittunut”, Cella muistutti ja nappasi vihkon itselleen alkaen käännellä sivuja. Siellä oli kaikki tulokset mun poniajoista saakka. Hyvä muisto sinänsä, mutta välillä vanhojen muistelu pikemminkin masensi. Joskus vuosia sitten sijoittumatta jääminen oli mulle harvinaista, nyt me ei koskaan tultu kotiin ruusukkeen kanssa, ei estekisoista.
”Mut metrissä Lara sitten hyppäsikin suoraan esteistä läpi”, synkistelin. ”Vaikka ei se ole sille iso luokka, eikä mennyt jännittämisen piikkiinkään.” ”Ehkä sä voisit kokeilla mennä sillä vain yhtä luokkaa päivässä”, Cella esitti arvionsa hetken papereita tutkailtuaan. ”Ei se mitään lämppäluokkaa ainakaan tarvitse, taitaa ottaa vaan kierroksia.” ”Täytyy kokeilla, kiitti vinkistä”, mä nyökkäsin. ”Pitää yrittää nyt myös valmentautua niin paljon kuin mahdollista vieraissa paikoissa, löytyis sitäkin kautta rentoutta.” ”Koulukurssikin tais tehdä hyvää?” ”Joo, ehdottomasti. Sileällä homma mun mielestä viimein toimiikin”, pohdiskelin. ”Mä oon myös katellut puolitosissani jotain kokeneempaa hevosta ylläpitoon. Helpottaisi omaa tekemistä, kun olis rutiinia isommilta radoilta ja sais onnistumisia alle. En vaan tiedä, mihin mä sen sitten laittaisin. Pitää kai kysellä Enniltä, mahtuisko tänne jossakin vaiheessa, edes joksikin aikaa.”
Toista hevosta mä olin tosiaan miettinyt paljon. Pari viikkoa aiemmin mä olin allekirjoittanut työsopparin kesäksi – duuni alkaisi toukokuussa ennen lomia osa-aikaisena ja jatkuisi syyskuun loppuun, ehkä pidemmällekin. Ei niillä rahoilla herroiksi eleltäisi, mutta se mahdollistaisi toisenkin karsinapaikan maksamisen. Siihen karsinapaikkaan mä sitten voisin sijoittaa jonkun kivan, kokeneen estehevosen, jonka kanssa pääsisi kisaamaan ja kehittymään samalla, kun Laran kanssa treenattaisiin kisarutiinia. Saisi nyt nähdä, tulisiko mun ideasta mitään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun mä ylipäätänsä mainitsin sen ääneen.
”Millos sä lähdet Oton kanssa mukaan kisoihin? Traileriin kyllä mahtuu ja mä osaan jo ajaa aika hyvin”, vinkkasin hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen. ”Sen näkee sitten”, blondi virnuili. ”Se on kyllä edistynyt ihan kivasti.” ”Pitääkin mun joskus tulla salaa vilkuilee teidän treenejä”, mä hymähdin ja nousin pikkuhiljaa ylös. Karistelin heinänkorret mun edelleen melkein valkoisilta kisahousuilta ja lähdin valumaan Laran luokse. Pitäisi vielä laittaa sille iltasafkat valmiiksi ja tsekkailla varusteet paikoilleen. Toistaiseksi kuraiset suojat ja märät kuivatusloimet lojuivat vielä trailerin perällä.
Lara sen sijaan oli puhdas ja kuiva, harja pienillä kiharoilla letityksen jäljiltä. Syötin sille muutaman porkkanan kiitokseksi hyvästä työstä ja riisuin tammalta loimen sekä kylmäyssuojat. Hevonen vaikutti jopa vähän väsyneeltä, mikä ei tietysti ollut ihme. Takana oli kaikin puolin työntäyteiset pari viikkoa ja etenkin tiivis viikonloppu kursseineen ja kisoineen. Mä lupasin yhtä lailla Laralle kuin itsellenikin, että tällä viikolla otettaisiin rennommin, ehkä maastoiltaisiin vain. Nautittaisiin keväästä.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Jun 2, 2015 1:27:25 GMT 2
perjantai 24.4.2015
Mä en ollut luonnostani mikään leireilijä tai retkeilijä, mutta viime aikoina mä olin alkanut löytää itseäni vähän väliä ties mistä kissanristiäisistä. Ensin oli ollut Ruolammessa leiri, sitten Seppeleessä kurssi, ja nyt vielä mökkiretki. Siis viikonloppu sähköttömässä mökissä saarella tuntemattomien tyttöjen ja ratsastuskouluponien sekä vajapää-Laran kanssa. Ajatus oli ollut alkuun hitusen luotaantyöntävä, mutta jotenkin Anni, Cella ja Linnea olivat saaneet mut suostuteltua mukaan.
”Sähän tunnet seppeleläisiä jo ties kuinka monta”, Cella oli satuillut ja suunnilleen kirjoittanut osallistumissähköpostiviestin mun puolesta. ”Salman, Sandran, Claran, Fiian, Tuulian ja tietenkin meidät. Siitä tulee niin hauskaa!” ”Maastoilua auringossa, nuotion ääressä istumista, uimista, esteitä”, Anni oli säestänyt käsillään viuhtoen. ”No okei”, mä olin aikani jahkailtua huokaissut. ”Lähdetään naiset valloittamaan Liekkisaari.”
Ja niinpä me sitten huhtikuun viimeisenä viikonloppuna pakattiin Kisu ja Lara traikkuun ja lähdettiin. Seppeleessä me oltiin hyvissä ajoin ennen kahta, reput selässä ja valmiina kuin partiopojat. Lara oli ihme hermokimppu, varmaan aloitteli kiimaakin, ja mä olin ihan tyytyväinen siihen että sillä oli pelkän riimun sijasta suitset päässä. Pelkästään tamman piteleminen tuntui vievän musta mehut ennen kuin me edes päästiin liikkeelle. Aurinkokin helotti siniseltä taivaalta niskaan epäilyttävän lämpimästi ja sai tuskanhien kohoamaan otsalle. Toisaalta tuntui jo etäisesti kesältä, eikä nyt hyvästä kelistä tehnyt mieli valittaa ääneen, joten mä kestin kuin mies.
Matkaan meitä lähti yhdeksäntoista ihmistä ja kymmenen hevosta. Laran mä jaoin tummatukkaisen Sandran kanssa. Tyttö oli ollut mun kanssa maaliskuun koulukurssilla näppärän oloisen rautiaan kanssa ja muistikuvieni mukaan ratsastanut varsin siististi, joten arvelin että sen uskaltaisi hyvillä mielin päästää Laran selkään, vaikka tamma vähän lennokkaalla tuulella olisikin. Tietysti olisi kiva, jos Lara ei ihan nolaisi mua, mutta sitä nyt ei voinut etukäteen tietää.
”Toivottavasti sulla on vakuutukset kunnossa”, menin silti heittämään Sandralle juuri kun Salma oli saanut jonon järjesteltyä ja me lähdettiin tallustelemaan kohti Liekkijärveä. ”Pitäis olla joo”, se vastasi vakavasti. ”Ihan kiltti tää kyllä on”, mulle tuli pakottava tarve ruveta selittämään. ”Ehkä vähän reipas maastossa, mutta tietty nyt kun se liikkuu aika paljon niin ei varmaan kovin paha… Ei vaan jää vetämään, kyllä se aina jossain vaiheessa pysähtyy, ja onhan se iso hevonen niin voi tuntua alkuun että se menee aika kovaa.” Sandran kasvoilla kävi virneentapainen, ja mä tajusin hiljentyä. ”Joo, etteköhän te pärjää”, mutisin vielä perään ja liimasin sitten katseeni tiukasti edellä kulkevan tiikerinkirjavan ruunan takalistoon.
Lara kiskoi narun päässä joka suuntaan ja meinasi metrin välein hypätä syliin. Kyllästytti koko elukka, mutta mä toivon, että tämä vielä iloksi muuttuisi. Edellyttäen tietysti, että tamma suostuisi kiipeämään lossin kyytiin. Me oltiin kävelty ehkä vajaa tunti, kun Sandra onneksi lupautui taluttamaan Laraa loppumatkan. Ojensin narun tytölle ilomielin ja jättäydyin vähän kauemmas vaihtamaan muutaman sanan mulle ennestän tuntemattomien, suunnilleen omanikäisteni Naatin ja Rosan kanssa. Tytöt tulittivat mua kysymyksillä oikealta ja vasemmalta, ja no, koska jokainen hevosenomistaja tykkää kertoa omasta silmäterästään, riitti Larasta jutun juurta varsin kivasti.
Tamma itse ei kuitenkaan ollut kovin kivalla tuulella, sen näki kilometrin päähän. Sandra sai jarrutella sitä vähän väliä, ettei se olisi jyrännyt päältä, ja väistellä sitten hampaita, kun Lara hermostui. Juuri ennen kuin järvi alkoi siintää edessä ja mä ehdin huokaista, että selvittiin elossa, Lara onnistui nirhaamaan Sandran käsivarteen pienen mutta eittämättä kipeän jäljen.
Facepalmasin henkisen käteni päästä läpi ja riensin pelastamaan Sandran häirikköhevosen hampaista. ”Mä en aio taluttaa tuota enää ikinä!” Sandra mulkaisi tammaa kiukkuisesti, mutta virnisti sitten mulle. ”Saat pitää hevoses paluumatkalla.” Mä olin vähän epävarma siitä, oliko se vitsi vai ei, mutta hymyilin takaisin mahdollisimman vähän ahdistuneesti ja toivoin tosissani, että rento saaristolaiselämä tekisi Laralle hyvää.
Kohtahan se nähtäisiin.
|
|
Rasmus
Uusi tuttavuus
Posts: 36
|
Post by Rasmus on Jun 2, 2015 1:27:54 GMT 2
maanantai 1.6.2015
On se jännä, miten kesäsuunnitelmat voivat mennä kertaheitolla täysin uusiksi.
Tänä kesänä mun ja Laran oli ollut tarkoitus valmentautua niin perhanasti ja ottaa ilo irti kisakaudesta. Meidän piti singota itsemme kertaheitolla kunnon skaboihin, kun vielä oli mahdollisuus ikäluokkakisoihin, ja mielellään vielä voittaakin. Hetken kaikki oli näyttänytkin hyvältä: Lara oli puhkunut energiaa ja ollut kivassa kunnossa, tyytyväinen ja vastaanottavainen. Mä olin ensimmäistä kertaa sen kanssa oikeasti löytämässä niitä nappuloita, joita painelemalla mä sain tammasta esille kaiken sen potentiaalin ja enemmänkin. Jos kaikki olisi mennyt niin kuin piti, me kerättäisiin varmasti rusetteja kisoista tällä nimenomaisella hetkelläkin.
Mutta koska elämässä mikään ei tainnut mennä niin kuin piti, mä kulutin torstai-iltaani katselemalla maanisesti Laran mahaa toivoen näkeväni edes jotain elonmerkkejä. Tamma oli paisunut lyhyessä ajassa kuin pullataikina, mutta liikettä mä en vatsassa nähnyt. Ahdistuneesta luimistelusta ja hännän pyörittelystä kuitenkin huomasi, että Lara tunsi vauvansa elämöivän, joten kai se elossa oli.
Kun Lara oli yksi kaunis päivä könkännyt mua tarhasta kolmijalkaisena vastaan ja myöhemmin eläinlääkärissä todettu jännevammaiseksi, mä luulin hetken, että elämä loppuu siihen. Ei se loppunut, vaan paraneminen alkoi hyvin ja todennäköisesti tammasta tulisi vielä ihan käyttöelukka. Ei tosin tänä kesänä.
Sen verran mä olin äitini poika, että kun eläinlääkäri totesi, ettei varsottamiselle ollut mitään estettä, olin mä saman tien alkanut selata oritarjontaa. Valinta oli ollut vaikea mutta lopulta mä päädyin syntisen komeaan, 160-luokkia kilpailleeseen suomalaiseen puoliveriseen. Jos siitä ei laitettaisi alulle seuraavaa supervoittajaa, niin sitten ei mistään.
Niinpä mä soitin muutaman puhelun, rahtasin vastahakoisen Laran vieraisiin ja viikon päästä vielä vastahakoisemman kantavan tamman takaisin kotiin. Tiineysaika oli mennyt ilman ongelmia ja mä toivoin sydämeni pohjasta, että varsominenkin menisi.
Sen pitäisi tapahtua hetkenä minä hyvänsä ja mun täytyi myöntää, että olin stressistä harmaa. Kasvattajana kokeneesta äidistä oli tietysti hyötyä, mutta ei se mun ahdistusta lieventänyt. Lara oli kuitenkin mun, idea mun, tuleva varsakin mun ja sitä myöten vastuu yksin mun.
Välillä mä näin sekavia unia, joissa sekä Lara että varsa menehtyivät synnytykseen. Heräsin omassa kylmässä hiessäni kylpien ja surin ainakin minuutin sitä, ettei mä olin menettänyt taas ei vain yhden hevosen, vaan kaksi, ennen kuin tajusin, ettei se ollut totta. Toisissa unissa sekä emä että varsa elivät mutta kaikki muu menikin sitten pieleen. Lara ei parantunut koskaan kunnolla, varsasta ei ollut mihinkään tai sitten siitä oli kaikkeen, mutta sekin loukkaantui ennen kisakentille pääsyä.
Mutta sitten oli niitäkin unia, joissa kaikki onnistui. Lara varsoi maailman täydellisimmän orivarsan, tervehtyi ja palasi kisaamaan vuoden sisään. Sen poika jatkoi isänsä jalanjäljissä maailman huipulle ja 2024 me hypättiin olympialaisissa.
Jälkimmäisen skenaarion toteutumista mä toivoin, mutta vähempäänkin tyytyisin – kunhan kumpikin, äiti ja lapsi, vain pysyisivät hengissä ja terveinä.
|
|