Post by Enni on Nov 13, 2012 19:49:39 GMT 2
Ruolammen pikkujoulut 2012
Ja jouluhärpätykset vain jatkuvat! Tällä kertaa järjestämme Ruolammen ensimmäiset pikkujoulut 22. joulukuuta 2012 Shelyesin ja heidän poppoonsa kanssa yhteistyössä, aivan kuten halloweenvaelluksenkin. Shelyläiset tuovat mukanaan omia ponejaan, aivan kuten mekin veimme sinne; ettei kellään olis orpo oo-loo. Meidän päässä ei kyllä ratsut välttämättä kesken loppuisi, mutta he tuntevat sitten olonsa kotoisammaksi ja helpommaksi, ettei aivan kaikki olisi uutta ja jännää, vaikka olemmehan me toisiimme jo halloweenina hieman tutustuneetkin.
Pikkujouluihin olisi tarkoitus tuoda jokin pieni lahja. Jos tuot lahjan, saat joltakin toiselta lahjan. Tässä vain pätee sellainen sääntö, että ken lahjan antaa, niin lahjan saa.
Ensimmäisenä meillä olisi tarkoitus, shelyläisten saapumisen jälkeen, syödä jouluateriat, johon kuuluisi puuro, kinkku, erilaiset laatikot, rosolli, salaatit, sinappi- ym. kastikkeet, karjalanpaisti, luumukiisseli, kalat, piparkakut, joulutortut... Ruokaa siis riittää, ja sitä on todellakin koko pöydän täydeltä. Se, joka saa puurosta mantelin, saa perinteiseen tapaan toivoa jotakin! Juomina meillä toimii mehut, vesi, maito ja tietysti glögi. Kahvia tai teetä saa myöskin jos haluaa. Ruokailun suoritamme hoitajien talossa, katsotaan miten me sinne mahdutaan.
Ruokailun jälkeen RL:n henkilökunta ottaa kaikilta kilteiltä lahjan tuoneilta lapsilta lahjan ja toimittaa lahjat joulupukille. Sillä aikaa muut varustavat hevoset ja halutessaan koristelevat ne joulukuntoon tonttulakein ja muin koristein, varustaen myös itsensä siinä samalla, totta kai.
Sitten olemme valmiita vaeltamaan! Vaellamme Ruolammen ympäristössä käväisten mm. Liekkikalliolla. Pysähdymme metsän siimekseen syömään ja juomaan eväitämme; glögiä/kaakaota/kahvia/teetä ja pipareita ja joulutorttuja. Jos ei siitäkään vielä maha täyty, niin jo on kumma!
Vaelluksen jälkeen puramme hevoset ja laitamme ne rauhoittumaan omiin karsinoihinsa, shelyläiset parakkitalliin, joka hankitaan kauempaa, ja ruolampelaiset omiin karsinoihinsa/pihattoonsa. Tämän jälkeen kokoonnumme pihalle suuren joulukuusen ympärille, jonne onkin iloiset tontut tuoneet lahjat säkkiin. Tontut jakavat jokaiselle jonkun lahjan, ja kaikki ovat toivottavasti hyvillä mielin!
Lahjojenjaon jälkeen on aika joulusaunalle. Jokainen voi halutessaan käydä saunomassa Sinnan ja Klaran asunnossa vuorotellen, noin 3-4 hengen ryhmissä; saunaa ei nimittäin ole koolla pilattu. Saunomisen jälkeen on sitten vapaata illanviettoa hoitajien talossa ja pihamaalla, myös Sinnan ja Klaran asunnossa voi oleilla. Illanvieton jälkeen painumme sitten kaikki omiin koteihimme nukkumaan vatsat täynnä ja mielet iloisina. :)
Pikkujouluista suoritetaan maksut kuten normaaleista tunneista; kuva, sarjakuva, tarina tai joku muu vastaava käy maksuksi. Pieni suuntaa-antava tarina päivän kulusta tulee joko Sinnan tai Klaran, tai vaihtoehtoisesti jonkun muun tallityöntekijän näkökulmasta tähän viestiin.
Osallistujat:
Jassu - Ruska
Emma - Loka
Jemiina - Tevi
Vicky - Brella
Affy - Arttu
Hilda - Lucas
Catu - Hera
Meeba - Dana
Thea - Kiki
Alisa - Elli
Odelie - Vinja
Beata - Heta
Beatrice - Brilla
Fia - Nette
Maria - Kaisu
Sinnan näkökulmasta:
”Kattokaa, tuolta ne tulee!” joku meidän porukastamme hihkaisi, kun autojen valokeilat lakaisivat jäätyneen soratien pintaa. Seisoin Klaran ja Marian keskellä hymyillen. Ruolampelaisista paikalle olivat saapuneet Samppa ja Riku, Viola ja tämän oma suokki Vellamo, Jassu ja Eetu, Mila ja Kikka, Akku ja Brea, Lynn ja Hani sekä Beatrice ja Brilla, eli seitsemän tallilaista plus me kolme ylläpitäjää. Shelyesistä paikalle oli saapunut jopa kolmetoista hoitajaa ja/tai yksärinomistajaa Jassu mukaan lukien, eli kaiken kaikkiaan meitä oli 23 vaeltajaa!
Shelyläisten autot trailereineen kaarsivat pihaan. Autot parkkeerattiin ja pian porukka alkoi valua ulos autoista. Hevosiakin oli paljon, kolmetoista kuten ihmisiäkin, joten olimme hakeneet naapuritalleilta meille parakkitalleja ja veimme myös ne hevoset, jotka eivät vaellukselle osallistuneet, ulos. Näin saimme sopivasti tilaa jokaiselle heppaselle. Jassu käveli terhakkaan näköisenä luokseni, kun tallilaiset alkoivat meidän porukkamme avustuksella purkaa hevosia trailereista ja veivät niitä talleihin.
”Mites matka sujui?” kysyin brunetelta hymyillen. Jassu halasi meitä kolmea, minua, Klaraa ja Mariaa.
”No ihan hyvinhän se!” nainen sanoi reippaasti, ”Jotkut ponit vähän jännittivät mutta hengissä selvittiin tänne asti.”
Nyökkäsin naurahtaen ja lähdimme auttamaan muita ponien purkamisessa. Tästä tulisi kyllä todella mukava ilta!
Kun ponit olivat tyytyväisenä talleissa, lähdimme lompsimaan kohti minun ja Klaran matalaa majaa. En oikeastaan voinut ymmärtää, miten 23 hengen seurue mahtui syömään taloomme, mutta se oli toissijainen juttu. Nyt oli vain tarkoitus pitää hauskaa ruoan, juoman ja keskustelun lomassa.
”Jättäkää kengät pihalle, eteiseen ne tuskin mahtuu”, naurahdin ja astuin ensimmäisenä ovestamme sisään. Sisältä pöllähti ilmoille ihana jouluruoan tuoksu, ja vedin sitä hartaasti sieraimiini. Otin kengät jalastani ja asetin ne eteisen kenkätelineeseen. Ovella minua vastaan tulivat Nora, Enni, Jiri ja Vesku. He kaikki olivat varmasti valmiita syömään, olivathan he meidän avustuksellamme ruoat valmistaneet.
”Vaatteet tuohon kaappiin, hengari per nuppi niin varmasti mahtuu”, virnistin takanani tuleville vaeltelijoille ja kävelin keittiöön. Ruokapöytä ja työpöydät olivat täpöten täynnä. Utelias ihmismassa saapui takaani, ja kuulin vain ihastuneita huokauksia ruoan paljoudesta. Hymyilin ja opastin joukkiota ottamaan pöydältä itselleen puisen tarjottimen, johon kokoaisi ruokailuvälineensä ja ruokansa.
Kun kaikki muut olivat ruokansa ottaneet, otin minäkin. Keittiö ja olohuone olivat täynnä innokkaita ruokailijoita, jotka lappoivat jouluruokaa suuhunsa minkä kerkesivät. Juttelimme niitä näitä hyvän ruoan lomassa.
”Muistakaa ettette syö itseänne liian täyteen, koska meillä on vielä vaelluksenkin aikana ruokailuhetki!” kerroin syöjille hymynkare huulessani piileskellen. Totta tosiaan – ottaisimme eväitä mukaan satulalaukkuihin ja söisimme ne metsän keskellä.
”Onko täällä kilttejä lapsia?” kuului ovelta, ja kaikkien ilme muuttui. Pian pienet tontut (alias Nora, Enni ja Jiri) hyppelivät asuissaan olohuoneen ja keittiön väliä lahjasäkit käsissään.
”Kun lahjan antaa niin lahjan saa”, Enni hoilotti tonttuasunsa takaa ja kierrätti lahjasäkkiään jokaisen luona. Säkkiin sujahti pienempää ja vähän isompaakin lahjaa, ja pian jokaisen pikkuisen tontun säkissä oli lahjoja. Lahjojenkeruun jälkeen tontut lähtivät juoksentelemaan ulos ja me jäimme katsomaan huvitsineina heidän peräänsä.
”Aikamoiset tontut täällä”, Catu virnisti vieressäni. Nyökyttelin nauraen tälle extempore- numerolle; hölmöt lapset.
Jouluruoka oli syöty, ja nyt oli aika varustaa hevoset. Itse suunnistin Valon karsinalle, jossa tamma jo odottelikin.
”Moikka tyty”, tervehdin hopeaista tammaa antaen sen haistella kättäni. Tapansa mukaan Valo olisi ollut valmis maistelemaan sormiani, jos en olisi kieltänyt sitä.
”Sinusta tulee Valo Punakuono”, kerroin sille ja aloin sukia sen karvapeitettä rivakoin liikkein. Tamma ei ollut kovin likainen ja pian sen paksu karvapeite olikin oikein puhdas. Tämän jälkeen kävin hakemassa kaapistani harjanselvitysainetta ja ruiskuttelin sitä sekä Valon harjaan että sen häntään. Ajattelin antaa tökötin vaikuttaa hetken aikaa ja puhdistin sillä aikaa tammuskan kaviot. Ei isoja tilsoja, hyvä. Kavioiden puhdistamisen jälkeen selvittelin Valon valkean harjan ensin sormin ja sitten piikkisuan ja harjakamman kanssa. Siitä tuli todella selvä, ja päätin antaa harjan olla auki. Hännänkin selvitin, ja päätin jättää senkin ilman minkäänlaisia lettejä. Valosta tulisi melkoinen naturelli-Elli-poro. Hain kaapistani myös poronkorvat ja pyöreän, punaisen tarran, jotka toin Valon karsinan eteen. Tämän jälkeen tieni vei satulahuoneeseen, josta mukaani tarttui Valon satula ja suitset. Takaisin Valon karsinalle tultuani pujahdin sisään sen ”huoneeseen” ja nakkasin satulan tottuneesti selkään. Hopeanmusta ei vastustellut ja satulavyön kiristäminen sujui myös moitteetta. Koppasin suitset karsinan ulkopuolelta ja purin ne nipusta. Laitoin ohjat tamman kaulalle ja otin suitsinipun toiseen käteeni erotellen kuolaimet sieltä esiin. Kuolaimia ei hopea ensin halunnut, mutta otti ne lopulta. Vedin niskahihnan korvien taakse ja kiristin leuka- ja turparemmit. Otin karsinan ulkopuolelta poronsarvet ja punaisen tarran. Liimasin tarran punaiseksi nenäksi Valon silkkiseen turpaan ja asettelin sarvet tukevasti sen päähän.
”Valo Punakuono, oli hepo nimeltään”, aloitin laulamaan ja tamma pärskähti.
Varustin myös itseni ja laitoin kypärääni tonttulakin. Sen jälkeen kävin hakemassa Valon karsinaltaan ja lähdin kävelemään sen kanssa pihalle.
”Jos olette valmiita niin pihalle vain!” huusin tyhjään käytävään, ja pian minun jälkeeni alkoi kuulua kavioiden kopinaa.
Nousimme pihalla selkään ja määräsin järjestyksen. Lähdimme hiljoksiin kävelemään Ajotietä pitkin. Koko letkamme oli koossa, ja siitä tuli kyllä pitkä. Kävelimme kahden tien risteykseen rauhallista vauhtia ja käännyimme siitä vasemmalle.
”Otetaan rauhallista ravia tien vieressä!”
Painoin pohkeet kiinni Valon kylkiin ja tamma rupesi ravaamaan kohtuullisen tahdikasta ravia. Annoin sille pienet puolipidätteet ja suomenhevonen hiljensi vauhtiaan hieman. Jonossamme oli paljon poneja, ja niidenkin täytyi pysyä mukana. Muutenkin tästä alkumatkasta ei kannattaisi revitellä, oli vielä pitkä matka edessä.
Vasemmalla puolellamme näin joen, tai puron ja tiesin, että oli aika jarruttaa.
”Käyntiin!” huusin jonon edestä ja siirsin oman ratsuni käyntiin. Maisemat olivat ihanat, taivas oli täynnä tähtiä ja kuu valaisi reittiämme. Penkat olivat lumessa, samoin puut, ja pieni pakkanen nipristi poskiani. Taputin Valoa kaulalle ja se pärskähti. Tamman sieraimista nousevat höyrypilvet halkoivat tummaa ilmaa.
”Nousemme nyt Liekkikalliolle, joten noustaan nousussa kevyeen istuntaan!”
Nousin Valon selässä huudettuani ohjeet taaksepäin. Valo puski innoissaan kalliota ylös. Takanani kuulin, kun jotkut kaviot olisivat halunneet ravata, muttei se ollut mahdollista.
”Otetaan ravin kautta laukkaa!” huusin taaksepäin ja istuin hetkeksi satulaan. Nostin parin raviaskeleen kautta laukan ja annoin Valolle ohjaa. Tamman kaviot kauhoivat ilmaa, kun se innoissaan laukkasi kalliota ylös. Olin edellisenä päivänä käynyt tarkastamassa kallion pitävyyden, ja se piti hyvin. Pääsimme laukalla kallion päälle ja otimme siellä käyntiin.
”Katsokaa mitkä maisemat!” jonosta huudettiin. Niin tosiaan – Liekkisaari avautui kauempana ja lumipeitteinen järvi kätki salaisuudet sisäänsä. Kävelimme rauhallista tahtia kalliota pitkin katsellen maisemia. Kalliolta laskeuduimme tasaisen varmasti, lukuun ottamatta joitakin kuumakalleja jonossa. Niitä nyt aina oli.
Kun laskeuduimme kalliolta, otimme laukkaa. Käännyttyämme metsään siirryimme raviin, ja taukopaikalle asti jatkoimme leppoisassa ravissa. Valo painoi tasaisesti allani, jaksoi vieläkin hyvin.
”No niin, saavuimme taukopaikalle!” huudahdin jonon edestä saavuttuamme metsän keskellä olevalle pienelle aukiolle, jossa oli kiinnisitomista varten olevat puut ja pitkät puupenkit ihmisiä varten. Vaihdoin Valon suitset päitsiin ja laitoin tamman kiinni poikkipuuhun. Kaivoin satulalaukusta esiin glögipullon ja kaksi torttua. Niin tekivät muutkin, ja pian istuimme kaikki puupenkeillä syömässä ja juomassa eväitämme.
”Onko ollut kivaa tähän mennessä?” kysyin muilta sekä suomeksi että englanniksi. Kuulin monikielistä myötäilyä ja innokasta mussutusta. Kieltämättä reissu oli tähän mennessä onnistunut hyvin, ja eväätkin maistuivat.
Ruokahetken jälkeen jatkoimme matkaa metsässä. Kävelimme metsässä käyntiä ja sieltä päästyämme ylitimme jäätyneen pikkuisen jokipuron hyppäämällä. Jokainen pääsi yli, ja jatkoimme hypyn jälkeen matkaa kevyessä ravissa. Hetken ravattuamme pyysin ratsukoita nostamaan laukan ja annoin Valolle laukka-avut nousten kevyeen istuntaan.
”Nyt mennään ja lujaa!” huusin, ja kannustin Valoa lujempaa. Se oli varmasti jo väsynyt, mutta jaksoi silti paahtaa. Tuuli humisi korvissani ja heilutti hiuksiani ja Valon harjaa. Poronsarvet meinasivat ottaa ritolat, mutta ne pysyivät kuitenkin sinnillä kiinni Valon päässä.
Näin tutun maamerkin; enää kilometri tallille. Siirryimme raviin ja siitä käyntiin. Kävelimme lopun kilometrin rauhallisesti ja välillä otimme letkeää ravia. Pian talli näkyikin ja ihastuneet huokaukset kiirivät ihmisten suista; tallin pihalla jökötti koristeltu, suuri joulukuusi! Se loi valoaan kauas, ja saavuimme hyvillä mielin pihaan. Nousin alas Valon selästä ja taputtelin sitä kaulalle.
”Hieno tamma, tosi hyvin jaksoit, mahtavaa”, kehuin sitä ja lähdin kävelyttämään suokkia talliin. Ohjeistin muitakin riisumaan hevosensa ja laittamaan lämpöisille loimet päälle, kylmät pärjäisivät ilmankin ja niillekin laitettaisiin korkeintaan kuivatusloimi.
Purettuani Valon menin ulos joulukuusen luo. Vähitellen kaikki kaksikymmentäkolme ihmistä olivat kerääntyneet puun ympärille. Talon takaa alkoi kuulua kulkusten kilinää ja hohotusta. Joulupukki?
”Hou hou hou!” huuteli talon takaa saapuva tuttu punanuttu. ”Onko täällä vieläkin kilttejä lapsia?”
Myöntelevät huudot kuuluivat varmasti pukin korvaan, ja pukki pitkine partoineen ja kepukkoineen saapui meidän keskuuteemme.
”Nyt, ennen kuin pukki jakaa lahjat, te laulatte minulle, joohan? Se lämmittäisi vanhaa sydäntä.”
Sovimme ryhmämme kanssa yhteisen joululaulun, jonka laulaisimme pukille, ja lauluksi valikoitui tuttu Joulupukki.
”Joulupukki, joulupukki, valkoparta, vanha ukki…”
Kaikki lauloivat kauniisti, omalla äänellään, Jirin säestäessä kitarallaan. Laulun loputtua joulupukki taputti käsiään riemukkaasti yhteen.
”Hienoa hienoa!” punanuttu sanoi. ”Ja nyt lahjat!”
Säkeistä nousi paljon lahjoja ja vanha ukkeroinen huusi nimiä minkä kerkesi. Jokainen vuorollaan kävi hakemassa lahjansa, ja minäkin sain yhden – hevosen tonttulakin. Oi, kuinka suloista! Mitenköhän pukki osasi meille tulla, kun niiden meidän tonttujen oli ollut tarkoitus jakaa lahjat… No, ehkä jopa parempi näin,ja pukin piirteissä oli jotain sedällisen tuttua…
Joulupukin vierailun jälkeen oli perinteisen joulusaunan vuoro 3-4 hengen ryhmissä ja saunan jälkeen vietimme aikaa yhdessä hoitajien mörskässä ja meidän talossamme. Jokaisella oli varmasti ollut hauskaa edes jossakin kohtaa reissua, ja kun oli aika lähteä omiin koteihinsa nukkumaan, tätä reissua vielä muisteltaisiin pidempään!
KIITOS MAHTAVASTA SEURASTA JA HYVÄÄ JOULUA JA UUTTA VUOTTA 2013! + pahoittelut myöhäisyydestä...