|
Post by Enni on Sept 16, 2012 19:53:24 GMT 2
orlov-o. RikuRikun omistaa Samppa, joka myös kirjoittaa hoitopäiväkirjaan.
|
|
|
Post by Samppa on Sept 17, 2012 16:18:01 GMT 2
Uutuudet jännittävät vähempiäkin kulkioita
Niin siinä sitten kävi - Riku oli kyydissä, omat kamat uudessa asunnossani, Veera the jättiläiskoira läähätti vieressäni ja serkkupoika tuskasteli ratissa. Vatsan pohjani oli aivan täynnä perhosia, eniten taisi jännittää minkälaiset sätkyt Riku saa. Hypähdin autosta pois koiran kera, varsmistin omat kamani olevan mukana, marssin mahdollisimman rauhallisena kopin luokse puhellen lempeästi, ettei ori hypähdä ja kolauta päätään kovaa vauhtia kattoon - niin kun on turhan monet kerrat käynyt. Hiippailin sivuovesta sisään ja yllätys odottikin jo valmiina: vedet ja heinät sikin sokin lattialla, nahkariimua ei näkynyt missään ja loimi roikkui kuin tötterö orin kaulalla. Ensitöikseni heivasin loimen hiiteeseen (koiran makuualustaksi lattialle), sen jälkeen etsin riimun. Riku pomppi innoissaan, luuli kait pääsevänsä juoksemaan raviradalle. Mutta niin ei aivan pian käynytkään. Oli uusi talli ja pieni stressaussaaga, joten se ei tullut kuulonkaan tänään. Pompin etsimässä riimua ympäri traikkua. Vihdoin sekin kapistus löytyi, yllätys-yllätys Rikun persauksen vieressä puomilla. Olin vähällä tullut potkituksi ravuri-pojan suutahtaessa, mutta ehjänä kuitenkin selvittiin pihalle asti pomppien ulos, rihtoilemallaa ja potkimalla. Pysyin rauhallisena, ärähdin muutaman kerran hiljaisempia pihinöitä ja kerran kovaa. Riku rauhoittui niin, että lopetti potkimisen. Veera löntysteli orin vierellä vailla huolen häivää nuuhkien paikkoja joka toinen metri. Etenimme ripeästi tallin perälle. En edelleenkään voinut uskoa, että olin päässyt Ruolampeen oman hevoseni kanssa ja pysyisimmekin täällä. Riku jolkotteli uuteen karsinaansa intopinkeänä nuuhkien paikkoja. Käväisin nopeasti karsinassa ottaen kuljetussuojat pois. Lukitsin oven salvat tutkien nopeasti ylttääkö ori karkumatkalleen. Käännähdin ja lähdin ripeästi takaisin trailerille hakemaan orin tavaroita. Serkkuni oli heittänyt loimet, satulat ja suitset jo tien viereen laskien harjapakkeja, monté-ja ravikamoja. Otin ilman kehotuksia montékamat harjapakin kera mukaani, serkku seurasi perässäni kantaen estesatulan, parit suitset ja satulahuovat satulahuoneeseen, itse taas lompsin kantamuksieni kanssa ensin yksärikaapeille. Vilkaisin samalla Rikun karsinaan, josta ori pilkisti yrittäin purra luimien. Napsautin orin otsaa pienellä luunapilla, jolloin pureminen lähti pois, mutta luimiminen jatkui. Annoin tämän luimia, sillä minkäs sille voi jos toinen jaksaa aina olla korvat niskassa kiinni. Muutaman tavaroiden kanto-keikan jälkeen serkkuni pyyhälsi pois onnekseni. Olin yksin, kunnes päärakennuksen suunnalta kuului huuto: - Samppa! Mitäs hit... mielessäni kävi, mutta hahmon hölkätessäni luokseni tajusin tämän olevan Klara, tai kuka lie olikaan tämän tallin omistaja. - Ööm päivää? kysyin ihmetellen. - Päiviä päiviä, saitte näköjään konimuksen talliin? tämä sanoi reippaasti. - Niihä myö tehtii, tokaisin. - Ja kamat kans paikoillaa. Nainen nyökkäsi lähtien tarhojen suuntaan. Talsin talliin Rikun luokse hääräämän, mietiskellen ajan kuluksi kelpaavaa tekemistä. Pienen pohtimisen jälkeen päätin lähteä taluttelemaan ravuria maastoissa, tai ehkä jopa pieni hölköttely selästä käsin. Tongin sekasorron vallassa olevan kaapin pohjalta harjapakin, pari riimunnarua ja huonolaatuiset halppispäitset. Kiinnittelin riimunnarut käytävälle, laitoin pakin sopivaan paikkaan käytävän reunalle. Vihelsin hiljaa, että Riku kurkistaisi karsinastaan. Sitä ei kylläkään tapahtunut, vaan kuului lysähtämisen merkki, kavioiden kopinaa ja purujen mylläystä - piehtarointia siis. Tovin kuluttua Riku nousi tyytyväisenä karsinan pohjalta yltäpäätä puruissa, etenkin pitkä harja ja pörröinen häntä olivat pelkkää purumössöä. - Riku, Riku, Riku... huokaisin. Huomaamattani olin ruvennut nojaamaan karsinan oveen. Ori hörähti kuuluvasti, steppaili luokseni ja nappasi piponi ennen kuin kerkesin siihen varautua. Pian se veti 'suuria' ilopukkejaan pipon heiluessa sikin sokin karsinassa. Suuriahan saavutuksia ne sille olivat, eihän se osannut edes kunnolla pukittaa vieläkään, mutta mikäs siinä kun hauskaa oli. Huokaisin taas syvään, miettien mitä piporaasuni joutuisi vielä tämänkin tallin ajan kestämään. Vihelsin melko kuuluvasti. Riku pysähtyi siihen paikkaan, laittoi korvat niin höröön kuin vain sai. Vain pipo heilui. Vihelsin uudestaan. Riku nyökytteli päätään osoittaen että pipo oli hauska heiluessa, nuuhkaisi seiniä muutaman kerran ja asteli luokseni muutamalla askeleella. Nappasin pipon naurahtaen orille, muistaessani että "Hahaa, meidähä piti käyä käppäilemässä vähän." Vaihdoin sillä samaisella minuutilla halppispäitset orille, kiinnittelin käytävälle ja sain kumisuankin kaivettua esiin. Riku laittoi korvansa luimuun ja vastusti koko ajatusta, että hoitotoimenpiteet suoritettaisiin. Murahdin tälle pienesti aloittaen sukimisen kaulalta jatkaen kyljen ja selän kautta jalkoihin. Toinen puolikin sujui ihan mukavasti, mitä nyt pientä kuopimista Riku harrasti välillä. Nappasin kaapistani kuivatun ruisleivän palasen palkkioksi. Riku nappasi sen ahnaasti kädestäni, lempiherkkua kun se taisi olla. Otin tavallisen harjan ja harjailin sutjakkaa tahtia koko hevosen huolellisesti. Kavioiden puhdistelu sujui niin ja näin, sillä jalkojen nostelu ei Rikun mielestä ollut niin kivaa kuin ruisleivän syönti. Tämänkin jälkeen palkkioksi tuli pieni palanen. Nypin harjan joukosta purut pois, mikä taisi ikävystyttää meitä molempia - Riku kuopi ja kuopi, kaatoi pakin mahtavalla kavion heilautuksella, koitti napata pipoani, itse taas olin tuskastunut jo pelkän urakan takia.
Vihdoin, noin puolen tunnin kuluttua seisoi Riku pintelit jaloissa ja suitset päässä käytävällä kerjäten ruisleipiä. Naurahdin tälle hurjalle orille, joka oli helppo palkita pienellä leivän murulla. Nappasin kypäräni, mietiskelin vähän jospa menisinkin kentällä pari kymmentä minuuttia ja jättäisin maastoilun sikseen - en nimittäin tiennyt ollenkaan maastomahdollisuuksia. Niinpä tein. Lompsimme kentälle. Riku alkoi pomppia ja hillua ympäriinsä. Jouduin ärähtämään muutaman kerran ennen kuin pomppiminen hellitti. Kiersimme kentän muutaman kerran maastakäsin tarkistaen kunnon ja pienenä verryttelynäkin se toimi. Niiden muutaman kierroksen jälkeen pysäytin orhipojan paikalleen ja ponnistin selkään korkealle '170cm ja vähän päälle'-korkeuteen aidan päältä. Rikuhan se siitä vallan innostui, alkoi steppailemaan ja heiluttelemaan päätään. Taputin kaulalle, maiskautin heti perään ja annoin piiitkät ohjat. Riku venytteli kaulaansa uudestaan, pidensi askeliaan silloin tällöin ja nuuhki kenttää vielä muutaman kerran. Vaihdoimme suunnan voltin kautta. Jatkoimme pitkillä ohjilla toiseenkin suuntaan. Rentouduin itse aika mukavasti Rikun nuuhkiessa hiekkaa tarkasti tähänkin suuntaan. Kentän laidalla Veera oli saanut kaverin, Sissi-nimisen villakoiran. Riku ei siitä kylläkään pitänyt, vaan pomppasi sivuun niin, että horjahdin. En onneksi onnistunut tippumaan, valivali vain. Vilkaisin nopeasti kellon aikaa puhelimestani - kohta puoliin kaksi. Jatkoimme käyntiä pari kierrosta. Riku lopetti 'pelkäämisen' ja alkoi työskentelemään enemmän takaosallaankin. Otin ohjat aika löyhälle, tunsin hädin tuskin suun. Eipä Rikulle paljoa tiukempaa tarvinnut pitää. Pian volttia pyytäessäni alkoi konin kuvatus vastustelemaan pään nostamisella ja keulimisella. Pari suurempaa pystyyn hyppäämistäkin tuli kestettyä, mutta pystystä ilmaan hyppääminen ja pukkirallattelu olikin jo liikaa ilman satulaa. - Voi pirun kuspää, kerkesin sanoa ennen kuin kupsahdin kaulan ylitse märän hiekan sekaan vesilammikon viereen, mukavan rapaiseen kohtaan. Riku jolkotti ravissa kentän toiselle puolelle. Nousin ylös, pyyhkäisin enimmät mudat pöksyistäni pois ja aloin metsästämään poikaa. Riku ravasi aina karkuun juuri kun olin saamassa ohjista otetta. Niin tapahtui ikuisuudelta tuntuvan ajan aikana, kunnes poika antautui joksikin aikaa. Nousin selkään uudestaan aidan avulla, pitäen nyt hieman napakampaa tuntumaa ohjista. Käänsin orin samaan suuntaan kuin missä olin aikonut kääntää voltille. Tein puolipidätteitä ja Riku heräsi. Käänsin sitten ohjalla asettaen parhaani mukaan pohkeella, mutta Riku taas aloitti pukittelunsa, syöksähtelynsä, hyppimisensä ja pysähtymisensä. Tällä kertaa en tippunut. Ohjasin takaisin uralle, ja uudestaan lähdin volttia takomaan reippailla pohkeilla. Riku käveli viistosti kohti aitaa ja kappas vain - jalkani oli mieltei litistyä aidan ja hevosen väliin. Tiputtauduin ihan suosiolla alas, Rikun hörähtäessä voitonriemuisesti. Jälleen kerran nousin selkään aidalta, otin erilaisen asenteen peliin ja volttia kokeilemaan. Riku hangoitteli vastaan, mutta sain orin voltille. Ravuri tajusi, että "Hahaa, eipä se niin kamalaa ollutkaan" ja luovutti erän lopulta minulle. Kehuin pitkään taputellen tummaa kaulaa. Vaihdoimme suuntaa ja teimme toiseenkin suuntaan voltin. Kokeilin pysähtymistäkin muutaman kerran, jonka jälkeen maiskautin raviin. Riku alkoi jolkottelemaan kenttää ympäri rentona ja kaula venyi venymistään. Taputin muutaman kerran kaulalle, nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin Rikun ravata kentän kerran ympäri niin lujaa kuin tahtoi. Vauhtiahan me saatiin allemme, ihan kuin koko ravuri olisi liitänyt ilmassa. Nautin vauhdista, mutta päätin hiljentää vauhtia. Istuuduin siis alas ja pidätin muutaman kerran. Riku rauhoittui ja oli nyt paljon vireämpi ja reippaampi kuin yleensä. Taas vaihdoimme suunnan, jälleen kerran. Kokeilin myös tähänkin suuntaan ravia, tein pääty-ympyröitä kaasuttelun sijaan. Tein pari puolipidätettä ja Riku herkistyi taas kamalasti. Istuuduin selkään tiivisti pukkirallatusta varten. - Laukka, sanoin rauhallisena orille. Riku hypähti liitävään, tasaiseen laukkaan. Myötäilin pehmeästi liikkeitä, vaihdoin suunnan hieman töksähtävän ravin kautta ja toiseen suuntaan samalla tavalla. Pienen pieni pukin poikanen tuli käymään parilla askeleella. Kiitin oria tyytyväisenä tämän venyttäessä kaulaansa. Silloin päässänio välähti - voisinhan käydä loppuverryttelyt maastossa! Tuumasta toimeen. Ratsastin pitkillä ohjilla ajotielle, jossa maiskautin Riksun raviin. Pitkät ohjat heiluivat vähän pojan jolkottaessa pehmeää tietä pitkin kaula ja askel pitkänä. Kevensin mitä pystyin ilman satulaa. Tien muuttuessa hieman liian mömmöiseksi hiljensin käyntiin, käänsin pienin avuin tallia kohti. Kävelimme koko ihanan matkan tallille. Nuorukainen katseli myös vähän maisemia, mutta keskittyi kylläkin nuuhkimaan tien vieruksia ja puiden oksia. Puut olivat jo tiputtaneet vähän lehtiään, tuulen puuska havisutti lehtiä... Liian pian olimme tallilla. Kiitin Rikua taputtamalla ja lepertämällä tälle kaikkea turhaa. Kävelimme talliin. Laitoin jo nyt luimistelevan orin käytävälle. Heitin suitset karsinan reunalle, pintelit kaapin perälle. Pientä hikeä oli tullut meille molemmille, joten harjailun jälkeen laitoin fleece-loimen tälle. Puhdistelin hiekat kengitttämättömistä kavioista pois. Halppispäitset sopivat hyvin tälle talutuskerralle, joten riimunnaru leuan ali ja oritarhoille päin. Riku oli innoissaan, hörisi ja steppaili. Purin huultani, tai oikeastaan huulirenkaitani kylmän päästessä hieman hikeentyneeseen selkääni. Oritarhoille päästessämme Riku hypähti pienesti pystyyn korvat hörössä. Avasin tarhan ja päästin Rikun menemään. Se laukkasi pukitellen muiden orien luokse. Pian alkoi pieni nujakka, Rikun arvojärjestykseen laitto. Se tyytyi luikkimaan karkuun suurimpia. Kuitenkin pian kaikki heinämassut herkuttelivat heinällä sulassa sovussa, mitä nyt vähän Riku härnäsi. Lähdin lukitsemaan kaappini ja hyvin mielin lähdin tallustamaan kotia kohti Veeran löydyttyä pusikosta.
Samppa&Riku 1hm
|| Huh, olipas pitkä tarina! Kappalejaot olisivat voineet olla parin rivinvaihdon mittaisia tai vaihtoehtoisesti vaihtonäppäimen pituisia, kun välillä meinasin mennä sekaisin että missä olinkaan menossa ja mitä juuri luin. Harmillista että Riku käyttäytyi noin tökerösti, mutta oriit, ne ovat tuommoisia hömppäpömppiä, ainakin osa niistä. Hyvä, että sait kuitenkin lopussa sen kuuntelemaan ja uskaltauduit maastoonkin! :) - Britta
|
|
|
Post by Samppa on Sept 21, 2012 16:34:23 GMT 2
Persentaina pelleillään"Veera ootaha ny!" karjuin koiralle, joka juoksi jo Sissiä vastaan. Lönköttelin perään jo valmiiksi uupuneena automaalaamon töistä myöhään päässeenä Veeran perään. Koirat olivat jo laittaneet leikit pystyyn. Oli aika kiireistä, tuntilaisia virtasi ja hoitajat ja konien omistajat hääräsivät joka puolella. Plääh. Vihelsin Veeran luokseni, joka suostui tulemaan muovipussin rapistelun avulla. Kävelimme suoraan hoitajien rakennukseen. Veera aloitti nuuhkimisensa. Joka asiaa piti nuuhkaista pari kertaa uudestaan, edetä pari metriä ja palata hieman kauemmaksi. Kyllästyin ja jatkoin matkaani - tulkoot koiruus perässä jos on tullakseen. Kyllä se Veera sitten jolkotti perään heti huomatessaan jääneensä jälkeen. Olin hieman suunnitellut hallille lähtöä. Se riippui vain Rikusta, miten se tänään käyttäytyisi. Vilkuilin ympärilleni. Näin lyhyen, ei vaan todella lyhyen tytön, kait täysi-ikäisen 'mummelin' ja Britan tutut kasvot. "Terve tupaan!" kailotin, heitin kamppeeni läheisimpään nurkkaan. "Moi Samppa!" tervehti Britta hillitymin. Myös tämä mummelikin tervehti. Odottelin Veera-vanhuksen majeettista saapumista sisälle ja istahdin lattialle juomaan töistä jääneitä kahveja termostaatista, koiran kuolatessa jaloilleni. Vaihtelimme nopeasti kuulumiset. Sain selville (tai oikeastaan vasta tuolloin muistin...), että tämä mummeli oli Eve, kait Marskin hoitaja. Britta kertoi miten Seppeleessä pyöri - hoitajia oli tupsahtanut lisää mukava määrä. Myöskin omasta suomenpienputesta selitti lyhyesti. Veera halusi huomiota reippaasti ja alkoi nuolemaan farkkuja, termostaattia ja lopulta kämmentäni, että Rapsuta nyt!Rapsuttelin koiraa jonkin aikaa unohtaen muiden läsnäolon ja oven käyvän useampaan otteeseen. Havahtuessani koiralle höpöttelystä säpsähdin: Britan paikalla istui nyt joku arviolta lähes täysi-ikäinen pojan pyllerö, Even paikka oli tyhjillään. Kökötin jonkin aikaa hämmentyneenä, mittailin tovin katseellani kunnes aukaisin suuni. "Miä oon Samppa. Sä?" "Miska, Nuotan hoitaja. Oot vissii sen Rikun omistaja vai onks tääl juoruttu vääri?" tämä vastasi naurahtaen. "Nii se montémohveli taitaa olla mun..." sanoin tuskastuneen näköisenä, vaikkakin riemu kupli kuin vikaa päivää. Veera alkoi taas kerjäämään rapsutuksia. Olin unohtanut vahtia termostaattia ja nyt - voih - se oli täynnä koiran kuolaa; tätähän juuri kaivattiinkin. Mulkaisin vaivihkaa koiraa, joka aneli rapsutuksia häntä toivokkaasti heiluen. Laitoin kaikki koirankuolaiset kamani takaisin pussiin, nykäisin koiraa pannasta ja astelin ulos heilauttaen kättä pojalle. Tarhassa Riku odotteli - fleeceloimi riekaleina, päitset riippumassa katkenneina osittain kaulalla, osittain turvalla. Vihelsin tälle portilta. Sama reaktio kuin viimeeksi. Hölmistynyt, hieman säikähtänyt ilme, pää taivaissa tarkkana kuunnellen. "Rikuuuuu", ulisin. Veera ryhtyi ulisemaan pieneksi hetkeksi kanssani, kunnes ori ravasi portille, teki äkkikäännöksen juuri ennen kuin osui aitaan ja veteli pierupukkilaukkaa tarhan toiselle puolelle riemuissaan. "Voi saamarin koni", mutisin puikkelehtiessani aitaukseen lankkujen välistä. Riku hörähteli, kuopi maata ja säntäsi pierupukkilaukkaa ympäriinsä. Muut orit olivat mussuttamassa heinää, nuokkumassa aidan vieressä tai jaloittelemassa pienesti. Oma mohveli veteli uusia pomppurallatuksiaan. Veera odotteli vieressäni kärsivällisenä. Viho viimein Riku rauhoittui vähän ja asteli luokseni niin kiltin oloisena. "Noo, hyvä mohveli, tuuha tänne... Ei jumankaurat nyt tänne!" Riku pomppi kaasuttaen luotani, juuri ennen kuin olin saanut päitsistä kiinni. Sekös alkoi jo pännimään. Päätin odotella pojan rauhoittumista, siispä kävin istuskelemaan kuivimmalle kohdalle mitä näin. Veera lönkötti viereeni. Riku veteli pukkejaan siellä täällä. "Miksei se vaa voi olla niiku toi Marski?" kysyin koiralta. Eipä koira siihen vastannut, ulahti vain ja alkoi makaamaan vieressäni löydettyään kepin pätkän parin metrin päästä. Ei pitkään tarvinnut odotella, kun hevonen tuli luokseni - tosin ei Riku, vaan Marsa. Kerkesin silittämään tätä pienesti, kunnes Riku tuli korvat luimussa häätämään tuon eläimen pois, jolla oli ainakin maapallon kokoiset aivot verrattuna omaan herneen kokoiseen makaronin näköiseen klönttiin ontossa pääkopassa. Marskin lähdettyä pois Riku laski päänsä syliini, jolloin käytin tilaisuutta hyväksi ja otin otsaharjasta napakasti kiinni, kaivoin perseeni alta riimunnarun ja kiepautin sen joutsenkaulan ympäri. Se mulkaisi pahasti, veti korvansa taakse ja irvisti, mutta ainakin nyt koni oli kiinni. Päästyämme talliin taisi ravuri olla uupunut riehumisestaan, kun ei tammojen perään kovinkaan paljoa hirnunut. Laitoin ruunikon käytävälle, kaivoin kaapistani harjapakin ja suojat, käväisin hakemassa estesatulan ja meksikolaiset suitset pelham-kuolaimin varustettuna, satulavyössäkin oli vatsapanssari. Kyllä sitä nyt kelpasi pomppia esteitä. Tai edes puomeja. Heitin rikkinäisen loimen hiiteen, samoin päitset korjasin paalinarulla nopeasti. Riku hörisi ja kuopi, eikä pysynyt paikoillaan. Aloin harjailemaan oria, joka parhaansa mukaan väisteli harjan väkäsiä, ja jos ei väistämään päässyt niin koitti väistättää harjan pois 'olen niin hurja ori'-ilmeellään. Harjasin huolellisesti, melkeinpä tahallani hidastelin. Mahanalusen harjauksesta Riksu-poju ei ollenkaan tykännyt, vaan koitti pariin kertaan potkasta ja purra. Kaviot nousivat paremmin kuin viimeeksi, vaikkakin edelleen sai pientä tahtojen taistoa nähdä jos sattui paikalle... Laitoin jänne -ja polvisuojat paikoilleen unohtamatta setviä harjaa ja häntää. Sitten olikin hankalin tilanne nimeltä satulan saaminen selkään. Se kun ei ollut aivan niin tuttua hommaa. Annoin orin nuuhkia huopaa, liukuestettä ja romaania. Kovin innoissaan se ei ollut, enemmänkin se muistutti varautunutta mammuttia joka jyrää yli heti kun vaara uhkaa. Pienen nuuhkimisen jälkeen länttäsin nämä selkään, leikin niillä siinä, että Riku tajuaisi ettei niistä ollut mitään muuta kuin hyötyä ja hupia. Neljävee ratsuni kyllästyi ja alkoi nuokkumaan... ... Mutta havahtui kun kuuli pienen kilahduksen satulasta. Korvat menivät luimuun, takapää pomppi tuhatta ja sataa. Satula jäi siihen paikkaan kun ryntäsin rauhoittamaan säikähtänyttä elukkaa. Veerakin havahtui unestaan, ja haukotteli hevosen tempulle kuin "tuo o nähty monta kertaa, jotai uutta ees." Rikun rauhoituttua sai tämä satulaakin nuuhkia rauhassa. Ensin se kavahti, pysytteli kaukana, mutta uteliaisuus voitti. Onneksi. Leikin tälläkin vähän aikaa. Kävin konin toisella puolella laskemassa niin-pelottavan-satulavyön panssareineen. Laitoin myös liukumartingaalin siinä samalla satuavyöhön. Satualvyön saatuani paikalleen siirryin suitsiin. Niissä ei mitään ongelmaa ollut, kapulaa suussa kun ei poika ollenkaan ikinä ollut vierastanut, vaikka löikin hampaansa usein lukkoon ajettaessa kautta ratsastaessa. Läntättyäni villahuovan poitsun selkään talutin intopinkeänä päätään heiluttavan pojan ulos. Selkään pääsin ihan näppärästi, vaikka Riku lähtikin jalkaa nostaessa kävelemään reippaasti kohti kenttää. Jarruttelin, kysyin Eveltä reitit hallille ja matkaan koiran ja hevosen kanssa! Riku oli vireä, ehkä turhankin, kun sai muistutella että selässä ollaan. Keli oli vilpoinen, kerkesi vähän tihkuttaakin ennen kuin pääsimme hallin suojaan. Samassa näin ruovan käppänän. "Päivää", sanoin nopeasti. Laskeuduin alas selästä jännittyneenä. Koitin vältellä mahdollisia piikittelyjä ja kyseyitä, mutta eipä se juuri auttanut kun korvat omisti. "Päivää", tämä vastasi. Rouvan käppänä talsi ryhdikkäästi pois hallista. Odottelin vähän aikaa, varmistaakseni että nirppanokka olisi paikalta pois varmasti. "Ehhehhee", huokaisin, pyyhkäisin jännityshiet otsaltani pois ja taputin lihaksikasta kaulaa. Riku irvisti, mutta alkoi nuuhkimaan paikkoja innokkaasti. Ponnistin selkään, mistä Riku ei niinkään pitänyt. Maiskautin moottorin töihin. Ravuri alkoi nuuhkimaan hiekkaa tarkoin. Vainukoiraksi se sopisi paremmin. Toisella kierroksella sitten jos ravattiinkin sutjakkaa tahtia. Energiaa oli liikaa, hampaat lyötiin lukkoon heti ja jarrut taisivat tarkoittaa pitkillä johdoilla lisää vauhtia. Villahuopa sai kunnon tuuletukset siinä samalla. Lopulta hermot menivät siihen koko kierroksen kestäneeseen hentoon jarrutteluun, joten käänsin ympyrälle - tai ainakin koitin. Riku nimittäin veti päänsä toiseen suuntaan ja aloitti pierupukkilaukkailun ympäriinsä. Purin hammasta joka loikalla koittaen pysyä lyhyillä jalustimilla selässä edes pienen hetken jalustimet jaloissa. Onnekseni en heti tippunut. Ori lopetti pukittelunsa, lähti ravaamaan ja sahatessa alkoi keulimaan koittaen ravata samaan aikaan. Ei siitä martingaalista paljoa apua ollut, kun kaula kaarellakin sitä osattiin pystyyn pomppia. Siitä samaisesta pystyynnousemista seurasi pomppu ilmaan ja tattaraa - perseelläni maassa jälleen kerran, ori viilettäen kenttää pitkin ravissa. Aloin pyydystämään oria, mikä ei kylläkään onnistunut. Päätin laittaa esteet pystyyn, tai no, maapuomit joiden päihin tolpat koristeiksi näin alkuun ja pari kartiota pujotteluun. Kävin heittämässä villahuovan pois, joka oli myös tipahtanut pukkirallaasissa. Hikinen Rikukin rauhoittui ja antoi kiinni, vaikkakin heti sen jälkeen lähti taas ravamaan, kunnolla en edes selkäänkään päässyt kun uudet pukitukset tuli. Ne eivät olleet niin suuria, mutta sitä enemmän ruvettiinkin keulimaan. Koitin ratsastaa niin kuin ei mitään, vaikkakin piti nojata silloin tällöin kevennyksen lomasta eteen tai taakse, lösähtää satulaan muutamaksi askeleeksi pitempään tai jotain muuta. Lopulta Riku rauhoittui, veti kaulansa pitkäksi ja alkoi hölköttelemään hallia ympäri. "Nooi, juuust noi, hyvä poika", kehuin taputtaen kaulaa. Riku ei siitä välittänyt, laittoi korvansa taakse kuunnellakseen höpinöitäni. Istuuduin alas, pidätin pienesti, istuin satulaan vielä tiiviimmin ja Riku stoppasi rauhassa. "Hyvä, tollei noi", kehuin. Odottelimme jonkin aikaa paikoillamme. Keräsin ohjat perustuntumalle. "Katotaas mite muistat peruutuksen..." sanoin. Riku hörähti ja heti avut saadessaan kuuliaisesti peruutti ensiksi pari askelta, pieni töksähdys ja toiset pari askelta. Kehuin taas. Lähdimme käynnissä hiekka-alustaa ympäri, muutama voltti, suunnan vaihto. Rikun pahis-minä oli kait väsynyt ja hyvä-minä käytti tilaisuuden hyväksi. Teimme tähän suuntaan pari pysähdystä, voltteja ja jäimme junnaamaan pääty-ympyrälle. Annoin kevyet pohjeavut raviin ja niin sitä lähdettiin lennokkaasti ympyrää pyörimään. Kevensin matalalla, mutta eipä se hidastanut vauhtia. Pidättäessäni pienesti alkoi taas sama rata - pukki pukki pukki pomppu ja toinen, sen kautta pukki... "Hei rauhotu!" huusin potkaisten hevosen kylkiä tämän vetäessään rodeotaan. Ori ei reagoinut, samaa rataa jatkettiin taas. Horjahdin hyppypukin kautta kaulalle, jossa roikuin koko pitkän sivun ajan, kunnes päätti pässini pysähtyä kuin seinään vaihteluksi. Komeasti liusuin harjamatoa pitkin pään päälle, josta tipahdin rähmälleni hiekkaan - suu auki tietysti. Seuraavan minuutin ajan pärskin hiekkaa suusta pois. Riku ravaili ylpeänä ympäriinsä jalustimet liitäen. Sentään tolppiin se ei ottanut osumaa, vaikkakin lähellä oli. Sain yllätettyä härnäävän mulikan 'ollessani keskittynyt puomien haisteluun' ja kipusin selkään jälleen kerran. Pukkirallatuksia en tällä kertaa osakseni saanut, vaikkakin pientä keulimista oli havaittavissa. Nostin laukan ravista. Riku kuunteli ainakin pohjeapuja. Hidastin raviin, suunnan vauhdos ja uudet laukat. Riku alkoi alistumaan tässä puuhassa paremmin, kuin ravissa jossa se aina tuppasi riekkumisellaan päästä niskan päälle. Kokeilimme ravissa puomeja. Ensimmäisellä kerralla kolisi joka askeleella, mutta toisella kerralla sujui jo paremmin. Menimme letkeätä ravia, pujottelimme kerran törpöt. Kehuin paljon, vaikkakin paremmin aina voisi mennä. Kävin nostamassa puomit esteiksi noin 30cm korkeudelle. Riku alkoi innostumaan entisestään. Kipusin selkään ja manasin orin lähtiessä pukkiravia ennen kuni jalka oli kunnolla edes jalustimessa. Jalka luiskahti oitis pois, mahallani roikuin pompuissa. Koitin kiivetä selkään ja pienen hetken päästä olin lahnana sinne päässytkin. Riku rauhoittui, otin ohjat. Nostin laukan toisella puolella kenttää, että alkaisi tahti rullaamaan paremmin jaaa hyppy! "Klonks", kuului vain, Rikun joustessa läpi ilmekään värähtämättä. "Voi vittu sun kanssas", mutisin. Hidastin pysähdykseen asti, heittäydyin maahan ja kävin nostamassa esteen. Pomppasin selkään ja nostin laukan pukittelusta huolimatta. Siinä samassa Riku unohti pukittelut ja esteelle päästyämme pomppasi innoissaan kaukaa ja korkealle niin, että pääsimme todella reiluilla ilmavaroilla yli puhtaasti. Kehuin ja annoin ohjaa kaulan venyttelyyn. Käänsin pohkeella ja istunnalla orin menosuunnan, kokosin ohjat ja pomppasimme tämänkin puolen puhtaasti, vaikkakaan ei niin reiluilla ilmavaroilla. Taputtelin oria ja tuumasin tämän päivän olevan pulkassa. Purin esteet ja törpöt sivuun, kutsuin Veeran luosemme, heitin huovan puonin selkään, pihalle ja selkään. Lähdimme kohti tallia. Pidensin jalutimia, löysäsin vyötäkin. Riku hölkötteli kaula pitkänä suunnilleen puolet matkasta, kunnes hidastelin käyntiin hellällä kädellä. Mitään temppuja ei tapahtunut matkalla, ei edes suuren lintuparven kohahtaessa lentoon pitäen inhottavaa ääntä. Veera nuuhkutteli joka paikkaa, mutta pysyi mukanamme. "Mite meni?" kysyi Britta heti tullessamme pihaan virnistyksen alku kasvoillaan. "No mites meillä", sanoin virnistäen takaisin. "Hiekkaa suus ja mahas varmaa kymmene kiloo." "Nii sitä pitää Riku. Aina tota Samppaa saa heitellä ku räsynukkee alas", tämä vitsaili. Jatkoimme matkaamme talliin. Riku nuohosi vaahdonnutta turpaansa huppariini voimakkaasti, Veera lösähti maahan lepäämään. Nappasin suitset pois ja vaihdoin nopeasti päitset tilalle. Ori vain nuokkui paikallaan, mitä nyt hörähteli ja pörähteli välillä. Satula poois, suojat poois... Kaviot katsastettuani talutin orlovin pesupaikalla, avasin hanan ja suihkuttelin jalat ensin huolella viileällä vedellä, jonka jälkeen siirryin muillekin hikisimmille alueille. Ja kuivaamaan vettä pois. Hikiviila on kyllä ihana asia. Sen jälkeen otin kaapistani rätin ja aloin hankaamaan kevyesti koko puonia. Riku nautiskeli rankan pukittelun ja muun pelleilyn jälkeen positiivisesta huomiosta, mikä oli hyvä: eihän kukaan jaksa hoitaa muunlaista poikaa, saatika omistaa. Ainakaa miä. Tyrkkäsin Rikun karsinaan puunauksen jälkeen, jossa se piehtaroi onnellisena puhtaassa purupesässään. Pitkään ja hartaasti, molemmin puolin. Kävin laittamassa kuivatusloimen tämän päälle. Viskelin kamat kuivumaan ja muutkin paikoilleen, jonka jälkeen varmistin Rikun vedet. Se touhusi omiaan karsinassa, mutta vedet hoksattuaan ryypytti vähän juomista. Aloin putsailemaan varusteita. Suojat päätin pestä hiestä ja hiekasta suoraan. Satulahuovan pesisin kotona, samoin pari loimea. * * * Myöhemmin talutin Rikun tarhaan kaveeraamaan muiden kanssa. Itse lähdin kotia kohti. 2hm Samppa ja ihanin bugibouni || Woah, pakko kyllä kehua, kun jaksat näin pitkiä tarinoita väkästää. Kielikuvat olivat tässä(kin) tarinassa osuvia ja hyviä. Kappalejaotkin olivat paremmat. Mukavaa että pääsitte käyttämään hallia, ja loppujen lopuksi Riku totteli edes jotenkuten. Kyllä siitä vielä hyvä heponen tulee! ;) - Britta
|
|
|
Post by Samppa on Oct 7, 2012 14:45:59 GMT 2
Naps-naps, sanoo järkkäriNiin sitä pyöräilin taas tallille romulla, jossa ei ollut kuin huonot ketjut ja rikkinäiset jarruvaijerit. Iskin jalat maahan niin, että kura roiskui ja vauhdin hiljennyttyä jätin pyörän oman onnensa nojaan seinän viereen. Talsittuani oritarhan luo oli Riku taas täydessä vauhdissa. Se kaasutteli, pysähtyili, heitteli pomppuja ja revitteli. Vähällä oli etten jäänyt jalkoihin heti alkuun. Karjaistuani pariin otteeseen tuli Riku kerrankin nöyränä luokseni. Nappasin nopeasti riimusta kiinni ja kiepautin ketjunarun turvan ympäri. Ravuri muljautti silmiään ja luimisti. Liukasteltuamme pihan poikki tallin vesikarsinaan olin jo meinannut vetää turpakyntöä ja Riku oli tehnyt kompuroimisen kautta pienen kaatumisen, joten olimme molemmat aivan kuraisia. Riku muutenkin oli melko herjalla tuulella, eikä asiaa juurikaan auttanut, että olin väsyneenä entistäkin tohelompi. Hain harjapakin pokerfacena, vaikka tiesin peseväni orin jalat ja ryntäät, ei niitä olisi nimittäin edes sualla saanut puhtaaksi. Riku luimisteli ja alkoi kuopimaan, potkimaan ja uhkailemaan purukalustollaan. Edelleen poukkerfeissinä avasin letkun ja näytin nuorukaiselle mistä oli oikein kyse. Riku muljautti jälleen silmiään ja uhitteli, mutta pienillä komennuksilla alkoi asettumaan rotia tähänkin puuhaan. Kaivoin hikiviilan esiin ja sillä vetelin suurimmat vedet pois. Pyyhe osoittautui tällä kertaa kauheaksi hirviöksi ja sitä piti 'pelätä' aivan hirmuisesti. Harjapakista kaivoin esiin aivan tavallisen harjan, ja Riku ei sitä viitsinyt alkaa pelkäämään tai pomottelemaan. Kuopia silti piti, ja vaikuttikin siltä että kohta olisi kuoppa Kiinaan. Vaihdoin kaviokoukkuun. Riku hypähti pienestii pystyyn ja alkoi potkimaan ja nostelemaan vääriä jalkoja heti kättelyyn. "Ny ne saatanan kaviot alas!" karjaisin lopulta pistävän katseen omaksuen. Riku mulkoili takaisin ja heilautti kavion suoraan seinään että varmastikin kuuluisi muuallekin. "Moi, mä oon muute Inkeri" kuului pirteä ääni yllättäen takantani. Olin lentää säikähdyksestä rähmälleni, mutta otin Rikun harjasta kiinni äkkiä. Riku ei pitänyt ja tähtäsi potkaisun polveeni ja aijaijai - se sattui! Inahdin, läpsäisin oria takaisin jalkaan. "Mä oonh... Samp-pa," pihisin. Inkeriksi esittäytynyt tyttönen katsoi silmät pyöreinä touhuamme. "Rikun omistaja, sä Vivekan?" Kuului vain muminaa, mutten viitsinyt alkaa lisää kyselemään. Keskityin Rikun kanssa 'tappeluun' ja sain kuin sainkin nostettua kaikki kaviot. Riku koitti näykkiä persuuksesta koko ajan tai vaihtoehtoisesti potkaista. "Mitäs sanoisit jos ois juoksutusta tänää?" kysyin pilke silmäkulmassa orilta. Nuorukainen nyökkäsi päätään jonka jälkeen koitti järsiä riimunnaruja. "Noh, se sit kai o meiä suunnitelma. Mennääs hallille vai mitä?" Riku muljautti silmiään ja alkoi irvistelemään. "Mut me hei silti mennää, sanot mitä tahasa." Kävin nopeasti hakemassa Rikulle suojat, gäg-kuolaimella varustetut ravikäytössä olleet suitset ja juoksutusliinan. Piiskaa en tarvinnut, Riku kun tuppaa pelkäämään piiskoja sekä raippoja. "Samppa hei, juoksutaksä?" kuului Britan ääni. Olin taas lentää turvalleni maahan. Kirosin mielessäni ihmissäikkyisyyttäni ja sanoin: "Joo. Haluukko tulla mukaa? Vaik kuvaamaa?" Britta arpoi jonkin aikaa mielessään. "No kai mä, kuha ton kottikärryn käyn kippaamassa", hän sanoi hymyillen. Vastasin hymyyn. Laitoin suojat paikoilleen. Riku koitti polkea mua maahan, mutta luikin pois alta tai tallasin takaisin. Suitsien kanssa oli hieman erilaista säätöä. Riku nosti heti päänsä taivaisiin ja alkoi puremaan jos vähänkin nostin remminippua. Lopulta pienen taistelun jälkeen sain ujutettua kuolaimet suuhun. Britan ilmestyttyä paikalle havahduin,että pitäähän loimi ottaa mukaan! "Hei tota haluisiks käyä hakee Rikun fffleece-loimen tost meiä kaapist?" kysyin arpoen loimen nimeä. "Joo, avaimet?" Heitin avainnipun tytölle, joka lähti talsimaan topakasti kaapeille. Itse laitoin liinan paikoilleen. "Tässä on", Britta sanoi hymyillen. Kuitenkin hänen ilmeensä lopahti. "Etkö sä aio ottaa mukaa juoksutusraippaa?" "En, ei Rikua saa sillei juoksemaa, enemmäki pelkäämää", sanoin rauhallisesti. Riku alkoi takanani steppaamaan ja kurkottelemaan kattolamppua kohti. Kävin nopeasti hakemassa kamerani. Laitoin myös loimen päälle. "Eiköhä mennä", tokaisin. Jo tallipihalla oli katastrofin alku - tamma. Riku vauhkoontui entisestään ja koitti päästä irti. Selvisimme kuitenkin Britan auttaessa pidättelemällä toiselta puolelta. Kuitenkin orin tajutessa toisen ihmisen oli Britta joutua leukojen väliin. Lopulta, puoli kilometriä ennen hallia rauhoittui Rikukin. Se alkoi nuohoamaan jo hurjasti vaahdonneita suupieliään huppariini. Olin vähän vaivautunut touhusta, Britta taas huvittunut. Aloimme rupattelemaan kaiken näköistä - Seben ja Ruolammen juoruja, kouluasioita ja muutakin. Huomioni kiinnittyi väkipakollakin yhteen juttuun; Ruolampeen olisi tulossa Veskun poika. * * * Päästyämme hallille Riku alkoi rimpuilemaan ja potkimaan. Britta meni vähän kauemmas, ottaen kameran kuvausvalmiiksi. Päätin Rikun antaa purkaa enimmät energiat itsekseen juoksemalla, joten laitoin portin kiinni tiukasti, loimi pois ja Riku vapaaksi. Heti alkuun ori alkoi pierupukkiravaamaan tavallista parempaa, korkeampaa raviaan (jota ei ikinä ratsastaessa allensa saa, mur!) ja hölkötteli kaviouranpoikasta pitkin. Kuului järkkärini tunnusomainen raksahtelu kun Britta napsi kuvia huimaa vauhtia. Jonkun ajan jälkeen Riku oli purkanut suurimmat energiansa ja tuli luokseni. Britan luonta taas kuului järkkärin napse. Kiepautin liinan orin niskan takaa, kuten kuuluikin ja sain pureman oitis käteeni. Äänavuin ohjailin Rikua suurimmaksi osaksi. Pienesti sain nykiä, että ei aivan karattaisi kauas. Olimme kauempana olevalla pääty-ympyrällä. Ihailin omissa ajatuksissani orin käyntiä. "VOITTEKO TULLA TÄNNE YMPYRÄLLE?!" kuului Britan ääni kuuluvasti, mutta ystävällisesti. Säpsähdin ajatuksistani. Nyökkäsin tytölle ja ohjailin Rikun toiselle ympyrälle. Samalla vaihdoimme suunnankin. "Kiitti, nyt kato saa vähä parempia kuvia", Britta sanoi ja alkoi räpsimään järkkäri otsalla. Riku alkoi taas liikkumaan paljon korkeammin kuin yleensä. Kehuin paljon. "Otetaas ravia", sanoin Rikulle. Heti ori virkosi ja alkoi ravaamaan korkeasti ja voimakkaasti tyytyväisen oloisena. Kehuin innokkaasti oria, ja Britta jatkoi räpsyttelyä. Muutaman minuutin jälkeen hiljentelin Rikun vauhtia. Britta laski kameran joksikin aikaa otsaltaan ja tutkaili kuvia. "Haluutko ottaa videoo jos koitetaa laukkaa?" kysyin. Brunette nyökkäsi ja pyöräytti asetusnapin oikeaan kohtaan. Vedin syvään henkeä: "Laukka", sanoin rauhallisesti, mutta topakasti. Riku nosti nelitahtilaukkansa ja puksutti sitä menemään uraa pitkin - ei siis ympyrää! Niinpä nykäisin nopeasti liinasta, joka sai aikaan valtavat pomput ja pukit. Kuitenkin sain tahtoni läpi ja Riku puksutti ympyrää ravissa. Vaihdoimme suunnan ja kokeilimme myös ravia ja laukkaa. Sujui kaikin puolin hyvin, vaikka Riku edelleen puksutti nelitahtilaukkaa. Lopuksi päästin vielä orin irti kaasuttelemaan mitä tahtoi. Sillä välin aloimme selailemaan Britan kanssa kuvia. Videot olivat huvittavia, Riku nimittäin oli elementissään. Saimme monet naurunremakat aikaan kun tarkastelimme ilmeitämme hieman tarkemmin ja myös hiekalla riehuvan orin temmellyksiä. Lopulta Riku tuli odottelemaan, että pääsiskö sitä jo kotiin. Laitoin orille nopeasti fleeceloimen ja Brittakin otti kameralaukun mukaamme. Jälleen rupattelimme kuin mitkäkin. Riku käveli oikein mallikkaasti, vaikka koittikin näyttää brunetelle mistä kana kusee muutamassa vaiheessa. Tallipihalle päästyämme taputtelimme Rikua molemmat, ja Rikukin hyväksyi Britan kosketukset, taisi ehkä jopa nauttia pikkuriikkisen. Hoidin Rikun huolella - jalat huuhtelin letkulla kylmähoidoksi ja harjasin antaumuksella. Kaviotkin tervasin. Riku piti edelleen tervasta ja olisi koko ajan halunnut että kavioita sivellään tervaisella pensselillä ja terva täyttäisi koko tallin, sen näki jo hevosen nauttivasta antaumuksesta. Eipä se terva pahalta munkaan mielestä haissut. * * * Myöhemmin oli hoitajientupaan kokoontunut seuraavanlainen porukka - mä, Britta, Inkku, Viola ft. Tara, Katja ja Susanne. Kamera kiersi jokaisella joka halusi nähdä touhuilumme. "Ja hei, kattokaa tätä!" sanoin kohottaen kameran ilmaan ja painaen nappia että video lähtisi pyörimään. Siitä syntyikin päivän mahtinaurut. Loppu hyvin, kaikki hyvin, vai mitä? Samppa-kakru ja raviriiviö <33
4hm|| Sinäpä se jaksat kirjoittaa pitkää tekstiä! Piti oikein odottamalla odottaa hyvää aikaa lukea tämä, kun pituuttakin riitti. Juoni oli mielenkiintoinen ja vertauskuvat hauskoja. Jos nyt oikein huomasin (kuten varmasti huomasin), Rikuhan alkaa jo hieman rauhoittua! Hyvä hyvä. Kappalejaotkin olivat selkeät! - Britta
|
|
|
Post by Samppa on Oct 12, 2012 17:22:43 GMT 2
Hommat hanskassa, hanskat hukassa
"Riku pliis, tänää si toimisit ku unelma..." mutisen kiristäessäni kentällä steppaavan orin satulavyötä vielä viimeisen kerran. Nykäisen jalustimet alas ja pomppaan jo liikkeelle lähteneen ravurin ohjaksiin. Kävelemme - tai oikeastaan steppailemme - muutaman kierroksen pidätteiden kera. Heti ohjastuntumaa ottaessa alkaa järjetön rodeo, eikä mulla ole mitään mahdollisuuksiä pysyä edes ensimmäisessä pukkisarjassa loppuun asti kun en harjasta saa otetta. Mätkähdän märällä hiekalle ohjat edelleen kädessä. Riku steppailee vieressä ja hörisee ja pörisee viattomana. Nousen ylös ja pomppaan uudestaan satulaan. Riku lähtee kuin jänis makuulta jyskyttämään jotain kaksi-ja nelitahtisen sekoitusta hampaat lukossa ja saan vain koittaa jarrutella istunnalla. Vähän vauhti hidastuikin, vaan ei tarpeeksi. Lopulta päätän nykäistä röyhkeästi ohjista. Uudestaan, sanoi teletappi ja lähtee vetämään rodeota pitkin kenttää. Yksi, kaksi, kolme... Kuudet pukit kestän selässä ja Riku luovuttaa. Kuitenkin virtaa olisi.
Kentänlaidalle on tullut muutama ukkeli-akkeli katsomaan menoamme. Joku pieni tuntilainen ja tämän vanhemmat. Britta. Ja Selma.
"No totaaah jos me Rikun kans mennää tonne sänkkärille revittelee?" kysyn Britalta. Tytön ilme ei kerro mitään. Tulemme kentältä pois steppaillen. On ravuri kovasti uhittelemassa jokaiselle ja saan todellakin paukuttaa pohkeita, että mennään nyt sinne, eikä tonne litistelemää ketää. "Äly hoi, älä jätä", Britta vielä sanoo.
Päästyämme tallipihalta rauhoittuu Rikukin ja uskallan ravata koko matkan aukealle letkeällä meiningillä.
Juuri kun olemme kävelemässä tien yli pellolle sattuu traktori paikalle. Riku vetää ns. kilarit ja pomppaa toiselle puolelle johonkin suon tapaiseen kosteaan, puiseen paikkaan paniikissa. Pomppaan heti alas ja uppoan polviani myöten veteen ja sammaleeseen. Riku rohisee ja pomppii edelleen kauhuissaan. Traktori puksuttaa menemään jo kaukana. Raahaudumme litimärkinä allikosta tielle. Ravuri hyppii kauhuissaan ja ei pysy hetkeäkään paikallaan. Kuitenkin nousen selkään ja rauhoittavasti puhelen. Riku pomppii edelleen, vaikkakaan ei enää sinkoa juoksuun.
Jonkun ajan päästä jatkamme matkamme sänkipellolle. Riku innostuu heti. Vahvempi kuolain olisi ollut jo nyt tarpeen, ettei ympyrää tarvisisi pyörittää. Kun saan orin käyntiin ja kuuntelemaan painan kevyesti pohkeita ja myötäilen ravia kevyessä istunnassa. Riku innostuu pienen pukinkin heittämään alkuun, mutta löysi rytmikkään ja vauhdikkaan ravinsa oitis. Nautin tuulenvireestä, joka vinkuu jonkin verran korvissa ja saa silmät aivan sirilleen. Riku etenee korvat hörössä kaula pitkänä.
Lopulta päätän, että hiljennellään ja lähdetään kotiin. Riku taas ei ole sitä mieltä. Kun alan pidättämään nousee pää korkeuksiin ja vauhti vielä kovemmaksi. Löyhä ohja eikä perunasäkki-istuntakaan auta. Lopulta pinna alkaa loppumaan myös Rikulta ja se heittää kunnon pomppusarjat äkkipysähdysten ja syöksyilyjen kera. Takerrun harjaan ja onnistun pysymään selässä, mutta menetän samalla toisen jalustimen. Alan sahaamaan parhaani mukaan, mutta ei sekään tunnu auttavan. Käännän jyrkästi ympyrällä, mutta Riku kääntyy sitäkin jyrkemmin - maassa sitä sitten istuttiin ohjanpätkä kädessä. Riku jähmettyy siihen paikkaan ja odottaa, että nousen selkään.
Mietin tovin, että saisiko ohjat korjattua tällä retkellä. Päädyn siihen, että ei. Onneksi katkennut pätkä ei ole kovin iso, joten pystyn ratsastamaan takaisin tallille.
Niinpä lähdemme Rikurojun kanssa pellolta hipsien kohti kotia, pienen ravailun lisäksi.
Leppäkeihäs-Samppa ja montékoni
5hm
// Huhhuh! Teidän turinointejanne en ole ehtinyt lukemaan, vasta, kuin nyt. Vaikuttaa siltä, että päivistänne ei puutu jännitystä? Mukava lukea tällaisia tarinoita, jotka myös loppuvat, eivätkä jää kesken. Tarkoitan tällä siis tätä: "Leppäkeihäs-Samppa ja montékoni" ilmaustasi! Ikävää, että jouduitte traktoreiden ajokaistalle, tuon ei pitäisi tapahtua, kun jo vaaraksi on, mutta minkäs teet, kun näin "maalla" ollaan. :) Haasteellinen heppa on Riku, mutta sinä taidat olla niitä ihmisiä, jotka ottavat mieluusti haasteen vastaan? Itse en niinkään puutu mihinkään kirjoitus"vihreisiin", koska itsekin niitä teen, enkä liioin jaksa edes huomata niitä teksteistä. Jatka kirjoittamista, meidän on mukava lukea tekstejäsi - Klara
|
|
|
Post by Samppa on Oct 16, 2012 18:10:34 GMT 2
Runneltua itsetuntoo ei ole helppo kantaa, mut pako pilvilinnoihin uutta toivoo antaa ♫
"Jumalauta kakara!" karjun tallipihalla pienelle vekaralle saaden Rikunkin pomppaamaan vieressäni. Veera on turhautuneena jalkojen vieressä. Pikkuveljeni Veeti on mulla hoidossa, enkä voi antaa Rikulle vapaapäivää energioiden takia, joten ei auttanut muu kuin ottaa kymmenvuotias ärsyttävä vekara mukaan.
Päästyämme talliin sekavan meiningin kanssa on Riku vähällä potkaista poikaa suutuksissaan, mutta ei tuo sählä mitään edes huomaa. Ihan hyvä niin, vanhemmat jos saisi tietää että Riku on tämmöinen... Ei hyvää seuraisi. Alan sukimaan oria mahdollisimman rivakasti vilkuillen joka toinen sekunti kolmosluokkalaista. Vihdoin Britta tulee talliin saaden Veetin huomion muuhunkin kuin vain härnäämiseen.
"Tota noi... Riina meni", kuuluu haikea ääni lopulta. Käännyn hitaasti ilme vakavana. "Ai se Sebessä oleva hoitsus?" "Nii... Sitä enne meni vielä se sen varsaki. Mut kyl voin käyä kattoo sitä aina joskus", Britta sanoo hymyillen. Hän kurkottaa kuiskaamaan korvaani pituuseromme. "Kuka toi on?" "Seurassa ei saa kuiskia", Veeti möläyttää herjana. Näytin moneen otteeseen rei'itettyä kieltäni ja rumaa vinoa keskisormea pojalle. Puuskahdan ja painan kämmenen otsalleni hermoromahduksen partaalla. "Se on mun pikkuveli, harmillista kyllä..." mutisen lopulta. "Aah. Mitäs aiotte puuhata?" Britta utelee. Riku koittaa sillä samaisella hetkellä alkaa kiusaamaan, mutta napakka näpäytys ryntäille estää aikeet. "No kai me mennää ajamaa. Katotaa et mite lillua on, ni sen mukaa sit. Voisko toi Veeti puuhata jotai tallihommii muute?"
Britta mietiskelee hetken. Miska ja Nuotta kulkevat ohitsemme täysi varustus päällä. "Kai se ainaki voi auttaa karsinoitte siivoomisessa, käytävän lakaisussa, vesi-ja heinäpuuhissa... Eikä se tiekää oo kovinkaa märkä." Virnistämme keskenämme Veetin katsoessa monttu auki.
* * * Selvittyäni Rikun puunaamisesta ja valjastelusta muutamilla hampaan jäljillä kannikassa, käsissä ja selässä on Veeti ja Brittakin saaneet työnsä tehtyä. Britta lähtee etsimään Veetille kypärää, itse taas lähden orin kanssa ulos laittamaan kärryjä. Riku on kerrankin paikoillaan kiinnittelyn ajan, komennuksen ansiosta. Veera hyppää oitis kärryille häntä heiluen. "Höntti", sanon vanhukselle. "Oota mua!" kiljuu Veeti ja juoksee. "Hei, älä juokke, kilju ja rieku..." sanon tuimasti. "Sori. Mut mennääää!" hän sanoo anovasti.
Nousemme kärrylle. Ihrellä ei ole kypärää päässä, mutta omapahan on pääkoppa ja potkuraudat keksitty. Veeti on aivan jännityksessä. Maiskautan Rikun liikkeelle. Ori lähtee voimakkain askelin tallipihalta pois korvat luimussa. Heti saamme äksöniä elämään - Riku hyppää voimakkaasti pystyyn ja potkaisee potkurautaa vasten. Veeti säikähtää jokaista räsähdystä ja epätavallista liikettä. Orin rauhoituttua edes hieman höllään ohjaa. "Ooksä valmis pitelee kiinni ettet lennä tuuleviree mukana?" sanoin virnistäen. "E-" Maiskautin Rikun raviin ottaen samalla ohjat vähän lyhyemmälle. Ruunikko täpläsäkä alkaa jyskyttämään innokkaasti ihanaa raviaan eteenpäin suu vaahdossa ja tietämättömänä kuolaimista.
Nautin tuulenvireestä. Veeti on edelleen jännittynyt mutta taitaa pitää vauhdista.
Lopulta on lopetettava. Hiljentelen vauhtia riittävästi ja käännymme tilaisuuden tullen risteyksessä kohti tallia. Veetin olisi pian lähdettävä pian. Riku on rentoutunut ja pärskähtelee tyytyväisenä.
* * * Myöhemmin joskus kuuden aikaan olen vielä Rikun karsinassa. Istun ja silittelen oria, joka makoilee vieressäni kuin mikäkin koira. Veera kuorsaa karsinan nurkassa. "Hitto et mä oon tämmöne", sanon hiljaa ravurille. Riku lörpäyttää huultaan ja katselee. "Miks mun pitää olla tämmöne?" kysyn pala kurkussa. "Miks just mä joudun elämää tällei nuorisokodissa tai heitteillä, koulu o paskas jamas, äitiki vihaa mua. Miks aloin tekee kaikkee tyhmyyksiä? Miks hitos mä en saa nähä ees mun rasittavaa pikkuveljee ku kerra vuodessa?!" Itken. En voi sille mitään. Riku katselee edelleen ja tökkii kuin lohduttaakseen. Jatkan itkemistä, vaikkakin mieleni tekisi jopa nauraa omalle kurjuudelleni. "Kai mä si joskus voin olla normaali..."
Haaveet elättää haaveet hengissä pitää sulje silmäsi sun unelmissa voimaa itää ---- 6hm Samppadipaa ja Riksupiksu ft. pikkuveli
//pienen angstauksen vallassa tehty.
// Aloitit kivasti, heti pääsi tarinan tunnelmaan kiinni, lopetus, kuten jo aikaisemmin sanoin, oli myös kunnon lopetus! Mukava, että Veetillekin löytyi tekemistä. Meillä ei nimittäin koskaan voi olla liikaa auttajia! :) Ja hyvä, että pääsi poika myös ajelulle, näkemään tämän heppailuharrastuksen "valoisamman" puolen. Heppakin tuntui nauttivan paljon enemmän tästä kärryjen edessä köröttelystä, vai voiko sitä köröttelyksi sanoa? Ei minun sanani varmaan paljoa auta, mutta kyllä se elämä siitä alkaa pikkuhiljaa eteenpäin potkia! Onhan sulla ainakin hyvä pohja? Hevoset nimittäin. - Klara
|
|
|
Post by Samppa on Oct 18, 2012 18:44:53 GMT 2
//astetta lyhyempää kertomusta. Pala rauhaaAjelehdin aikaisemmin kuin yleensä tallille Veeran kanssa - lapaset kädessä ja vanha villapaita päällä, ilman minkäännäköistä ulkonäköehostusta. Hiukset möllöttivät pitkinä silmien päällä takkujen kera kuin kananperse yön jälkeen, pienet silmäpussit korostivat hieman punoittavia silmiä. Tihkutti. Se ei kuitenkaan vähentänyt pirteyttäni. Ajattelin antaa orilleni tänään leppoisan päivän, joten talsin tarhalle. Riku heitteli muutaman pukin tullessaan luokseni. Se ojensi päänsä syliini ja sain napsautettua ketjunarun kiinni vailla ongelmia. Lähdimme kävelemään talliin päin. Vesikarsinassa oli Viola ja poppari, joten jatkoimme matkaamme Rikun karsinan luokse. Viola katsoi vähän aikaa peräämme - harvemmin tallin hullu ravuri on kiltti ja mä luomu. Riku koitti vähän alkaa Popparille uhoamaan. Kiinnittelin orin käytävälle. Riku hörisi tallissa ja sai Poppikselta pienen hörähdyksen vastaukseksi. Oma riesani alkoi jutustelemaan kovasti tallin toiselle puolelle. Pieni sateen rummutus kuului katosta. Se rentouttu ihanasti. Aloin harjailemaan ilman huolen häivää. Riku vain luimisteli silloin tällöin, mutta keskittyi puhelemaan lehmänväriselle ponille. Talliin asteli juuri sopivasti Nora. Hänellä oli kottikärryt ja talikko mukana. Orjuuttaja lähestyi meitä vihellellen jotain sävellystä. "Sähän oot Samppa? Haluutko siivota tän käytäväosan? Me kun ei hevoses kanssa kamalan hyvin juttuun tulla, se ei päästä karsinaasa..." hän sanoi. Jotenkin arvasin. Aina orjuuttamassa ja Riku kiusaamassa. "Kai mä, ku ei mul oo tänää mitää", vastasin. "Mä voin vaik hoitaa tän puoliskon kuha oon käyny puuhailee Rikun kaa jotai kentäl." Naikkonen nyökkäsi ja lähti tekemään töitä. Putsailin kaviot ilman kiireitä. Sai kyllä jonkin aikaa tapella, että se ensimmäinen kavio nousisi. Kyllä niitä hampaita näyteltiin ja heitettiin kaviot aina alas omatoimisesti, mutta muuten vallan mainiosti sujui! Nakkasin suojat ja putsit jalkoihin. Jälleen kerran olisi Riku taas halunnut pomotella, mutta parilla ärjäisyllä sujui kaikki mukavasti. Otin nopeasti kameran mukaan kaapista ja kieputtelin ketjunarun. Riku ryntäsi oitis vesikarsinalle, mutta harmikseen oli Poppari jo lähtenyt. Mikähän lie tamma-mammapäivä oli, kun piti peräänkin alkaa kiljumaan kuin varsastaan huolestunut. Samalla talliin sattuikin tulemaan Bella, Klaran talutettavana. Riku sai kunnon sätkyt ja siinä olikin sitten täysityö pitää astetta kookkaampi mammailija taskussa ja varoa kaulalla roikkuvaa kameraa. Vihdoin pääsimme ulos. Edelleen tihkuttaa, mutta eipäs sen anneta haitata. Riku koittaa riuhtoa itseään irti, mutta pienellä ärisemisellä alkoi taas kuri saapua. Kentällä päästin orin heti irti. Se lähti ravaamaan innokkaasti ympäriinsä. Alan napsimaan kuvia. Sain kulutettua jo aika reippaasti muistitilasta, ennenkuin Riku pysähtyy viereeni. Napsaisin turvasta ja päästä muutaman kuvan. Lähdin kävelemään kauemmas rakennekuvaa varten. Kuitenkin ori seurasi. Vaikka kuinka koitin hätistellä, niin jauhopää tuli persiiksessä kiinni. "Vai seuraa johtajaa... No tuu sitte!" sanoin ja lähdin hölköttelemään. Riku jolkotteli perässäni ilman huolen häivää. Kyllä ennen auringonnousua yöhön katoan, Ennen auringonnousua kotiin suunnistan. Ennen auringonnousua yöhön katoan, Ennen auringonnousua kotiin suunnistan. 7hm Riku-hippi ja Samppa-hippi, me hipit rauhaisissa tunnelmissa// Mukava kuulla, että teillä on väliinsä rauhallisiakin päiviä. Maastakäsittelyhän tunnetusti auttaa myös selästäpäin käsittelyyn! Ajattelit antaa orillesi leppoisan päivän, mutta taisit saada samalla omatkin aivosi rentoutumaan ja ajatukset rullaamaan suuremmalla vauhdilla eteenpäin? Hieman lyhyempi kirjoitus, kuin normaalisti, mutta lyhyt on yleensä hyvin kirjoitettuna ytimekäs, eli ei sisältänyt mitään turhia jaaritteluja. Tunteikas kirjoitus, jossa lyhyesti päivän sisältö! - Klara
|
|
|
Post by Samppa on Oct 22, 2012 14:44:53 GMT 2
Koulutunti 17.10.2012
"Niipä nii, kaikkee sitä on taas ruvettu. Koulutunnille ja vielä omalla jauhopäällä, ei saatana..." mutisin ravurin karsinan luona. Riku luimisteli ja koitti purra, vaikka olinkin laittanut sen kiinni karsinaan ennen kuin tunti alkaisi. "Ei kai täs ny muukaa auta lähtä sinne..."
Otin ohjista napakan otteen ja lähdin muun porukan mukaan. Riku keuli jo valmiiksi, potkaisi ohimennen auki lepattavaa karsinan ovea. Läksytin siitä jonkin verran, mutta ei ori taaskaan mitään kuuleviin korviinsa ottanut vaan kaahotteli ympäriinsä.
Päästyämme melko turvallisesti kentälle kiristin vyötä, laskin jalustimet. Riku kerkesi nappaamaan kannikasta kiinni samaisella hetkellä. Nostin jalan jalustimeen ja kas vain - Riku koitti lähteä alta. Ponnistin kertaheitolla selkään, ja Riku sai pettyä olemaan allani. Se hörisi ja steppaili, eikä tuntunut ymmärtävän syytä paikalla oloon. Suukin alkoi täyttymään vaahdosta.
Vihdoin tuntimme pitäjä, Britta, kuulutti, että voimme lähteä pitkillä ohjilla. Riku lähti steppaillen liikkeelle ja oli aivan hämillään. Vähän se koitti kiihdytellä.
Saimme tehtäväksi pysähdykset joka kirjaimen kohdalle. Riku ei oisi millään halunnut toimia kuten piti, vaan painoi ohjalle tahalleen ja käveli pidätyksistä huolimatta eteenpäin. Pienen sahailun jälkeen ori suostui yhteistyöhön, ja kehuinkin sitä paljon. Britta huomautti väliin istunnasta.
Jonkin ajan päästä alkoi raviharjoittelut - pääty-ympyrät, pitkille sivuille pysähdykset ja neljä askelta peruutusta. Naksautin kieltäni ja ori lähti oitis lennokkaaseen raviin. Pidättelin jonkin aikaa, ennenkuin Riku alkoi jälleen palaamaan maan pinnalle. Siitä pitikin tehdä sitten se pysähdys ja peruutukset... Pysähdys sujui vaivalloisesti. Siirsin pohkeet vähän taaemmas ja painoin samaan aikaan kun pidätin. Riku oli aluksi aivan pihalla, eikä tajunnut mitään avuista. Kun pidätin vähän voimakkaammin se kavahti vähän ja peruutti sukkelasti neljä pyydettyä askelta. Jatkoimme ravissa. Pian olikin ympyrälle kääntö. Riku eteni jo muutenkin vauhdikkaasti pää korkealla ravuriravia, joten pohkeet kunniaan. Taivutus ei sujunut ensimmäisellä eikä toisella kerralla laisinkaan, mutta alkoi sujumaan kuitenkin.
Painajaiseni koitti - laukkailua ja vielä ympyröitäkin, hiljentelyjä ja kaikkea... Heti asettaessani laukkapohkeet alkoi ravuri ravaamaan nopeasti ja nosti nelitahtilaukkansa hapuillen. Britta alkoi neuvomaan, että voimakkaammin puolipidätteet ja reilummat laukkapohkeiden erot ja kaikkea muuta... Tein isommat puolipidätteet ja kerroin suureleisesti laukka-avut. Riku siirtyi jälleen pienen kiihdytyksen kautta sekavaan laukkaansa, joka pompotti niin, ettei mitään rajaa. Tasapainottelin selässä ja käänsin pääty-ympyrälle. Asetus ei ottanut sujuakseen, mutta ehjin nahoin selvittiin. Käyntiin hidastuksessa ei ollut kamalan suuria ongelmia.
Britta antoi lopulta omat tehtävämme - me Rikun kanssa saatiin yllätys-yllätys laukkaharjotuksia. Kerta kerralta tein pienemmät avut, ja Riku reagoi niihin. Saimme välillä väistellä muita tuntilaisia. Lopulta alkoi Rikullekin valjeta laukkailut ja saimmekin kehuja.
Loppukäynnit koittivat, ja saimme venytellä. Riku venytteli kaulansa ties miten pitkäksi ja heilutteli sitä ylös alas. Askeliakin se pidenteli silloin tällöin. Itse pyörittelin nilkkoja, hartioita, raksuttelin selkää ja venyttelin jalkoja. Löyhäsin vyötä jo selästä käsin.
Lopulta tunti loppui varsin mukavissa merkeissä.
// Onnellinen loppu! Hepalla hieman kaasujalkaa kutitti? Taisi silti tehdä ihan hyvää tuo koulutuuppaus? Painajaista parannettiin. Mukava tarina normaalista koulutunnista, ettei ollut vain tyyliin: tehtiin pysähdys ja peruutettiin neljä askelta taakse, sitten jatkettiin ympyrälle. Vaan väliin tuli omia mietteitä ja ajatuksia! -Klara
|
|
|
Post by Samppa on Oct 23, 2012 13:59:39 GMT 2
Räkäriehumista
Houkaisen syvään napatessani kirpeässä syysaamussa orin kiinni. Riku koittaa näykkiä minkä ehtii, mutta luovuttaa kun nykäisen orin päättäväisenä tarhan portille. Aurinkokaan ei viitsi paistaa, vaan pilvet tekevät koko maisemasta värittömän. Kyllähän ravuri edelleen koittaa nykiä itseään irti, mutta aukaistessani portin alan olla niskan päällä paremmin.
Suljen portin, ja saan siinä samalla voimakkaan tönäisyn ravurilta, joka haluaa vain mennä. Otan riimunnarun tarpeeksi hyvin luihien sormieni väliin ja lähden taluttamaan oria tallia kohti. Se potkii ja hämmästyy, kun potkaisen takaisin.
Vihdoin tallissa laitan orin pesukarsinaan hoitamista varten. Ketään ei ole lähistöllä. Mahani murisee nälkää, ja on vähän heikko olo pienen kuumeen takia. Otan fleece-loimen pois, ja käyn hakemassa harjapakin siinä samalla. Riku pomppii pystyyn ja potkiskelee seiniä minkä kerkeää. Ärähdän, tai ainakin koitan, kun ääni vain pihisee. Nappaan suan jota alan pyörittelemään orin tummalla kaulalla. Riku hörpäyttää alahuultaan pari kertaa ja ummistaa silmänsä sään kohdalla.
Jatkan tavallisella harjalla, eikä ole juurikaan ongelmia. Siinä samassa alan selvitellä harjaa ja häntää, jotka eivät millään halua suoristua. Alkutuskailujen jälkeen alkaa sujumaan paremmin.
Kavioiden puhdistuskaan ei ole aivan niin kaaosta, kuin yleensä. Pitäähän sitä vääriä jalkoja nostella ja riuhtoa alas tai nojata koko painollaan siihen kavioon mikä pitäisi nostaa. Kehuja ori saa siitä, ja käynkin hakemassa kaapiltani kuivaa ruisleipää valmiiksi taskuun. Jatkan matkaani satulahuoneelle, jossa otan orin valjaat, polvisuojat ja muut ravikamppeet mukaani.
Heti valjaat nähdessään alkaa ori steppaamaan. Laitan ensimmäiseksi pintelit ja polvisuojat, vasta sitte alan laittamaan muita kamppeita. Steppailla orin pitää ja vähän uhitella, mutta ei muuta. Kuolaimiakin se vähän koittaa väistää.
Vihdoin pääsemme kiinnittelemään kärryjä. Tänään on taas se päivä, kun ei paikallaan pysytä millään ja ärsytetään. Samassa mylläkässä varpaani jäävät muutamaan otteeseen orin alle. "Tarviitko apuu?" kuulu takanani vieras ääni. Käännähdän säikähdyksestä ja lennän persiilleni Rikun jalkojen juureen, ei saatana. Rikukin kavahtaa, mutta rauhoittuu nopeammin. Nousen nopeasti jaloilleni ja puhallan hiuspuikkoja naamaltani pois. Ori alkaa luimistelemaan tuttavuudelle ja muljauttelee silmiäkin minkä ehtii, unohtamatta etukavioilla uhittelua. "Kai sä voisit helppiä. Piäkkö noit kärryi ni miä saan peruutettuu tän hermoriekaleen siihe?" kysyn pieni virne naamallani. Tyttö tekee niin kuin käsken ja menee pitämään kärryjä. Työnnän vastustelevaa oria ryntäistä ja tattadaa - Riku on aisojen välissä. "Kiitosh", sanon känniääliö-äänelläni, kumarrun niin syvään kuin pystyn ja istahdan koppakärryihin vailla huolen häivää ohjat löyhinä Rikun potkiessa vasten potkurautaa. Pitkä hiuksinen tyttö katsoo kummeksuen peräämme, kun kaarramme reippaassa ravin ja käynnin sekoituksessa tallipihalta pois.
Päästyämme hyväkuntoisemmalle tielle, jossa ei upota liikaa, maiskautan orin raviin. Se lähtee vauhdikkaaseen raviinsa. Istuskelen vain kärryillä ja Riku jolkottaa. Aivastan pienesti. "Voiku satais lunta..." unelmoin. "Sit jouluna voitas käyä rekiretki jossai..." Riku pörähtelee. Hiljennän vauhtia hellällä kädellä hölköttelyksi ja annan enemmän ohjaa kaulan venyttelyyn. Riku tajuaa jälleen kaulan venyttelyn.
Käännymme jonkin ajan päästä takaisin tallille. Spurttaamme pienen hetken tallille päin ja hiljennämme reippaaseen käyntiin. Aivastan, kaksi, kolme ja neljä kertaa. Naurahdan ja Rikukin mölisee vastaukseksi.
* * * Tallille päästyämme otan oitis valjaat pois, enkä juurikaan välitä luimimisesta. Sama tyttö kulkee Minnin kanssa ohitsemme.
Kuivaan suurimmat hiet pois hikiviilalla ja länttään vilttejä orin selälle ja kaulalle. Se hörisee ja pörisee ja steppailee. Löträän linimenttiä orin jalkoihin reilusti ja hieron ne huolellisesti. Riku naatiskellee eikä koita ollenkaan uhhoitella. "Hehehe..." sanon urpo-äänelläni kun silmiä alkaa kutkuttamaan linimentti. Pyyhkäisen käsivarrella silmiäni ja jatkan hankaamista samaan aikaan kun nokkani vuotaa.
9hm Räkänokka ja pörisijä
// Hauska tutustua näihin ravihommiinkin, kun ratsupuolella itse olen! Näinkin voi lopettaa, ainakin näissä hoitotarinoissa. Jääpähän itsellä tarina päähän, ja mietittävää, että mitähän sinä seuraavaksi mahdat tehdä. :) Ori näykkii minkä ehtii ja niin edespäin, mutta kyllä se osaa hirmu nätistikin olla! - Klara
|
|
|
Post by Samppa on Oct 25, 2012 21:33:51 GMT 2
//käytin nyt sitä Jiriä ku Britalta lupa tuli. :'D Varmistelua ja säikähtelyä
"Ähäkutti!" sanon melkoinen virne naamallani kun saan kerrankin orin kiinni tarhassa, vaikka tämä koittaa pinkoakin aina karkuun. Riku mulkoilee pahasti korvat luimussa ja koittaa hampaitakin käytellä, mutta joutuu jälleen pettymään, kun nykäisin pystyyn hyppäävän orin yläilmoista alas ja talutan tämän pois tarhasta. Uutta väkeä oli jälleen Ruolampeen saatu, Minni on saanut hoitajan. Mikä lie onkaan tämänkään tytön tylleröisen nimi, en tiedä.
Astelen yöhuurteen peittämää maata pitkin niiskuttaen. Veera suorastaan syöksähtää vierelleni puskasta. Nenä edelleen vuotaa, kuumettakin koittaa tulla. Silti aina vain raahaudun tallille.
Päästyämme talliin laitan orin käytävälle. Veera lösähtää karsinaan ja alkaa pyöriskelemään siellä. Kipaisen hakemassa suitset, pintelit ja harjapakin. Riku steppaa reippahasti ja koittaa listiä heti. En kuitenkaan jää tummanruunikon ja seinän väliin, vaan pujottelen pois tukalan paikan tullen. Veera lönköttää karsinasta pois ja jää katselemaan touhuiluamme.
Kaivan kumisuan ja alan pyörittelemään runtiininomaisesti mutaa pois. Kovasti oli Rikukin joutunut piehtaroimaan, että ryntäätkin olivat pelkkää mutapaakkua. Häntä vaikutti aivan toivottomalta tapaukselta, se oli vain muutama mutarasta. Pesua kaipaisi.
Niinpä laitan ämpäriin vettä ja hännän ämpäriin, puhdistelen jonkin aikaa. Kippaan vedet pois ja selvitän hännän. Suoraan siirryn harjaan.
Otan Rikun steppaillessa edelleen rauhattomana juuriharjan ja alan sillä vetelemään rauhatonta nuorukaista. Ylihuominen tietäisi melkoista katastrofia, nimittäin meidän vetämä maastotunti, joka saikin yllättävän paljon osallistujia. Huokaisen, vetäisen pari vetoa piikkisukaan ja jatkan puuhailua.
Pölyharjan vuoron koittaessa alkaa kuulumaan perushäsläystä pihalla - joku tai jotkin tuntilaiset saapuvat. Riku pomppaa hermoheikkona pystyyn ja alkaa kauhomaan ilmaa, kuopimaan ja potkimaan. Jatkan silti harjaamista, sillä kyllähän se poika aina itsestään rauhoittuu.
"Moi!" kuuluu takantani äärettömän tuntematon ääni. Säikähdän hirmuisesti ja alankin hapuilemaan tasapainoa, Veera juoksee muristen luokse, Rikun nopea potkaisu polveen vie tasapainon ja siinä sitten selälläni makaan jonkin aikaa, kunnes saan säikähdykseltä edes jonkin verran tehtyä mitään. Käteni tärisevät ja hapuilevat, nipistän silmiäni kiinni väkipakolla. Riku kuitenkin tönäisee jälleen kaviolla saaden minut palaamaan paniikista talliin ja tajuankin mitä on tapahtunut - edessäni seisoo jännä tyyppi, ihan tuiki tuntematon. "Öäh... Ömömömoi?" vastaan. Riku käy kuumana, pomppii pystyyn ja koittaa saada tilsittyä ketä lie immeistä. "Sori jos mä säikäytin. Mä oon Jiri", tuo kumma säikyttelijä vastaa. Mielessä käy ties miten suuri vittusaatanaperkele-litannia, mutta pidän ne pääni sisällä. "Miä oon Samppa, ja Riku o mu. Saatananmoine säikyttelijä oot kyl, prkl", sanon käännähdän sukimaan oria ja heristän toisella kädellä vinoa etusormea. Riku koittaa edelleen saada listittyä, ja ärähdän sille. Tuntilaisia alkaa virtaamaan talliin, olen pinna kireällä ettei mitään rajaa. Eikä asiaa tunnu auttavan Rikun hankaluus.
Aikeissani ottaa kaviokoukkua tajuan saman pojan olevan edelleen siinä. "Ja mitäs kyyläät?" kysyn. "Teiä puuhailua o iha kiva kattoo." "Ettet ny vaa kattois jotai muuta", mutisen. "Kuka tietää vaikka kattoisinki." Pudistan päätä, huokaisen syvään.Nostan ensimmäisen kavion, joka sujuu mukavasti ja Rikukin keskittyy nyt pitämään tasapainoa ja luimistelemaan pojalle, joka edelleen tarkastelee meitä. Muutkin kaviot sujuvat ihan hyvin. Alan jo ärsyyntymään. "Mitä sä ootat? Puh piste än är oota vai mitä?" kysyn napatessani pintelit. "Ehkä, ehkä en", tämä vastaa pieni hymyn ja virnistyksen sekoitus naamallaan. "Ei helvetti. Iha huomioks vaa kiusottelet tuollee", sanon heti vastaukseksi. Kieputan ennätysvauhtia pintelit jalkoihin ja käännähdän. Hiljaisuus vallitsee ja alan virittämään suitsia orille. "Muute. Tää ei taia olla iha amerikkalaine ravuri?" tämä kysyy silmät sirillään. "Arvaa vaa. Tää on iha puhras ORLOVI", sanon painottaen rotua niin hyvin kuin pystyn. "Ryssäravuri", poika sanoo ja virnistää. "Miä meen ton miu än äs ravurin kimppuu, moido." "Soon morso", sanon. Kiinnitän vain poskiremmin ja pääsemme Rikun kanssa matkaan.
Kipitämme kirpakkaan ilmaan ja ponnistan hevosen selkään omalla tyylilläni. Riku koittaa tapansa mukaan lähteä alta pois. "Maisk maisk, hummani hei", sanon läpällä ja lähdemme tutkimaan ylihuomisen maastoiluun sopivia reittejä.
10hm Samppa ja Riku
|| Kun aloitin tarinan lukemisen, olin jo sillä lailla että "jee nyt se Riku on oppinut kiltiksi!" mutta taisin sittenkin olla väärässä. Ainakin alku meni hyvin. Ja Jiri on tuollainen pölhö virnuilija, tykkää kiusoitella toisia ja varsinkin tyttöjä... Pahempi sen on puhua, kun omistaa shetlanninponiravurin. :D Vaikkei sekään ihan helpoimmasta päästä ole. Mutta hyvä ja yhtenäinen tarina, rutiinilla kerrottu tallipäivän tapahtumista ja kyllä se siitä alkaa sujumaan! - Britta
|
|
|
Post by Samppa on Oct 27, 2012 11:26:58 GMT 2
Mun ja Rikun vetämä maastotunti 27.10.2012
"Jooelipuoletunnipäästätuoltallinees. Pitkääeiodotella. Kysyttävääjollaitaijotai", sanon sammaltavalla, rahnaisella äänellä. Minut lukien seitsemän ihmistä on ahtautunut satulahuoneeseen. Joukkiomme - Lynn, Miska, Eve, Selma, Viola ja Camilla - hajoaa erilleen. Muutama ottaa satulahuoneesta suitset tai muuta sälää, jotkut taas menevät hakemaan jo alle nollaa näyttävään ilmaan hakemaan hoidokkejaan tai omia hevosia. Itse nappasin Rikun suitset naulasta nopeasti ja menin varaamaan meille pesukarsinan. Eipä muita juuri kait tarvinnutkaan käytävällä pitää.
Kipitän tennareillani oriatarhalle. Miska on tarhalla, mutta näyttää hieman epäilevältä. "Rikuuksää pelekäät?" kysyn virnistäen. Pujottelen pojan ohi ja menen aidan raosta tarhaan. Riku käy turhankin kuumana, koittaa potkia ja syöksähtelee ympäriinsä.
Vihdoin saan orin kiinni ja kiepautan ketjunarun tämän suusta. "Ny sä voit tulla hakee ton Nuotan iha turuvallisesti", sanon ja kävelen Rikun kanssa portille. Miska avaa portin ja luikahtaa hakemaan omaa hoidokkiaan. Odottelen poikaa portilla, eihän se portin avaus mitään helpointa hommaa aina ole. Joudun vähän väistelemään Rikun kavioita ja hampaita, mutta Miskan ja Nuotan löytäessä portille Riku keskittyy mahtailuun. Avaan kaksikolle portin ja suljen sen ennen kuin joku muu oripoika älyää luikahtaa karkuteille.
Kierrän Rikun kanssa hieman eri reittiä talliin kuin yleensä. Se saa orin valppaaksi ja uteliaaksi. Talutan rutiininomaisesti orin vesikarsinaan ja alan heti putsailemaan oria. Riku keskittyy tallin touhuiluun korvat vilkkaasti heiluen eri puolille. Jos joku kulkee edestämme on herra valmiina nappaamaan astetta isomman palan ihmisparan lihasta. Se vilkuilee muihin karsinoihin ja jos joku tulee karsinasta ulos poika irvistää ja muljauttelee silmiään.
Siirryn kavioihin. Niissä on taas melkoinen tappelu, kun ei koipea tahdota nostaa, ei sitten millään. Kuitenkin jälleen saan kikkasteltua kaviot ylös. Annan ruisleivän palasen orille jonka se suorastaan riuhtaisee kädestäni.
Kieputtelen pintelit steppaavalle orille huolellisesti. Polvisuojatkin saan laittaa varalta, jos vaikka rönätäänkin. Riku ei millään tahdo olla paikallaan edelleenkään, vaan jatkaa pomppimistaan.
Alan suitsiakin siinä samalla selvittelemään sotkusta. Riku potkaisee harjalaatkkoa ja kaikki harjat ovat sen takia sikin sokin. En raaski alkaa siivoamaan, sillä ori potkaisisi ne oitis kumoon jälleen. Laitan nahkaisen raviriimun kaulalle varoen samaan aikaan arvaamatonta purukalustoa. Tungen kuolaimet orille. Riku nostelee päätään ja heiluttelee kavioitaankin siinä samalla.
On mennyt melkein puolisen tuntia, joten nappaan kypäräni päähän ja astelen steppailevan orin kanssa ulos. "Mitä vittua?!" karjaisen milteipä ulkona. Lunta, kyllä, lunta sataa. Riku näyttää aivan siltä, että ei hemmetti. Itse taas olen melkoisissa kikseissä ja minun onkin pakko metsästää pari hiutaletta suuhun.
Kuitenkin Lynn ja Hani herättävät minut. "Öh. Joo menkää vaa tonne noi, ootellaa noit muit", sanon punastuen. Väkeä alkaa virtaamaan ulos. Kellään ei ole satulaa, edes pukkikone Crimellä.
Ponnistan orin selkään omalla tyylilläni. Kuitenkaan en selkään pääse vaivatta, sillä Riku syöksähtää alta pois ja roikun lihaksikkaassa kaulassa. Puntaroin itseni selkään ja käännän Rikun voltille steppailemaan. Odottelen jonkin aikaa, että muutkin pääsevät poniensa selkiin. Britta, Nora ja Enni auttavat tarvittaessa. "Järjestys ois semmone ainaki alkuu et öö tuo Poppari meiä taakse, Minni, sitte Crime. Jaa öö se... Lynnyrdin koni, Alisa ja Nuotta perän pitäjäks. Jos onkelemia tulee, ni sanoo si reippahasti."
Niin lähdemme matkaan. Riku tuntuu aivan kamalalta ratsastaa, se vain pomppii ja pomppii ja haluaisi vain juosta, esittää ja juosta. Pidätteet, pidätteet... Ei toimi, joten sahaan. Päästyämme jonkin matkaa alkukäynneiksi alkaa Crime jo porukassa temppuilemaan, mutta Eve saa hallittua poninsa mahtavasti ja ruuna saakin tyytyä olemaan nätisti. "Onks kaikkie ponit nyt hallinnassa, kävelly tarpeeks ja sillee?!" kailotan katsoen taakse. Omalle heposelle kun riittää lyhyemmät alkukäynnit yleensä. "Popparia voisin vähä viel verryttää", sanoo Viola. Nyökkään.
Kävelemme suurin piirtein sata metriä, kunnes Violakin on Popparin kanssa valmiina. Lunta tulee naamalle vähän voimakkaammin kuin selkään noustessa, mutta ei kuitenkaan liikaa, joten otan ohjat kunnolla käsiini. "Eiköhä ravata!" kailotan ja maiskautan Rikun kevyesti liikkeelle. Vilkaisen taakseni - kaikki sujuu vallan mainiosti, jotkut pomppivat ponien selässä enemmän, Crime taas tekee aivan minimaalisen pienen pukin ja Miska horjahtaa Nuotan ravisa alkuun, mutta kaikilla sujuu muuten hyvin. Riku painaa tavallista enemmän ohjalle ja puksuttaa jääräpäisesti eteenpäin sahailusta huolimatta. Se niistä jarruista sitten. Ravattuamme jonkin matkaa hiljennämme. Riku pomppii pienesti pystyyn ja vikuroi, mutta hiljentää vauhtinsa steppailuksi.
Hiljennän orini Popparin vierelle. "Onks se Poppari mite rankas ollu ny lähiaikoin?" kysyn nopeasti Violalta. "No ei se kamalan rankassa oo ollu, eile oli justiisa vapaapäivä", nainen vastaa hymyillen. Hymyilen takaisin ja hidastan joka ponin kohdalle kysymään kuinka sujuu. Kuulemma ihan hyvin kaikilla, joten maiskautan Rikun jonon eteen. Hytkyn kuin hyytelö selässä parilla askeleella, kun Riku mahtailee vähän Nuotalle ja Crimelle.
Ratsastelemme käyntiä, kunnes pääsemme heinäpellon varteen. Pysäytän ravurin ja samoin tekevät muutkin. Hani näyttää menevän oikein nätisti pehmeällä ohjalla. "Tää pelto o iha jees kunnnossa, ni voi laukata hiljasesti, ravata tai iha vaa köpötellä tonne toisee päähä. Ootetaa loppui si siel", sanon. Kaikki nyökkäävät. Hurjapäisimmät lähtevät laukkaamaan hiljaista vauhtia, mutta itse tyydyn raviporukkaan. Tosin, Riku innostuu turhankin paljon ja ravaa laukkureiden rinnalle kepeästi ja siitä ohikin. Jarruista ei orilla ole jälleenkään aavistusta, joten käännän voltille. Pikkuhiljaa vauhti tippuu.
Viimeistenkin tullessa pellon laidalle odottelin pienen pulinan loppumista. "Joo tota ny me si mennää tonne", sanon ja näytän lievässä ylämäessä olevaa ryteikköä, jossa on pienen pieni kinttupolku. "Muistakaa ottaa ny välimatkat ettei risut lyö edellisistä."
Tuumasta toimeen. Riku on ehkä turhankin korkea semmoiseen maastoon, mutta silti käppäilemme reippaasti. Ori kulkee ilman ohjaavia apuja polkua pitkin, joten saan vain keksittyä kyyristelemään ja hiljentelmään vauhtia silloin tällöin. Vilkaistessani taakse kaikki näyttää olevan hyvin. Minni tosin jää pieneksi hetkeksi herkuttelemaan heinää lumen lomasta, samoin Alisa. Crime koittaa tapansa mukaisesti olla vähän pomo, muta Eve pitää orin hanskassa.
Pitkän matkan jälkeen pääsemme laukkasuoralle suoraan metsiköstä. Jotkut ponin lurjukset alkoivat innostumaan ja ratsastajat saivat pidätellä toden teolla. "Saa irrotella!" sanon ja painan kevyesti oman hevoseni kylkiin laukka-avut. Riku lähtee puksuttamaan eteenpäin omaa nelitahtilaukkaansa ja saavummekin ensimmäisinä laukkasuoran päähän. Seuraavaksi tulee pukkilaukkaa Crime, nätisti Nuotta ja Minni. Lynn tulee Hanin kanssa myöskin mukavaa vauhtia samassa lössissä. Selma kaasuttelee Alisalla ja Viola ravaa Popparilla. Vilkaisen kelloa - on aika lähteä tallille päin. Ja myöskin järjestyksen vaihto. "Saatte päättää et kuka o missäki välissä. Ainut vaa, et orit vois pitää tammoje luonta vähä ehk erillää ja takana joku semmone reipas, joka ei jää jälkee ja myö edellee Rikun kaa ekana", sanon. Miska kääntää Nuotan peräämme, sitten tuleekin Hani, Crime, Minni, Poppari ja lopuksi Alisa.
Kävelemme jonkin aikaa. Vastaamme tulee auto, mutta kukaan hevonen ei vakavasti säikähdä
"Lähetää ravaamaa", sanon kuuluvasti ja maiskautan Rikun raviin. Vähän alkuun saa puolipidätteitä tehdä, mutta ihan mukavastihan koko ravailu sujui ainakin meidän kohdalta. Tosin, Crime ei olisi kai halunnut hidastaa ja alkoi pelleilemään Eveliinan kanssa, joten tyttö oli vähällä tippua.
"Nyt vaa kävellää tallille rennosti, voitte vaik venytellä siel seläs ja jos uskallatte ni voitte antaa pitkää ohjaaki", selitän kuuluvasti. Annan Rikulle pitkät ohjat, samoin tekee muutama muukin. Alan venyttelemään jonkin ajan päästä. Rikukin venyttelee kaulaansa paljon.
Tallipihalla jokainen on varmastikin kokemusta rikkaampi, eihän sitä aivan joka päivä mennä hoidokillaan yli tunniksi maastoilemaan seitsemän hengen porukassa ilman satuloita. Lysähdän viimeisenä alas hevosen selästä.
"Kiitosh täst et sain vetää näiki mukavalle porukalle tän tunni", kiitän ja kumarran. Taputan Rikua kaulalle tyytyväisenä ja kuiskaan. "Ja et siäki oot näi mukava vetoravuri." Anteeks kirjoitusvirheet, oikeinkirjotus o yliarvostettua. :'DD
11hm MahtavaselittäjäSamppa ja Riku-vetojuhta
|| Hyvä tarina! Mukavan pituinen ja piti otteessaan loppuun asti. Selitit hyvin reitit, mutkat ja mitä askellajia menitte. Myös muiden kuvailu oli selkeää ja hyvää. Ja tuosta oikeinkirjotusasiasta; ainakin minä käytän puhekieltä lainausmerkkien sisässä, kuten sinäkin käytit, ja tuohan oli juuri hyvä! Maastonne sujui nähtävästi mukavasti, ja toivonkin, että pitäisit porukalle joskus maastoja uudestaankin! :) - Britta
|
|
|
Post by Samppa on Nov 6, 2012 17:50:40 GMT 2
Raviaskeleiden esittelyäRiku komeilee tarhassa, vaikka satoikin räntää. 12hm Riku ja Samppa|| No ompas herra komiana! "Mukavan" synkkä kuva, vaikkei heti räntäsade tuosta mieleen tulekaan. ;) - Britta
|
|
|
Post by Samppa on Nov 7, 2012 15:42:59 GMT 2
Päivä Rikun kanssaJoo, miulle tuli ihan hirmune inspiraatio sarjakuvaan ja Gimpin mustekynään, tulos tässä. Tinypic vähä huonons laatua, mut menkööt. 13hm Lyttähiukkine töyhtöhyyppä ja rentoutunut ratsuna toimiva ravuri|| Aww, olipas suloinen sarjakuva! Kivasti kerroit päivän tarinanne, ja varsinkin viimeinen ruutu oli ihanan tunnelmallinen. Kolmas ruutu taas sai minut repeämään! :D Välillä ehkä hieman sekaista, mutta tykkäsin. - Britta
|
|
|
Post by Samppa on Nov 10, 2012 22:55:00 GMT 2
Still Alive – Yhä Elossa
Istahdan ikkunan viereen lattialle, hoitajien rakennukseen. Veera tarkkailee ympärilleen, etsii mukavan asennon ja kuorsaa pian. Katselen jonkin aikaa huurteisesta ikkunasta hiljalleen leijuvia lumihiutaleita, kunnes kaivan Rikun niin sanotun virallisen päiväkirjan komeron kätköstä ja pengon lyijykynän tyngän taskustani. Painan Negativen tulemaan kuulokkeiden kautta tärykalvoille.
Riku oli tänään taas ihan samanlaine kun eilen – riuhtopotkikiljuärisipurimuksi. Kierrettii aika pitkä hölkkälenkki (eikä Riku paljoakaa ees huohottanu sen jälkee), sinne Montémestaruuteen tarttee hyvää kuntoo, sinne finaaliin. Kun se on ainaki pari kilsaa. Tänne on kuulemma tullu uus hoitaja, joku Akku, Aku vai kuka olikaan.
Kohta siitä on jo vuos... Siitä, kun Riku tuli mulle. Parin päivän päästä on vuos siitä kun näin koko reppanan ekaa kertaa. On se jännä, kuinka hevonen ja omistaja voi molemmat muuttua hirveästi, vaivasessa vuodessa. Riku, se maailman surkeimman näköinen otus siellä metsikössä naru sierainten lävistävän renkaan tiukasti köytettynä, joka pelkäsi ihmisiä henkensä edestä oli nyt muuttunut ulkoisesti ihanaksi silmänruuaksi. Vaikka onhan sillä pari pahempaa arpea, se reikä ikään kuin sonnilla siellä sierainten välissä. Ja paskin luonne mitä voi odottaa ratsastuskoululla asuvalta orilta.
Mä muistan, kun Riku saapu mulle – peloissaan, mutta tyytyväisenä ruuasta Kulta-Satulaan, sinne ratsastuskouluun. Eihän se ekaksi oikein syönyt, kyyhötti vain kauhuissaan karsinassaan ja jos koitti lähelle tulla niin sai kaviosta ja purukalustosta. Kyllähän niin edelleen käy, mutta ei enää pelosta. Alkuun pojuhan pidettiinkin lähinnä karsinassa, kun jalat oli kuoriutunut niin, että luut paistoivat jänteineen. Siitä se kuitenkin alkoi paranemaan. Se sai lihasta heti kun alettiin käymään metsäkävelyllä pienillä poluilla siellä Norjan puolella. Mut eihän se lihonu ollenkaan... Vasta keväällä alkoi sen silmiinkin palata orimainen kiilto ja elämänilo alkoi paistamaan joka askeleella jolloin sitä ravuutin selästä käsin tai pääsi laitumelle juoksemaan Piitun pikkuponin kanssa.
Sitten alettiin jossain vaiheessa myöskin kärryjä perään laittamaan. Riku pelkäsi ihan kamalasti, ja tuntu ettei mistään tule mitään kun se vain potki ja kavahteli pystyyn nähdessään jotain pyörivää tai nahkaremmejä. Kuitenki alko Riku kiinnostumaan ja ei aikaakaan kun se juos jo innossaan ravikamat päällä hiittiä.
Ja ei hemmetti se kerta, kun se muisti olevansa ori – karkasi kokonaisen ponilauman kanssa kylälle! Oli siinäkin sitten metsästämistä, kun ponit viilettivät ravurin johdolla pitkin ja poikin. Sillon Miralla ja Hennalla meni Rikuun hermot ja ne rakens sille ihan oman, järjettömän tukevan ja korkean suuren pyöröaidan. Kylhän se sieltäkin pari kertaa karkasi, mutta vaan Pilonan luo tai meidän pihaa.
Ja nyt, sä päiväkirja varmaa voihkit tylsyydestä, kun oon nämä kertonut sulle jo ties kuinka monta kertaa aikaisemmin. Mut mä muistan nää vielä. Ja pitkään.
Keskeydyn vähäksi aikaa. Vaihdan kappaleen lempparikseni – Still Aliveksi - ja jatkan.
Oon mäkin muuttunu. Joutunu käymää suljetulla, toine veli kuollu, ihossa on kaikki tyhmyydet ja reikiä pukkaa. Seppeleessä ollut ajoleiri teki mulle terää. Etenki se, kun tajusin et ”hei, mustahan välitetään.” Ja tää Ruolampeen muutto on tehny meille molemmille hyvää, vaikka stressataanki koko ajan, että päästään porukoihin ja ettei tulla väärin ymmäretyiksi.
Just turn off the lights Don't wanna see me die I look like I'm dead But when you look at me I am still alive Just open your eyes Don't wanna see me cry I'm right here where you want me to be Fighting with myself
14hm Menneitä märehtivä lammas ja kenties tuleva montémestari
|| Oi että oli ihana historiahoito! Tykkäsin lukea tätä, ja sain tietää vielä enemmän Rikun historiasta. Kamala kohtalo on sillä silloin pienenä näemmä ollut, onneksi on Samppa joka pelastaa! Ja kyllähän tuo Riku varmasti vielä tuosta rauhoittuu, kun vaan jaksat pakertaa. Mutta kerrassaan taianomainen tarina. - Britta
|
|
|
Post by Samppa on Nov 13, 2012 15:18:44 GMT 2
Mestaruusmittely vuosimallia 2012, osa 1
"Missä hitossa ne polvisuojat on..." mutisen Jirille pahassa aamutokkurassa maha huutaen vaikka olinkin syönyt hyvin täyttävästi kaikkea mitä jääkaapista ja komerosta löytyi. Tosin, nälkä ei taida olla syy, vaan jännitys. Miehen alku kohauttaa hartioitaan vastaukseksi ja on muutenkin viivasuuna. Ollut koko aamun. Jiri oli lupautunut auttamaan kamojen pakkauksessa ja Rikun lastauksessa. Niin, Riku... Ori on kintut levällään vielä karsinansa pohjalla nuokkumassa purupeiton alla, ainakin näyttää siltä, kun ori oli piehtaroinut tapansa mukaisesti märkänä illalla.
"Jos sää tyhjennät kaapin ni mä voin käyä ettimässä tuolt satulahuoneen suunnilta", Jiri sanoo väsyneen oloisena. Nyökkään ja poika liukenee pois.
Huokaisen ja alan heittelemään tavaroita lattialle toivossa, että kaapin pohjalta löytyisi jotain. Löydän kadoksissa olleet kanget, hackamoret, ennen niin ihanan räikeän turkoosin loimen palasen, vanhan silatyynyn ja kaikkea muuta - mutta en polvisuojia. Heitän kaikki kamppeet takaisin kaappiin, rykäisen ja saan Rikunkin heräämään horroksesta esittelemään purukalustoaan. Pakotan orin karsinan perälle ja rapsuttelen tätä jonkin aikaa. Klara ja Nora tupsahtavat molemmat talliin samaan aikaan saaden Rikun pomppaamaan pystyyn ja potkaisemaan hermostuneena karsinan seinää korvat luimussa.
"Mä löysin ne!" Jiri hihkaisee "Joo, tuo vaa tänne", sanon vähän pirteämpänä. Poika tulee kipittäen luoksemme. Riku syöksähtää hampaat valmiina pojan luokse ja koittaa näykkiä. Tyrkkään orin pois edestäni ja luikahdan monsterin karsinasta pois.
Tyrkkäämme yhteistuumin polvisuojat Ikean pussiin ja lässähdän istumaan käytävälle haukottelemaan. Poika käy viereen tutkiskelemaan suojia ja pussia. "No jos nyt pakataa muutaki ku polvisuojat?" Jiri heittää. "Vai istumaako jäähää?" "Mulle kävis vaik nukkumine", vastaan esittäen haukottelevaa. "Jaajaa. Vai että nukkumine säng-" "Älä vaa ala vihjailemaa", sanon virnistäen, nousen seisomaan. "Mää käyn laittaa Rikulle ruuat, laita sä vaik sillä aikaa jotai loimia ja ne simpsonit kassii."
Siltä seisomalta lähden tekemään orille ruokia - lesettä, kauraa, pellavaliejua, prixiä ja kivennäistä ruisleipä-kukkulan kanssa. Riku hörähtelee karsinassaan ja täysityö onkin päästä karsinaan orin steppaillessa edessä innokkaana ruuistaan. Heti kun annan ravurille luvan syödä se näyttää sukeltavan kaukaloon. Naurahdan pöhlälle ja liukenen paikalta.
Vilkaisen kelloa - vasta seitsemän. Huokaisen syvään ja menen hakemaan eilen kiillotettua ruskeaa montésatulaa rintaremmeineen, häntäremmeineen ja muine tarvikkeine. Suitsia ei ole paikalla, joten Jiri on ruvennut jo varmaan pakkaamaan loimiakin.
Ja niinhän se on, Ikean kassi täyttyy hyvin jo verkkoloimesta, sadeloimesta, fleeceloimesta ja suitsista. Lasken satulan remmeineen pussin veireen ja lähden ripeästi hakemaan pinteleitä, harjapakkia ja kaikkea muutakin sälää.
Kun kaikki kamppeet on ahdettu hieman revenneeseen siniseen kassiin alan hoitamaan Rikua kuljetuskuntoon. Jiri puuhailee muuta sillä välin.
Pian Riku onkin tallitoppaloimi päällä, jalat, häntä ja harja sidottuina ja suojattuina, joten siirrymme odottamaan serkkuani tallipihalle. Jiri höpisee laidasta laitaan kaikkea, mutta tyydyn vain nyökkäämään silloin tällöin. Jo nyt hermostuttaa, maha heittää volttia ja on muutenkin vähän heikko olo.
"Brtrötötötötöbrtrtötötötö..." alkaa kuulumaan ja Riku innostuu suunnattomasti tutusta äänestä. Se steppailee ympäriinsä ja koittaa nykiä itseään irti. Pidän kuitenkin tiukasti kiinni ja pian serkku onkin jo laskemassa leikkiä Jirin kanssa. Ravikansan huono puoli - suustaan kiinni jääminen. Aikansa rupattelevat, kunnes muistavat molemmat ravit, minut ja Rikun. Serkku laskee rampin alas ja alan kikkailemaan jääräpäistä tummanruunikkoa traileriin Pilonan viereen. Kuitenkin Riku pomppaa aina pois, uhittelee potkuilla tai alkaa puremaan, joten pidämme pienen tauon. Jiri käy hakemassa leipää, serkukseni taas kamppeemme. Pilona höpisee Rikun kanssa vailla huolen häivää sillä välin.
Ja eikun uusia yrityksiä kehiin. Jiri heiluttelee ruisleipää ämpärissä kopin perällä, kun itse koitan nykiä, työntää ja hätistellä oria kotteroon. Muutaman yrityksen jälkeen se seisoa töllöttää rapsuttaen matkustuskaverinsa harjaa tyytyväisenä mutustaen samaan aikaan ruisleipää. "Vai ei miehet osaa tehhä kahta asiaa samaa aikaa", Jiri ilkkuu. "Haha, Riksu onki poikkeus. Ellet oo sitte naine", lauon takaisin heti. "No en mää iha naine taia olla", Jiri sanoo hieman häkeltyneenä. Köytän heinäverkon paremmin kiinni, sillä kaksi ahmattia nykivät sitä puolelta toiselle. Hyppään sivuovesta ulos pyyhkäisten kuvitteellisia hikikarpaloita otsalta. "No onnee sinne nii", seitsentoistavuotias naurahtaa ja osoittaa vatsaani. "Haha, olipa hyvä vitsi", sanon ja tökkään tätä ilkeänä ihmisenä kylkeen. "No, kiitti kuiteki." Nousen lava-autoon pelkääjän paikalle ja alamme köttörötöttämään kohti Taikasumun tallia Negativea hiljaa kuunnellen.
Jatkuu seuraavassa hooämmässä...
15hm Maha löyhällä oleva hyyppä ja traikkua keikuttava montémestari (ainakin Sampan mielestä)
|| Olipas hyvä ja selkeä tarina! Ja hyvä, että orjuutit hieman Jiriä; saapi sekin jotakin tehdä elantonsa eteen, vaikka sukulainen onkin. Joitakin epätarkoitettuja kirjoitusvirheitä bongasin, mutta ne eivät lukemista haitanneet. Nuo "äänitehosteet" olivat hauskoja, ja muutenkin joissakin kohdissa nauroin taas vaihteeksi ääneen, esimerkiksi tuossa Jirin sänkykommentissa. Onnea hirveästi teille montéilijoille kisoihin! :) - Britta
|
|