Tallikirja 2014

[Enni]

Työntekijöiden ja tallilaisten jorinoita yleismaallisesti.

[Enni]

16.11.2014

Siinä mä seisoin, talli edessäni. Nyt se oli mun oma. Ennen mä olin tehnyt täällä vaan satunnaisia iltatalleja, nyt jokaisen heppatytön unelma, tai ehkä painajainen, tönötti ihan mun silmien eessä. Sinnan laitettua lapun Ruolammen luukulle tavattuaan miehen, johon lopulta rakastui muuttaen eri paikkakunnalle nykyisen avopuolisonsa kainaloon, oli koko talli ollut tyhjillään. Työnsin nahkahanskoihin vuoratut sormeni parkatakin taskuihin ja otin ratkaisevat askeleet tallin ulko-ovelle.

Kärryjenmahduttava ovi narisi epämukavasti työntäessäni sen pois tieltäni. Talli oli täsmälleen sen näköinen kuin mä muistin. Viimeiseen kalterinväliin puunattu, jokainen tavara liiankin siististi paikoillaan. Muistin elävästi, kuinka mä olin sydän syrjällään taluttanut viimeiset hevoset trailereihin ja jynssännyt Sinnan, Klaran, Noran, Veskun, Jirin ja Britan kanssa tallin tiptopkuntoon, lattiasta kattoon niin, että se olisi tarpeeksi hyvä mahdolliselle ostajalle. Lopulta Sinna ei kuitenkaan rohjennut laittaa tilaa myyntiin ja päätti jättää sen tyhjilleen (fiksumuksu).

Viikko sitten sainkin soiton rakkaalta serkultani, Sinnalta – jos hieman valotan tilannetta, niin Sinna ja Klara ovat tallin entisiä omistajia, Sinna, Nora, Britta ja Jiri mun serkkuja ja Vesku eno. Tämä tiedusteli kuulumisia, miten opinnot sujuvat ja liibalaaba. Kuitenkin naisella oli taka-ajatus, mitä mä en olisi ikinä uskonut. Sinna tarjosi mulle Ruolampea, ikään kuin perinnöksi. Kuulemma hän ja avomiehensä olivat keskustelleet asiasta – ihan kuin se sille miehelle kuuluisi – ja päättäneet, että mitä se Sinna tekisi tyhjällä tallilla, joka oli sen nimissä.
”Miksei vaan dumpattaisi lahjoitettaisi ihanalle, ratsastuksenohjaajaksi valmistuneelle serkullesi se vanha tallinkuvatus lähes uudenveroinen talli?” se mies oli varmasti sanonut, ja saanut Sinnankin puoltamaan päätöstään. Vaikka sävy saattaa olla negatiivinen, niin mullehan tää oli oikea riemuvoitto – sain ihkaoman tallin puoli-ilmaiseksi. Oma talli olisi kuitenkin tulevaisuudessa ollut haaveissa, mutta nyt mun ei edes tarvinnut haaveilla. Unelmista oli tullut totta.

Kenkieni kannat kopisivat hiljaisessa tallissa, kun kävelin ympäri L:n muotoista rakennusta sivellen ohikulkiessani karsinoiden kaltereita. Tyhjät karsinat kolkkoine lattioineen saisivat täytettä huomenna, kun hevoset pääsisivät kotiutumaan kukin omalta taholtaan. Jirin shetlanninponi Bella, jota Britta saisi luvan alkaa treenaamaan. Ruolammen ainoa ”kotona” oleva kasvatti Kosmo, joka saisi alkaa oppia varsan tavoille. Klaran entinen poni Vertti, jonka nainen halusi antaa mun hoteisiini. Britan oma, järkyttävän änkyrä suomenpienhevonen Ämmä. Näiden lisäksi olin hankkinut suomenhevoskasvatustamme varten vielä muutaman uuden rodun edustajan, oikeita kultakimpaleita kaikki. Kaiken tämän lisäksi Sinnan entinen koira, jonka nainen oli tuikannut mulle laitettuaan hynttyyt yhteen sen häiskän kanssa, pääsi taas ympäristöön jota rakasti.

Enää minulta puuttui työntekijä. Rakas enoni oli luvannut auttaa tallin kanssa kuten oli Sinnaakin auttanut – mihin se hevosmies hondalakistaan pääsee. Hymyillen työnsin avaimen toimiston lukkoon ja väänsin sen auki. Tästä alkaisi aivan toisenlainen elämä.

[Enni]

26.11.2014

Aamun sarastaessa lapoin pienen hevoskatraani tarhoihin ja siirryin putsaamaan karsinoita. Musta oli kyllä paljon kotoisampaa, kun hevoset olivat tallissa, eikä tarvinnut enää katsella kolkkoja betoniseiniä ilman hörinää. Ja kaikkein parastahan tässä oli, että hevoset olivat omassa pihassa – talon nurkilta näki tarhoihin, tallin, pihamaan. Ja talostakaan ei mulla kyllä valittamista ollut, se oli melkein jo liian iso vain yksin asuttavaksi. No, ainakin saisin nauttia luksuksestani siihen asti, kunnes pimahtaisin mökkihöperyydestä ja ottaisin jonkun alivuokralaisen päiviäni viihdyttämään. Se tallityöntekijäkin pitäisi hankkia, vaikka Vesku kovin vakuuttelikin, ettei hällä mitään tekemistä ole ja ”Usko Enni nyt, minä kyllä autan sinnuu ihan ilimatteeksi!”, ei se tuntunut kovin oikeudenmukaiselta. Korkeintaan tilapäisratkaisulta.

Karsinoiden saatua vähän puhtaampaa ilmettä siirryin paperihommiin. Nappasin päällimmäisen laskun nivaskasta ja silmäilin sen tarkkaan. Joku tallinomistaja olisi saattanut olla laskun loppuvaiheessa jo puolikuollut, mutta hymähdin huolettomasti ja siirryin koneelle maksamaan. Pakkohan sitä oli hevosille varusteet hommata, ja laadukkaat kestäisivät kauemmin. Ja säihkyisivät kauemmas…

Tänään mulla oli tarkoituksena testata uusinta ostostani, piensuokkitammaa Aamutähteä, ensimmäistä kertaa kotona. Koeratsastus meni hyvin, ja minä kun tosiaan tarvitsin Ruolammen suomenhevoskasvatusta elvyttääkseni uusilla suvuilla varustettuja rodunedustajia, oli valinta varma. Aamu oli niin herranterttu, että jokaisen hevosen kuuluisi sellainen olla! Toista maata oli serkkuni Britan oma ponisuokki, aivan järkyttävä äkäpussi. Miksi liene Brisu sen ostanut in the first place… Ai niin, unohdinkin – koska ihanahanipupuÄmmäonmunmuruhoitohevonen. Niin, hullusta hoitohevosesta hulluksi omaksi hevoseksi, mikä kehityskaari. Tosin Britan kanssa sekin elukka näytti ihan siedettävältä, kun on niillä sitä taustaakin jo jonkin verran.

Vihellellen ja farkkuratsareiden takataskut blingblingeistä säihkyen kävelin tarhalle, jossa nämä kaksi niin eriluontoista suomenhevosta käyskentelivät. Aamu oli alistunut helposti Ämmälle, joten johtajan paikasta ei ainakaan tullut kovin pahaa kiistaa ja täten uusi kullanmuruni sai pitää sileän karvapeitteensä. Luikahdin tarhaan häätäen pahanilmanhevosen kauemmas, jotta sain Aamun mukaani talliin.

Eikä aikaakaan, kun superhelposti varustettu hevonen oli jo mun alla, kun käynnissä lyhentelin jalustimia. Ponikokoisuuden edut – saat ratsastaa kaikenlaisilla kaviokkailla! Aamun pää pyöri kuin väkkärä, kun tuo tarkasteli uudenlaista ympäristöään. Uteliaasti se kävi tutustumassa jokaiseen nurkkaan ja valotolppaan, pärskähtäen tyytyväisenä antaen sitten päänsä laskeutua rennoksi ja pitkäksi. Asettelin itseni hyvin satulaan ja korjasin kypärän lippaa – mulla oli kyllä hyvät ennakkofiilikset tästä ratsastuskerrasta.

Eikä mun kyllä pitänyt pettyä millään saralla. Aamu oli alusta asti ihanan innokkaana menossa, pää korkeuksissa katsellen, mitä missäkin näkyy, mutta ei tarvinnut kuin pienen muistutuksen ja Aamu alkoi toimia. Alkuun se tosin oli haluttua menevämpi, mutta alkaessani teettää sillä erinäisiä tehtäviä, tuntui se hetki hetkeltä rauhallisemmalta ja rennommalta. Esimerkiksi pohkeenväistöt kuitenkaan eivät onnistuneet kovin hyvin, ja jouduin teettämään niitä yhä uudelleen ja uudelleen, jolloin huomasin Aamun hermostuvan. Sen ravin tahdikkuus katosi, ja muu ympäristö alkoi kiinnostaa enemmän kuin mä selässä. Päätinkin pyöräyttää muutamia erikokoisia voltteja väistöjen välissä, jolloin Aamu jaksoi taas keskittyä – tamma tarvitsikin näemmä paljon erilaisia tehtäviä ja virikkeitä.

”Hieno tyttö, upea!” kehuin vaaleanrautiasta vuolaasti ja annoin sille pitkät ohjat. Olihan nuorikossa vielä tekemistä, mutta perusajatus Aamulla oli hanskassa, ja se oli ihanan tomera. Rapsuttelin tammaa kiitokseksi kaulalta ja hymy piirtyi kasvoilleni. Tämä suomenhevonen ei ainakaan ollut hukkaostos. Etsinnässä ei ollut enää kuin ”normaali”kokoinen suomenhevostamma, ja oma kavalkadimme olisi valmis. En malta odottaa avajaisia!

[Tatu]

Huonot ideat kunniaan
Turinaa keskiviikolta

Mä en ollu ikinä nähny niin hiljasta ja puhdasta tallia.
Iso ja valosa rakennus tuoksu edelleen pikkasen pesuaineelta, maalilta ja sahanpurultakin, kun paikkoja oli laitettu kuntoon ennen hevosten saapumista. Siellä ei näyttänyt, että ykskään hirnukaula olis astunut sinne rautakengällään: käytävä oli tyhjä, oli hiljasta kun jälki-istunnossa ja jopa karsinoiden metalliosat kiilteli puhtauttaan. Mä tiesin että hevosia oli, olihan niitä pieni kourallinen näkyny tarhailevan pihalla, mutta huomas ettei ne olleet olleet täällä kauaa.

Kun mä pyörin ympyrää siistissä puljussa ettien edes yhtä elävää sielua joka osasi puhua, mä aloin pohtia miten helvetissä tähänkin oli päädytty. Raksatyöt Helsingin suunnalla oli saatu päätökseen jo pari kuukautta sitten, ja mä olin matkannut takasin Harjunrinteelle. Näin pienillä paikkakunnilla rakennushommaa oli melkosen vähän, ja vaikka työtarjouksia tuli kauempaa, en mä jaksanut alkaa sumplia niitä sen kummemmin. Kun mä sitten olin taas kerran kuskannut ilmeisesti autoilukyvytöntä pikkusysteriä Seppeleeseen ja poikennut Liekkijärven kyläkaupalla, oli pikkuriikkinen keskustelunpätkä avautuvasta tallista tarttunut korvaan:
”Kyllä se siskonplikka tarviis sinne jonkun avuksi, ei se nuan isoa tallia yksin pyöritä! Eihän nyt vielä hätää, mutta auta armias kun porukka kuulee avautuvista tallipaikoosta, tällä alueella muita asukkaan ku hevoosihmisiä.”
”No kyllähän tästä kylästä nyt joku löytyy sinne Ennille avuksi, ees pariksi tunniksi päivässä!”
”Toivothaan.”
        Kun kello kilahti iloisena miesäänen poistuessa ostoksineen, mä olin sen enempää miettimättä painunut kysymään kassaneidiltä mistä keskustelu oli ollut.
”Yksi tän alueen talleista avaa ovensa uudestaan, siitä me vaan puhuttiin Veskun kanssa”, iloinen täti-ihminen palpatti, ja katteli mua silmät vilkkuen kuten nuo vanhemmat naisihmiset tuppaa. Niillä on joku vävypoika-tutka aina päällä. Tai puumatutka, mistäs mä tiedän.
”Mikä talli, ihan näin uteliaisuutta kyselen?” Kassarouva kolisteli hetken kassalaitetta järjestykseen, ja kohotti taas katseensa muhun vastaten:
”Ruolampi.”

Mä olin ollut siitä asti aina vaan varmempi että mun idea oli sutena syntynyt, mut silti mä jostain syystä istuin tänään autoon ja hyrryytin tuttua reittiä Liekkijärvelle. Seppeleen risteys ohittui, samoin joku pienempi hevospitäjä, mut lopulta päädyin ku päädyinkin oikeeseen pihaan. Ja tässä sitä nyt seistiin, tumput suorana tyhjässä tallissa.
”Voinko mää auttaa? Me ei olla ikävä kyllä vielä auki vierailijoille”, kuului soinnikas ääni mun takaa, ja sai kaiken hiljasuuden jälkeen mut hätkähtämään. Mä käännähdin, ja jäin kattoon silmiin pientä blondia tyttöä.
”Mä en ookkaan ihan vaan kyläreissulla, etin tallin omistajaa.”
”No hänet löysit.” Mä tiesin että se oli aika epäkohteliasta, mut en voinut estää silmiä skannaamasta tyttöä painokkaasti päästä varpaisiin. Suupieli vähän nytkähti. Muija oli joku 120 senttiä sulka päässä.
”Joojoo, oikeesti, mistä löytää? Joku Emmi?”
”Enni, ja tästä löytää, yhä edelleen.”
Mä menin vähän vaikeaksi kun tyttö pisti kädet puuskaan ja katseli mua viileesti. Se oli aivan älyttömän nuori tallinomistajaks, ei se voinut sitä kieltää.
”Jaa… sori”, haroin kädellä tukkaa vaivaantuneena, mut päätin käydä sit suoraan asiaan. ”Kuulin et tarvisit täällä palkolliseks apukättä, tulin tarjolle.” Ennin tyynen viilee ilme muuttu hämmästyneeksi.
”O-ootko sä… tai… Mä haluaisin kyllä tuntee tyyppiä edes vähän. Onks sulla ees kokemusta hevosista?”
”On, pari vuotta, tekemällä oppinu. Talikko pysyy kädessä ja niin pysyy yleensä ponikin. Mä oon Tatu oon kakskytkolme enkä oo sarjamurhaaja.”
Enni napitti mua silmiin niin kauan, että mua alko pelottaa että sen niska napsahtaa kun se katto mua niin paljon ylöspäin. Lopulta sen naama valastu häikäsevään hymyyn, ja se ojensi pienen siron räpylänsä käteltäväksi.
”Mulla on nyt niin kriisi ja avuntarve, että ei tässä parempaakaan hakemusta ehdi ootella. You’re hired! Voit tulla saman tien tökkäämään uudet satulatelineet seinään, toi ruuvimeisseli ei jotenkin toimi…”
Mä lähdin seuraamaan kääpiöomistajaa kohti tummaa, raollaan olevaa ovea, ja vilkasin hymyä pidätellen paksuja kiviseiniä. Ei varmaan toimi ei. Mut syy mikä vaan, mä olin tehny itteni tarpeelliseksi. Täst se lähtee, syteen tai saveen.

[Tatu]

Esirippu on noussut

Me hönkäiltiin Väiskin kaa kilpaa isoja höyrypilviä, kun tuijoteltiin hiljalleen taas pakastuvan pihan yli ajotielle. Ori ei tainnut edes tietää mitä me odotettiin, mutta siinä se napotti mun tukena – meistä oli tullut sen kanssa hyvät kamut jo parissa päivässä. Enni kuului hälisevän jotain puhelimeen sisällä tallissa, ja märkä lumi punki sitkeästi mun kengän sisään, mut mä en antanut minkään häiritä. Ne tulisi kohta.

En tiiä millon viimeksi oli mennyt pari päivää ohi näin nopeesti. Keskiviikkona aamupäivällä mä olin tehnyt sen tavattoman harppauksen, ja ottanu vastaan töitä hevostallilta. Mun oma päänsisäinen arvio parista helposta hevosentäyteisestä auttelutunnista päivässä oli paljastunut lähes 12 tunnin hösäämiseksi ympäri tiluksia kaiken kuntoon saamiseksi ennen viikonloppua, johon Enni oli määrännyt virallisen aukeamispäivän. Tätä viikonloppua.
”Olisko ehkä kannattanu varata ihan hippuriikkisen enemmän aikaa?” mä olin kuittaillut kun hiki päässä olin rakentanut lisää loimien kuivatustelineitä, mutta turhaahan se oli. Tutustujia ja mahdollisia uusia yksityisiä saapastelisi viikonlopun valjetessa talliin, oli se valmis tai ei.
        Ja valmiiksihan me se saatiin. Enni oli stressannut aivan hirvittävästi avajaisia, ja raastanut välillä mun hermot suikaleiksi, mutta kaikki oltiin saatu paikoilleen kodikkaita ulkovaloja myöten. Me oltiin juostu kilometrien päässä pystyttelemässä Ruolammen tienviittoja, rempattu, viimeistelty, siivottu ja kalustettu kaksi vuorokautta suoraa kyytiä, tavallisten talliaskareiden päälle. Mutta perjantaina kaikki oli valmista, ja mä olin jälkeen kyllä mielettömän tyytyväinen. Prinsessan elkeet ja tyylitelty ulkonäkö oli hämääviä, ja mä olin yllättynyt: Enni oli paiskinut ihan hartiavoimin töitä tallin eteen, paljon kovemmin kuin mä.

Väkeä oli tullut perjantaina ja lauantaina enemmän, kun mä ja Enni oltais ikinä uskallettu toivookkaan. Yksityispaikkojen kyselyitä, alustavia varauksia ja kivaa palautetta tuli aivan käsittämätön määrä, ja me oltiin yhden ainoan vuorokauden aikana saatu buukattua talli muutamaa karsinaa vaille täyteen. Ensimmäinen hoitajakin, Tommi, oltiin saatu remmiin mukaan. Kun eilen puolen yön aikaan oltiin päästy vihdoin istuun alas, me oltiin laskeskeltu niitä varanneita ihmisiä ja hevosia silmät ymmyrkäisinä – ja oli Enni täräyttänyt pienen voitontanssinkin. Ei näin hyvästä vastaanotossa voinu keksii mitään huonoa! Paitsi lisääntyneet siivottavat karsinamäärät, mut ei sitä nyt laskettu.
        Niimpä kun salamaniskusta Ruolampi oli täynnä elämää. Iso osa uusista yksäreistä saapuis vasta viikolla, mutta ensimmäiset kotiutu talliin jo tänään. Yhtä just näillä näppäimillä saapuvaa uunituoretta tyyppiä me tässä just Väiskin kaa ooteltiin.
”Toivottavasti sieltä tulee sulle joku mehevä morsmaikku”, mä mutisin suomiorille, joka pörisi tyytyväisenä kun myönnellen mun sanoille. Mun ei tarvinnu edes kääntää katsetta orin höristävistä korvista tietääkseni, että raskas ajoneuvo lähesty pihaa. Traileri pysähty pihan keskelle, ja mä lähdin harppomaan lähemmäs vinosti hymyillen ja mahassa pieni typerä jännitys pulpahtaen. Kuljettajan ovi aukesi, ja mä astuin tulijaa vastaan:
”Moro! Tervetuloa Ruolammelle!”

***

Ilta koitti, ja talli rauhottu yötä varten. Kaikki koput uusia tulokkaita myöten oli ruokittu, Enni oli harjaamassa Aamua jonka se oli liikuttanut viimesenä tänään, ja mä kannoin hartiat väärällään isoja sangollisia kuumaa vettä tarhojen juomakaukaloihin, ettei ne jäätyisi yöpakkasella. Hengittelin syvään kirpeetä ilmaa ja nostin katseen mustalle tähtitaivaalle. Helppoo tää ei ollun niinkun olin kuvitellut, eikä hevoshommat ollu koskaan olleet mulle mikään suuri unelma, mut tää tuntu jo parin hassun päivän jälkeen jotenkin niin oikeelta. Kaataa humautin veden kaukalossa jo olleen sekaan, ja siitä nouseva valtava höyrypilvi lämmitti mun naamaa. Jos en ollu ennen ollu vielä niin virallisesti ponipoika, nii nyt ainakin olin.
Kun veden kaatamisesta aiheutunut kohina hiljeni, huomasin, etten ollut tallipihalla yksin. Matalaääninen mutina, sekä hevosen ja ihmisen askeleet kuului selkeesti niin hiljaisella pihalla – poikapuolinen tumma hahmo näytti taluttelevan hevostaan pienellä lenkillä tarhojen ympäri. Siristelin silmiä että näkisin paremmin. Sen täytyi olla joku uusista yksityisistä. En ollut nähnyt tän jätkän ja kopsun saapumista, ne oli varmaan tullut silläaikaa kun kävin iltapäivällä himassa.
        Parivaljakko kopisteli takasin pihalle, just kun mä kompuroin pimeessä sankojeni kanssa kohti seuraavaa tarhaa. Ne ei huomanneet mua, vaan käppäilivät suoraan tallin ovelle. Kun pihavalo osui hevoseen, mä huomasin että se näytti kauheen tutulta, iso ja nättiäkin nätimpi puoliverinen. Kun poika hevosen takaa astahti eteenpäin avaamaan ovee, mä näin senkin kunnolla, ja pysähdyin niin äkisti että vesi vaan loisku sangon reunoista yli. Voiks se olla...? Ihan käsittämätöntä, miten pieni maailma. Kun puokin korkee takamus katos ovesta talliin, mä kaivoin kiireestä kömpelöin käsin puhelimen taskusta ja näppäilin Cellan numeron.
”Et usko mitä äsken tapahtu!” pikkusiskon ääni puhisi heti yhen hälytyksen jälkeen linjan toisessa päässä, tavalliseen tapaan turhia moikkailematta.
”Cella mul on –”
”Windi puri siitä mun uudesta talvitakista PALAN POIS! Saatana! Siitä ihan sikakalliista, nappas vaan hihasta ja repäs! Jumalauta jos sitä ei saa korjattuu mä –”
”Cella pää kiinni, mulla on asiaa.” Linjalle lankes nopeesti isona kysymysmerkkinä leijuva hiljaisuus. Mä vilkasin tallin nyt tyhjälle ovelle, ja pyöritin päässäni äsken näkemäni parin. Kyllä, kyl sen oli pakko olla.
”Rasmus on tullu Ruolampeen.”

[Enni]

05.12.2014

Mä tahdon puoliverisen.

Tuo ajatus oli kypsytellyt mun mielessä jo luvattoman pitkään. Alunperinhän mä olin ollut se ponityttö, joka kiiltäväkylkisten ja kuumien kisaponien selässä oli ylittänyt metrisiä esteitä, enkä tosin ollut koskaan liian pitkäksi poneille käynyt. Mêl Serenissä työskenneltyäni olin kuitenkin saanut kosketuksen huippuunsa viritettyihin puoliverisiin, ja ne olivat vieneet minut mennessään. Nyt, kun tallin ainoat puoliveriset olivat yksityisiä, eli katsoa saa muttei koskea, oli minun saatava oma puoliverinen. Suomenhevoset olivat ihania karvaturrukoita, etenkin kun meille ei edes kovin raskasrakenteisia otettukaan, mutta silti. Kaipasin jotakin muuta suokkien rinnalle, jotakin, jolla voisin tähdätä vielä korkeammalle. Halusin sen puoliverisen.

Olin vetänyt vesiperän jokaisesta nettisivustosta, joissa ilmoitettiin myytävistä hevosista. Yksi oli liian vanha, toinen liian nuori ja kolmas väärän värinen. Tahdoin nuoren hevosen, jota voisin viedä itse eteenpäin, mutten kuitenkaan aivan varsaa – ratsastamisen voisi siis aloittaa heti. Hevosen tuli olla tamma tai ruuna, orilla mä en tekisi mitään. Väiskissä ja yksäreissä oli jo ihan tarpeeksi. Mä en halunnut ”puskapollea”, ei, vaan mä halusin hevosen, jonka kanssa mun olisi mahdollista kilpailla ja sitä myöten ehkä menestyäkin. Mä kyllä tiedostin, että uudessa hevosessa olisi vain lisää työtä, mutta mä halusin tehdä sen työn. Eihän mulla ollut ratsastettavanani kuin neljä hevosta ennestään – köh köh – joista kahdella oli hoitaja, eli työtaakkani vähenisi. Ei yhtään liikaa siis, Kosmo ja Väiskikin ovat niin nuoria, ettei niiden kanssa tarvitse suurempia vielä väännellä.

Onneksi puskaradio toimi vielä näinäkin päivinä, ja sain kuulla lupaavasta, kuusivuotiaasta puoliveritammasta. Tämä tamma asui kaukana Lapissa, mutta se vaikutti niin luvattoman hyvältä, että mun oli pakko ottaa yhteyttä omistajaan. Diilinä ei kuitenkaan ollut osto, vaan tamman omistaja etsi sille näin alkuun ylläpitäjää, ehkä myöhemmin osaomistajaakin. Mä en ollut uskoa, kuinka hyvä tuuri mulle oli voinutkaan käydä! Koeratsastus sovittiin tälle päivälle, joten jo aamun sarastaessa mä pakkasin itseni ja tavarat autoon ja yksinäni lähdin ajaa hurruuttelemaan. Mun piti tosin tehdä välipysäkki Sinnan luona, koska autonrähjälläni ei paljon koppeja vedelty. Serkkuni lupasi lainata koppiaan ja Chevroletiaan vannottaen mut pitämään siitä hyvää huolta. Yksikin naarmu olisi siis kohtalokas.

Pitkääkin pidemmän ajomatkan ja muutaman pysähdyksen jälkeen mä saavuin Lappiin, Kuuran tallille. Lapissa oli jo ihan oikeasti talvi, ja mun teki mieli hypätä hankeen ja tehdä muutama lumienkeli. Hillitsin kuitenkin haluni ja pälyilin ympärilleni tyhjällä tallipihalla, kunnes uskaltauduin sisälle. Pieni mutta kotoisa talli näytti juuri siltä, mitä olin ulkokuoren perusteella ajatellutkin. Otin pari hajamielistä askelta tutkiakseni tallia tarkemmin, jos vaikka löytäisin Iipan omistajan, jolle olin tallia lähestyessäni tekstannut.

”Oletko sä Leppävuon Enni?”
Käännähdin kiharat heilahtaen kohti äänen aiheuttajaa ja nyökkäsin hymyillen. Nainen oli ruskeahiuksinen ja minua hieman pidempi.
”Mä olen Alisa Valkonen, Iipan omistaja, moi vaan”, nainen esittäytyi hymyillen ja ojensi kätensä käteltäväksi. Tartuin siihen epäröimättä ja vastasin hymyyn.
”Lähetäänhän hakemaan Iippa tarhasta, niin saat sitten vähän tuntumaa, että millanen hevonen se oikein on.”

Iippa oli ihana, juuri Alisan kuvailuiden mukainen. Se oli heti uteliaasti nuuskimassa ja ennakkoluulottomasti se antoi mun harjata itseään jokaisesta paikasta, välillä hönkien naamalle, välillä pyörähtäen pari kertaa ympäri karsinassa nähdäkseen, mitä muualla tapahtui. Alisa seisoi samalla karsinansuussa, kertoen mulle lisää Iipasta, jota Ceeksi myös kutsuttiin.

Varustettuani hevosen varustin itseni, jonka jälkeen suuntasimme yhdessä Alisan kanssa kentälle. Nainen toi mulle tuolin, jolta ponnistin selkään satulavyön kiristettyäni. Iippa ei malttanut ensin pysyä paikoillaan, mutta rauhoittui, kun pääsin selkään istumaan. Jalustimet olivat auttamatta liian pitkät – mitäs olinkaan näin lyhyt. 160-senttisellä varrella, tosin jämät päälle, ei paljon kehuskeltu.

Koeratsastus meni täysin nappiin. Mä jo ehdin Alisalle nauraa, että liekö tammalle annettu jotain unilääkettä, kun niin rauhallisen oloinen nuori oli. Nainen veisteli siihen, ettei Lapissa ole sellainen tapana – Iippa vaan oli, no, Iippa. Taitava ja yritteliäs tamma teki sen mitä pyysinkin, joskaan en kovin paljoa viitsinyt pyytää näin alkuun. Kerran Iippa säpsähti aidalla heiluvaa vilttiä, mutta käytyämme tarkastamassa viltin, ei se enää tammaa pelottanut. Tässä oli mun ratsu.

Purettuamme Iipan karsinaan oli aika paperihommien, koska olin siltä seisomalta, kun tamman selästä olin laskeutunut, päättänyt ottaa sen ylläpitoon. Alisakin näytti melko tyytyväiseltä ratsastukseeni ja hevosenkäsittelyyni, joten uskoisin, ettei ongelmia synny. Iipan mukaan lähtivät sen varusteet, joten niidenkään kanssa mun ei tarvitsisi tapella.

Pakkasimme Iipan ja tavarat koppiin, jonka jälkeen mä vilkutin Alisalle hyvästiksi ja painoin tallan pohjaan. Olin luvannut soittaa Alisalle, kunhan olisimme perillä. Mulla oli muutenkin ajatuksena pitää Alisa ajan tasalla Iipan tekemisistä – oli se sen verran hieno tamma, että mä en halunnut menettää Alisan orastavaa luottamusta, saatikka hevosta altani.

Viimeinkin, mulla oli puoliverinen. Ivory Colibri.

[Enni]

06.12.2014

”Moikka muru”, kujersin puhelimeen flanelliset yöhousut jalassani. ”Mitä olisit mieltä, jos tulisit tänään mun seuraksi maastoilemaan? Ihan itsenäisyyspäivän kunniaksi, suokeilla, ota sä se kauhukakarasi. Muutenki se kaipaa kyllä taas sun kosketusta, taitaa olla ikävä, kun niin ärhentelee. Joo, sano äidilles että nakkaa sut. Nähään tallissa!”
Ja jos luulette, että puhuin poikaystävälle tai vastaavalle, olette täysin hakoteillä. Puhelimen toisessa päässä oli ihana serkkutyttöni Britta, jolle en ollut ehtinyt puhua sitten avajaisten.

Juotuani aamuteen, laittauduttuani ja vaihdettuani vaatteet peilasin itseäni käytävän suureen kuvastimeen, todeten kokonaisuuden välttäväksi. Hymyssä suin avasin asuntoni oven, liukastellen talliin ja päätyen lopulta tuttuun, hevosentuoksuiseen rakennukseen. Tatu oli hoitanut aamutallin tänään, joten mulle ei jäänyt kuin ratsastettavat. Hyvin oli jätkä aloittanutkin, ei mulla ollut mitään valittamista. Ehkä vähän jöröjukka, mutta eiköhän se siitä lämpee, kun vähän tutustutaan. Ainakaan raameja ei siltä puutu, hih.

”Ja taas sä oot myöhässä”, Britta tokaisi mun päästyä toimiston ovelle. Tytön virne kertoi kaiken tarpeellisen, ja me hypättiin suoraan toistemme kauloihin. Irtauduttuamme käännähdin Ämmän karsinan puoleen, ja yllätyksekseni tamman karsinan ovi oli raollaan. Tommi oli aikaisin liikkeellä, joten hipsin piensuokin karsinalle ja raotin sitä enemmän. Ämmä katsoi mua murhaavasti, korvat niskassa, mutta itse tyydyin hymyilemään aurinkoisesti Tommille, joka hieman hölmistyneenä katsoi mua, odottaen, mitä mulla oli sanottavanani.

”Hei Tommi, sun pitäs tavata yks henkilö”, huikkasin viittoen poikaa karsinan ulkopuolelle. Blondi kurtisti kulmiaan, kurkaten karsinan oven raosta ulos. Britta kääntyi kannoillaan karsinaan päin, kohdaten Tommin silmästä silmään.
”Tommi, tässä on Britta, Ämmän omistaja”, esittelin, ”ja tässä, Britta, on Tommi, Ämmän hoitaja. Se kenestä kerroinkin.”
Britta hymyili Tommille, joka näytti jokseenkin häkeltyneeltä, vetäen kuitenkin hurmurihymyn naamalleen. Virnistin, sipaisten muutaman nutturasta karanneen kiharan korvan taakse.
”Sä voitkin varmaan varustaa Ämmän Britalle, kun mä esittelen sille uudet hevoset?” esitin toteavan kysymyksen vetäen serkkuni käsipuoleen. Tommi myönteli, hymyillen vielä Britan perään, kun katosimme räntäsateeseen.

”Aika namu, eikö?” naurahdin brunetelle, jonka katse oli kiinnitetty horisonttiin. ”Tai ainakin olisi, jos mäkin olisin vielä kuustoista.”
Britta hymähti sanomatta juuta eikä jaata. Kai se sitten hyväksyi poninsa hoitajan, kun ei sen suurempaa show'ta järjestänyt. Mä kyllä tunsin serkkuni sen verran hyvin, että olisin nähnyt, jos jokin ei olisi sitä miellyttänyt. Esittelin tytölle hevoset, jotka olivat saapuneet avajaisten jälkeen, ja kehujahan siellä sateli.
”Ja tässä on mun uusi ylläpitohevonen, Iippa”, esittelin helmeni viimeisimmäksi. Ylpeä hymy huulillani etsin Britan kasvoilta reaktiota.
”Toi on upea”, Bee henkäisi. ”Ainakin sun arvoon sopivaa.”
”Väitäksä, että meidän upeat suokit ei oo mun arvosia? Älä viitsi, nyt on itsenäisyyspäivä. Haetaan toinen piekkari matkaan, että Ämmäkin pysyy tappijaloillaan mukana”, naurahdin kepeästi ja sain palkaksi muksauksen olkapäähän.

Britta karkasi sisälle päästyään oman kultapuppelinsa luo, vaikka Ämmä saattoi jo pönöttää karsinassa valmiina. Riippuu tietenkin kovin paljon siitä, millaisella fiiliksellä tamma oli tänään liikenteessä – halusiko se syödä Tommin, vai oliko se jopa ihan siedettävä. Sitä mä en tiennyt, kun ohjasin Aamun karsinaansa, Ämmän viereen.

Ei aikaakaan, kun istuimme Britan kanssa piensuokkien paljaissa selissä. Aamu katseli uteliaana ympärilleen, Ämmä murjotti korvat luimussa meidän vieressä. Britta katsoi haltioituneena ympärilleen, räntäsateen sävyttäessä harmaata taivasta.
”Mä meen edeltä, vaikka Ämmä ei siitä kyllä varmaan tykkää”, naurahdin antaen Aamulle pohkeita. Tamma hätkähti palaten todellisuuteen ja lähti askeltamaan tomerasti lumettunutta hiekkatietä eteenpäin.
”Sen on vähän niinku tykättävä, ei sillä oo mun kanssa vaihtoehtoa”, Britta naurahti takaani. Totta se kyllä oli.

Rauhallinen itsenäisyyspäivämaasto kera rakkaan serkun ja tietysti suomenhevosten teki kyllä poikaa. Saatiin Britan kanssa jutella pitkästä aikaa oikeasti kunnolla, eikä Ämmäkään jaksanut näyttää nyrpeää naamaa. Räntäsade sai meidät kyllä melko lailla märiksi, mutta se ei meitä true-heppatyttöjä haitannut. Ohitettuamme treenihallin ja jatkettuamme korkeammalle, käännyimme kinttupolulle, joka johti aukealle pellolle. Katsoin Brittaa merkitsevästi, ja tyttö vastasi mulle vinkkaamalla silmää. Painoin pohkeet kiinni vaaleanrautiaan kylkiin ja annoin sen laukata sielunsa kyllyydestä – lumi pöllysi, lumisade painoi päin naamaa ja nauru raikui. Mikä voisikaan olla sen parempi itsenäisyyspäivä?

[Enni]

23.12.2014

Ruolammen piha loisti joulukoristeissaan, kun sirojen kenkieni kärjet potkiskelivat lunta tieltään. Oli tiistai, huomenna keskiviikko. Ja jouluaatto kera ensimmäisen järjestämäni aattoratsastuksen. Hymähdin sipaisten naaman edessä tanssahtelevan kiharan korvani taakse. Laura oli miltei vaatinut minua ottamaan maastoon alleni Pallon, jonka kanssa Laura ei itse aattokiireiltään ehtisi mukaan. Mikäs siinä – pinkki puki mua, joten Pallo oli oikein hyvä vaihtoehto. Eiköhän se vetohevosena pärjäisi, ainakin egonsa puolesta.

Tallin ovi lennähti auki, kun vaaleahiuksinen, pitkä hahmo työntyi ulos raahaten perässään pientä ponia. Arvatenkin Bella oli ollut taas karkumatkalla, ja työntekijäni haluaisi laittaa sen makkaraksi. Kevyesti naurahtaen lähestyin Tatua, jonka vierellä pienen Bellan oli lähes juostava.
”No, mitä tällä kertaa?” kysyin viattomasti, vetäen pienen virneen naamalleni.
”Arvaappa vaan”, Tatu murahti. ”Tämä jo valmiiksi lihava poninperk-”
”Bella ei todellakaan oo lihava”, totesin väliin tiukkaan äänensävyyn. Bellan ei kärsisi olla lihava – ponin starttikunto ei saisi kärsiä.
”Olkoot vaikka kebabrulla”, Tatu tuhahti turhautuneisuutta äänessään, jatkaen kuitenkin tarinaansa. ”Niin, tämä sporttisessa kunnossa oleva poni oli pää rehulaarissa, kun mä saavuin paikalle. Olis varmaan syöny ittensä hengiltä, jos en olis tullu pelastamaan sitä.”
Vilkaisin sivusilmällä Bellaa, joka nakkasi päätään turhautuneena. No jaa, ponin mielestä Tatun teko ei tainnut olla niin jalo, kuin mies ajatteli. Naurahdin, kun Tatu päästi mustan ponin tarhaan päätään pyöritellen.
”Jos multa kysytään, niin tuo joutaisi koiranruuaksi”, mies urahti, mutta vastasin lauseeseen varoittavalla katseella. Bellaahan ei vietäisi makkaraksi niin kauan, kuin eläisi. Saati sitten ketään muutakaan.

Tatu painui sen siliän tien siivoamaan Bellan sotkuja, kun itse lähdin hakemaan Iippaa tarhasta. Tamma oli osoittautunut yhtä kultaiseksi kuin olin ajatellutkin, mutta olin kuitenkin huomannut, että jos tamman kanssa jää matkustelemaan, osaa se myös palauttaa ihmisen maan pinnalle tarjoamalla haastetta. Sopivan helppo yleensä, haastava tarvittaessa. Siinä vasta hevonen minun makuuni.

Iippa tuli mua vastaan portille, kun muutaman kerran huhuilin. Se selkeästi halusi sisälle, pois pakkasesta. Kukapa hullu täällä haluaisikaan olla – elohopea oli laskenut jo viidentoista pakkasasteen huonommalle, eli sille kylmemmälle, puolelle. Hengitys huurusi ja synnytti kiharoihini kuuraa. Iippa puhalsi lämmintä ilmaa mun poskelle, kun napsautin riimunarun kiinni päitsiin ja lähdin kuljettamaan puoliveristä perässäni talliin.

Hokitetut kaviot kopisivat tutusti tyhjän tallin betonilattiaa vasten. Vein Iipan karsinaan ja tottuneesti vedin loimet pois suojaamasta ruunikon ohutta karvapeitettä, laskostaen ne siististi karsinanoven tankoon roikkumaan. Tatu oli ilmeisesti saanut rehuhuoneen siivottua, sillä nyt mies nojaili toimettomana harjanvarteen silmäillen Laran nimitaulua.
”Jos sulla loppuu tekeminen kesken, niin mun pyykinpesukone pitää ihan outoo ääntä – sille pitäis tehä jotakin…”
Mun vihjaileva äänensävy ei jäänyt Tatulta huomaamatta ja mies, syvään huokaisten, tönäisi harjanvarren nojaamaan seinää vasten ja läksi lompsimaan tallista ulos, ainakin toivottavasti päämääränään mun talo. En tosin ollut varma, mitä kaikkea pyykkihuoneesta löytyi, mutta noh… Ainakaan kuolleita rottia ei pitäisi löytyä, kaikkea muuta mahdollisesti kyllä.

Iippa oli helppo hoidettava – tänään se ei edes jaksanut hyöriä uteliaasti ympäriinsä, vaan malttoi pysyä paikoillaan. Välillä se nuuhki mut päästä varpaisiin, yritti napata harjaa kädestä ja muuta yhtä veikeää, mutta se oli musta lähinnä huvittavaa. Loimen alla ja talvikelillä Ipsussa ei ollut paljoakaan putsattavaa, joten ei aikaakaan kun tamma seisoi karsinassaan täysin varustettuina. Vedin viimeiseksi silaukseksi tähtien kanssa kilpaa tuikkivan kypärän päähäni, jonka jälkeen nappasin loimitangolta enkkuviltin ja ratsun itse käsipuoleeni. Mä olin sitä mieltä, että vaikka oli talvi, niin ihmisen ei tarvinnut näyttää harakanpesältä – mä olin siitä elävä todiste!

Astuessani ulos pakkasilmaan olin törmätä Tatuun, joka pyyhälsi sellaisella höyryjunavauhdilla, etten ollut miehestä sellaista vaihdetta nähnytkään.
”Toi oli juoni! Ansa!”
Kohotin nypittyä kulmaani, sulkien tallin oven, jottei sinne pääsisi kylmää. Tirskahdin, suunnaten katseeni suoraan Tatun silmiin.
”Niin mitä sä oikein löysitkään sieltä?” kysäisin pyörittäen ponnarilla sidottua kiharaa sormieni ympärillä.
”Ai kaikkien sun alusvaatteiden lisäksi?” Tatu kysyi, alkaen näyttää pakokauhuiselta rotalta. Ei kai siellä oikeasti ollut ollut kuollutta rottaa, jota Tatu nyt yritti matkia? Alusvaatteet eivät niin uutta olleet – c’mon, se oli pyykkihuone, laskostelemattomia pyykkejä on siellä ihan luonnostaan. Alusvaatteitakin. Nyökkäsin merkiksi Tatulle, jotta mies jatkaisi tarinaansa.
”Ihan julmetun ison paketin. Joululahjan. Mulle!”
Vedin viattoman hymyn suupielilleni ja otin pari askelta lähteäkseni Ipsutin perässäni.
”Sä haluut herättää mussa jotain joulufiilistä, vastavuoroisuutta, että munkin pitäis ostaa sulle lahja?”
Hersyvä nauruni kantautui syvältä vatsanpohjasta, kun heilautin kättäni väheksyvästi ilmassa.
”Höpsis. Nauti vaan lahjastas”, lausahdin ja vinkkasin hölmistyneelle Tatulle silmää.

Ai että mä rakastan joulua!

[Tatu]

Hameväki

Se, et hurrikaanit ynnämuut kivat hirmumyrskyt nimetään aina naisten mukaan, ei oo koskaan käyny mulle yhtä paljon järkeen kun tänään.

Meidän perheen naiset heittelee joka vuosi toisiaan rosollikulhoilla päähän kesken jouluaterian, joten aattelisi, että mää olisin jo vähän karaistunut tähän touhuun. Vastakkaisen sukupuolen mielenliikkeet oli kuitenkin mulle yhä ja edelleen aivan järkyttävä mysteeri, se oli tullut mulle hyvin selväksi nyt, kun olin hankkiutunut töihin melkosen naisvaltasen harrastuksen pariin.

”Älä näytä tolta, sillä on vaan… Sillä on vaan nyt vähän vaikeeta”, Enni torui mua niinkun opettaja pikkulasta, mutta ei sekään pystynyt pitään täysin pokerinaamaansa. Mä tiesin tän, se oli suunnitellu tätä jo jonkun aikaa. Naiset oli niin tappavan ovelia.
”En mä sen kanssa osaa olla.”
”Miten niin et, se on vaan vähän… vahvaluontosempi tyttö. Onhan sulla siskoja, kyllä sä pärjäät.”
”Ota huomioon että mun sisko on Cella, joka ei käyttäydy niinkun normaali ihminen millään saralla.”
Ennin suupieli nytkähti, mutta sitten se huokaisi. Mä toivoin, että se muuttais mieltään ideansa suhteen, mut se oli hyvin epätodennäköstä. Blondi oli pyytänyt mua kaveeraamaan tallin uuden tytön Coran kanssa – jenkeistä muuttanut diiva oli kärsinyt pienistä sopeutumisvaikeuksista. Ja kuohuttanut jo nyt vaikka kuin monen tyypin tunteita Ruolammella, eikä kovin hyvällä tavalla. Tänään alkupäivästä se oli aiheuttanut melkoisen kohtauksen putoamalla rauhassa kulkevan hevosen selästä ja muljauttamalla jalkansa. Legenda kertoo että se oli kirkunut traagisemmin kuin kauhuleffan kidutusuhri koko maastoretken, putoamisen ja matkan sairaalaan.
        Mä hieroskelin vaivihkaa ohimoitani kun vastapäisessä tuolissa brainstormattiin ratkaisua tilanteeseen. Jos rauhallinen ja kaikin puolin kiva Ennikin aiheutti mulle välillä päänsärkyä hösäämisellään ja pinkit-varusteet-kaikille-intoilullaan, niin mitä tää Cora sitten aiheuttaisi. Spitaalin?

”Pakko tässä on jotain keksiä”, Enni puhahti hiljaisen epätoivoisesti. ”Mä oon saanut Coran äidiltä kuvan, että tän hevosharrastuksen oli tarkotus hillitä koti-ikävää muuton jälkeen, mut se ei oo sujunu yhtään niinkun piti. Se esittää niin vihasta ja kielteistä eikä halua periaatteesta avautua kellekkään, vaikka tarviskin kaveria. Mä vaan ajattelin siksi sua, että sen tyylinen tyttö saattaa lämmetä nopeemmin poikapuoliselle.”
Se kävi järkeen, helvetti sentään, vaikken ois sitä halunnukkaan myöntää. Enni napitti mua lautasen kokosilla silmillään ja ootti mun vastausta. Mielessä kävi nakittaa Rasmus hommaan – olihan se sosiaalisempi ja helpommin lähestyttävä kun mä, ja lähempänä Coran ikäluokkaa – mut en mä voinu heittää frendiä suden suuhun. Tommin jenkkineiti oli jo tavannut, eikä se ollu tainnu mennä kovin hyvin. Mä huokasin. Tajusin kyllä et Enni välitti kamalan paljon siitä että sen tallilla viihdyttiin, mut tästä pitäs kyllä vaatia vaarallisen työn lisää.
”Mut eihän se puhu ees suomee…” mä koitin vielä kerran, ja nyt Enni alko näyttää jo ärtyneeltä.
”Joo ei sitten, mä pyydän Cellaa. Puhuit että se oli välivuoden Briteissä? Kyllä se sen kaa jotain juttua saa aikaan.” Pieneks hetkeks mut valtasi ihana helpotus, mut se ei kestänyt kauaa. Cellaa jos yhtään tunsin, niin sillä menis Coran asennevammailuun hermot saman tien. Se söis tyttöparan iltamurojensa palanpainikkeena.
”Ei. Kyllä mä hoidan. Missä se on?”

Kävi ilmi, että Cora ei ollut tulossa enää tänään, mut Suvi oli soittanu Ennille tuovansa tytön mukanaan heti huomenna. Ettei tulis mitään hevoskammoa putoomisesta, ihan järkevää. Mua helpotti kuulla, et Suvi pärjäs sen kanssa ees sen verran – olis mullaki vähän tukea kun huomenna Coralle juttelisin.
        Kävin tekemässä otsalampun valossa viimeset lumityöt tälle päivää, aamulla olin jo monta tuntia lapion ja kolan kanssa huhkinut ympäri tiluksia. Lunta oli tullut joulun tienoilla hirveät määrät, jos tää jatkui mun olis pakko hankkia traktoriin kiinnitettävä aura.
        Kun tuuppasin viimestä kierrosta kentälle vievää kulkuväylää leveemmäksi, mä huomasin tutun autonoven kolahtavan parkkiksella vielä tutumman hahmon perässä. Kurkussa muljahti ikävästi. Siinä vielä yksi mun naispuolisista murheenkryyneistä – Anni. Mä olin jättäny sille aattoratsastukseen pienen joululahjan, vaikka se oli tuntunu ihan ennätystyhmältä, mut sen jälkeen siitä ei ollu kuulunu jotenkin… mitään? En tienny ees oliko se saanu koko pakettia, mut tuntu tää nyt vähän hämärältä. Eikai se nyt vältelly mua, tai ollu siitä suuttunut? Eikai se nyt niin huono lahja ollu?

Kun kävin heittämässä ennen kotiinlähtöä lumettuneet kengät kuivumaan satunahuoneen telineelle, törmäsin sielä Cellaan, Fleuriin ja Tommiin. Cella oli alkanu pyöriä Ruolammessa melkein joka päivä – sen hevosen olis pitäny tulla jo yli viikko sitten, mut kuljetuspulmien takia se oli lykkääntyny näin paljon. Systeri tuntu välillä siltä että se hyppii seinille siitä odottamisesta.
”…sit ostin tummanpunaset harjat, fleeceloimen ja satulahuovan vielä… Valkosia kisakamppeita sain joululahjaks, ihanaa, ne on aika tyyristä kamaa. Moi Tatu”, Cella hölisi keskellä satulahuoneen lattiaa Fleurille, ja oli levittänyt vaatimattomaan tapaansa Oton uusia varusteita koko lattian leveydelle.
”Moi… taasko sä oot nää avannu, mä jo kerran nää kaikki kasasin kun olit jättäny ne levälleen”, mä puhisin ärtyneenä hevoskamoihin viitaten kun potkin toppavaatteita pois niskasta.
”Joojoo, Fleur ei ollu vielä nähny. Hei mulla jäi autoon vielä enkkuviltit kun toin ne kotoo, käydäänkö hakemassa?” blondi käänsi puhesuuntansa nyt vähän hiljasempaan tyttöön, ja sen nyökättyä ne lähti paineleen käytävälle.
”He-hei… et sä mee mihkään ennenkun laitat nää kasaan!” karjuin pikkusiskon perään kun astuin kipeästi kaviokoukun päälle paljaalla jalalla. Käytävältä kajahtava ”haista sinä perse” –vastaus sai Tommin naurahtamaan tahattomasti.
”Naiset, vai mitä”, poika mumisi osaaottavasti, kun kumartui ojentamaan auttavan kätensä.

Sepä sen sanoi.

[Enni]

05.01.2015

Heleä soittoääni sai mut avaamaan silmäni ja hieraisemaan niitä muutaman kerran. Eilinen ilta oli mennyt poikkeuksellisesti rimpsalla uutukaisen yksityisenomistajan Casandran serkun, Rosan, kanssa – Tatu oli nimittäin luvannut hoitaa masentavan maanantain aamutallin, joten mä päätin ottaa tilaisuudesta kaiken irti ja olin suunnannut Liekkijärven yöhön. Ihan kuin siellä mitään olisi ollutkaan, mutta ainakin mulla ja Rosalla oli ollut hauskaa – nainen oli todellakin mahtavaa seuraa!

Lätkäisin käden puhelimen päälle ja näytön kirkkaus oli sokaista mut, kun yritin tihrustaa, kuka hullu mulle soitti kello yhdeksän reikäleipä. Kun totesin kirkkauden ylitsepääsemättömäksi, liu’utin sormea näytöllä ja vedin luurin korvalle tietämättä, kuka langan toisessa päässä oikeasti olikaan.
”Moi Enni! Hei mitä sulle kuuluu? Ei olla vaihdettu kuulumisia pitkään aikaan. Miten sulla on lähteny tallin kanssa menemään? Mulla on jo ihan ikävä teitä!”
”Hei, hidasta vähän”, mutisin pakottaen silmät auki ja kohottauduin makaamaan kyynärpään varaan. ”Niin kuka siellä nyt onkaan?”
Puhelimesta kuului kevyt naurahdus, kun selitin olleeni edellisyön hurvittelemassa. Mihin sitä kissa karvoistaan pääsisi?
”Klarahan täällä”, sain viimein kuulluksi ja hieroin ohimoani. No johan oli yllätys.
”Hyvää kuuluu, tosin nyt vähän heikkoa”, vastasin ensimmäiseen kysymykseen hymähtäen. ”Tallin kanssa menee ihan huippuhyvin, kaikki tallipaikat on täynnä, kohta meille tulee uusi yksärikin, ori vielä. Täysverinen.”
”Oi, kuulostaapa kivalta! Mäkin oon viihtynyt täällä etelämmässä hyvin, löysin suomenruotsalaisen miesystävänkin”, Klara höpötti ja näin silmissäni, kuinka viekas ilme naisella varmasti oli.
”Onnea sulle”, naurahdin. ”Mun miesrintamalla ei näy kuin Väiski.”
”Oho, kuka tää Väiski on? Minkä ikäinen? Onko hyvännäköinen, hevosmieskö?”
”Seitsemänvuotias, oikeen sporttinen tapaus.”
Klara repesi nauruun puhelimen toisessa päässä, kun minä nousin rennosti istumaan parisänkyni reunalle.
”Taitaa olla hevonen. No, käyhän sekin! Hei, siitä puheen ollen – mä oon tulossa viikonloppuna Liekkijärven kulmille, nähtäisiinkö?”
”Joo, ehdottomasti”, vastasin hymyillen. Vaikka Klara oli lähinnä serkkuni paras ystävä, oli hän mullekin läheinen, eikä ystävien seura ikinä tekisi pahaa. Etenkään, kun kyse oli entisestä tallinomistajasta – paloin halusta näyttää, mitä olin saanut aikaan.
”Muuten, mulla oli myös sellainen pikkuinen ehdotus”, Klara sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Voisinko mä ottaa Vertin matkaan?”
En voinut olla kohottamatta kulmaani, ja yskäisyn saattelemana hymähdin.
”Mä arvasin, että tää päivä vielä koittais – tehän ootte aivan toisiinne hitsautuneita, kyllä sen näki. Totta kai, saanpahan mäkin vähän talliin tilaa, kun Ämmäkin on tiineenä”, totesin nousten laiskasti seisomaan. Avattuani sälekaihtimet näin, kuinka miehen riuskat käsivarret työnsivät kukkurallista kottikärryä kohti lantalaa. Käänsin katseeni pois, hymynkare huulillani.
”Onnee Ämmälle”, Klara hihkaisi, ilmeisen onnellisena vastauksestani. ”Ja muuten, mä tiedän ettei sun mieskuviot rajoitu vain hevosiin, sen verran sua tunnen. Mut jutskaillaan niistä sitten lisää kasvokkain!”

Vilkaistuani pakkasmittaria ajattelin, etten työntäisi nokkaani ulos koko päivänä, mutta pian, hetken mielijohteesta, seisoin termari kourassa ja hyvin kerrospukeutuneena omalla ulko-ovellani. Hengitys huurusi, kun tyylikkäät vuorelliset kengät tamppasivat lunta. Hevoset olivat ulkona ja suurin osa oli tuhonnut oman heinäkasansa. Iippa näytti säälittävältä seistessään portilla ja kuulin sen sydäntäriipaisevan hirnahduksen tallin ovelle. Sillä oli tänään vapaapäivä – en raskinut klipattua puoliveristä lähteä tällä säällä hallille treenaamaan.

Tallin lämpö hulmahti ylitseni, kun avasin suuren oven. Suljettuani sen pikaisesti perässäni kuulin talikon huiskintaa – mitä ilmeisimmin Tatu oli viimeistelemässä karsinoita. Talikon ääni lakkasi, kun käytävillä alkoi kaikua kenkieni kannat, ja pipoon vuorautunut pää kurkkasi orien käytävän päädystä.
”Joko on neiti selvinnyt dar-”
”Mulla mitään oo, miks mä muuten olisin tässä?” keskeytin miehen lauseen pyöräyttämällä silmiäni. Tatun astui ulos karsinasta ja nojaili talikkoon puruja päälaellaan.
”Tässä”, sanoin työntäen termarin yllättyneen miehen syliin. ”Ja siisti ittes, en mä viiti sua tuon näkösenä katella.”
”Ai ihan katella?” Tatu hörähti. ”Siis mäkö oon joku nähtävyys vai?”
”Suu suppuun kun olis jo ja takaisin talikonvarteen”, näpäytin ja käännyin kannoillani. ”Sä edustat tätä tallia, jokaisenhan on sua pakko katella, halusi tai ei. Toiset mieluummin, toiset ei.”
”Oliko toi joku vihjaus vai mi-”
Huokaisin äänekkäästi ja pudistin päätäni, antaen askeleideni suunnata kohti ulko-ovea. Suomenhevoset kaipasivat liikutusta.
”Mitä mä just sanoin…”

[Enni]

07.01.2015

Hevonen allani tuntui toimivan kuin ajatus. Se polki tahdikkaasti alleen, pidensi askeltaan miltei ajatuksen voimalla, vain pieni kannuksen hipaisu riitti. Käänsin puoliverisen lävistäjälle ja annoin sille ohjaa. Tuntui, kuin olisimme lentäneet – niin pitkä askel oli, kevyt ja tarmokas. Otin Iipan kiinni lävistäjän lopussa ja jatkoin lyhyen sivun kautta pitkälle, taivuttaen sitä hieman. Avotaivutuksessa oli pientä hapuilua, mutta loppuosa sujui oikein mallikkaasti. Me oltiin tultu pitkä matka sieltä, mistä lähdettiin – vaikkei Iips silloinkaan ollut huono, ei ollenkaan.

Ja kaiken sen harmonisuuden saattoi rikkoa vain yksi huuto:
”Enni, joku kysyy sua!”
Iipan korvat kääntyilivät kuin väkkärät ja paketti levisi, kun harteikas mies pyyhälsi kentän reunalle herpaannuttaen keskittymiseni. Huokaisin syvään, ja vedin ärsytyksen pikaisesti sisälleni, siirtäen katseen kylmänviileästi tulijaan.
”Haluisitko selventää hieman, että kuka joku?” kysyin tyynesti, siirtäen pärskähtävän Iipun käyntiin.
”Joku poika, mua nuorempi. Ehkä täysikänen, ruskeet hiukset, vähän fruittarin vikaa”, Tatu kuvaili heiluttaen kättään oletetun pituuden kohdalla. ”Varmaan joku sun poikaystävä?”
Tuntomerkit eivät täsmänneet keneenkään, mikä sai mut kohottamaan kulmaani ja pyöräyttämään päätäni. Miehet.
”Sano sille että mä loppuverkkaan tän ja tuun sitten. Eiköhän se malta oottaa, jos se kerta mun takia tänne on tullut.”
Tatu hävisi teilleen, ja painoin pohkeet kevyesti Ipsun kylkiin, nousten keventämään. Se, kuka kehtasikin häiritä mun treenejä, sai omata aika hemmetin tärkeetä asiaa.

Taluttaessani loimitettua hevosta jäin miettimään, kuka mua saattaisi kaivata. En muista tavanneeni baarissa ketään, joka mätsäisi kuvaukseen – joskaan, ei uusia kasvoja paljon Liekkijärvellä näkynytkään, pikkukylä mikä pikkukylä. Ei sillä, että mulla olisi jotain valittamista, vaikka juorut levisivät nopeammin kuin Tatu ehti talikkoa heilauttaa.

Kun astuin sisälle talliin, en nähnyt ketään, joten rauhassa kävelin Iipan karsinalle ja irrotin suojat sen jalasta, nakaten ne seinän vierustalle. Nostin satulatangon karsinan kaltereiden väliin ja tottuneesti sormet avasivat soljet, eikä aikaakaan, kun Iips seisoi vain suitset ja fleece päällään tallin käytävällä. Ohjasin tamman karsinaansa ja samalla sekunnilla tunsin äkisti sormet hartioillani.
”Hui saat-!”
”Tsop tsop, äläpä kiroile, täällä voi olla pieniä”, etäisesti tuttu ääni hyssytteli, kun rivakasti käännähdin ympäri nähdäkseni, kuka sai mut säpsähtämään.
”Jiri!” älähdin, kopsahtaen äimistyneenä pojan kaulaan. Unohdin hetkeksi Iipan, joka näytti unohdukseni tuuppaamalla mua olkapäähän.
”Herranjestas, sä oot ihan eri näkönen! Sä oot miehistyny, ne kamalat blondit on poissa, kuulostatkin vanhemmalta!”
”En mä nyt niin erilainen oo”, Jiri naurahti irrottautuessaan otteestani. ”Ja mä en jaksanut enää niitä blondeja, turhaa värjäämistä, en ees tajua, miks mulla ne oli. Nää brunet on kivemmat.”
”Oma väri aina hyvä, etenkin teillä miehillä. Apua, sanoinko mä just sua mieheksi! Poika, siis. Ja noi tosi kivat”, höpötin pörröttäen mua ”hieman” pidemmän pojan hiuksia. Jiri virnisti, osoittaen Iippaa, joka näytti turhautuneelta jäätyään heitteille.
”Aa, tosiaan”, naurahdin ja sujahdin tamman karsinaan. ”Harjaa sä vaikka suojat, oo kiltti. Ees vähän avuksi!”

Purjehdin Jiri perässäni toimistoon ja väänsin ovenkahvaa, työntäen oven varovasti syrjään. Paperien kahinasta päätellen Tatu yritti käydä läpi jotakin, mihin mulla ei ollut asiaa.
”Kopkop”, sanoin työntyen sisälle toimistoon ja vetäen Jirin perässäni. Tatu nosti katsettaan papereista, kurtistaen kulmiaan. Vedin Jirin kainalooni ja tartuin sitä poskesta, jolloin Jiri esitteli Tatulle pahoittelevan virnistyksen. Tatun ilme muuttui vielä enemmän kysymysmerkiksi.
”Mä en tiennyt, että sulla on poikayst-”
”No ei mulla olekaan, hupsu”, keskeytin armottomasti Tatun lauseen ties monennettako kertaa. ”Tässä on mun serkku, Jiri. Jiri, Tatu. Tatu on mulla töissä.”
Jiri irrottautui otteestani ja ojensi kätensä Tatulle, jolloin miehenalut kättelivät. Olin näkevinäni häivähdyksen jotakin tulkitsematonta Tatun kasvoilla, mutta päätin jättää sen arvoitukseksi.
”Jiri on parikymppinen jo, voi että kun aika rientää”, huokaisin haaveilevasti hymyillen. ”Kengittäjäksikö sinä jo valmistuit? Voisit itse asiassa parit kengät lyödä noille kopukoille. Aamu oli ainakin hävittänyt omansa lumihankeen”, pulpatin tavalliseen tapaan. ”Ja hei, kai sä nyt Bellaa haluat nähä?”
”Miksi sitä lihapull-”
”Tatu, Jiri on Bellan omistaja. Siis entinen, korjaan”, selvitin tarkkaillen Jirin ilmettä. Se ei värähtänytkään, ainoastaan pieni virnistys kohosi bruneten kasvoille.
”Se on sellanen, vähän omalaatuinen tapaus”, Jiri naurahti, ja pieni pilke kävi sen ruskeissa silmissä. ”Mutta ehottomasti. Voisin käydä ajamassakin, saattaa olla hieman erilaista noiden isompien konien jälkeen.”
”Niin tosiaan! Kysy isääs mukaan, ottaa vaikka Väiskin, jos tahot. Tai emmätiiä, päättäkää ite. Tatu, kahvi on tippunu hoitajien talossa, voit käydä kahvitauolla jos haluat. Jiri, tuu, mä esittelen sulle hevoset.”
”Isääs? Isä, kuka, mitä? Mä en enää pysy kärryillä”, Tatu valitti, pläräten paperinivaskansa läpi toivottoman näköisenä.
”Vesku ainakin pysyy kärryillä”, totesin vinkaten miehelle silmää poistuessani toimiston ovesta.

Kaikenlaista sitä yhdelle viikolle mahtuukin.

[Tatu]

Yömyssy

Puhelin surisi paperipinon päällä niin äkisti, että mä hätkähdin. Räpytellen nappasin luurin käteen, ja hymyilin vajaamielisesti Annin lähettämälle viestille: sen vanha koulukaveri oli raahannut sen kattomaan uutta Salkkari-leffaa, ja Annin viestit oli täynnä värikkäitä ilmaisuja kuinka koomisen surkea raina oli ollut. Näpyttelin virne huulilla vastauksen, mutta kun laskin puhelimen syliin, mua ei enää naurattanut. Mitä helvettiä mä teen?

Anni oli huipputyyppi, mä viihdyin sen kans, enkä mä voinu kirkkain silmin väittää ettei joku olis hassusti loksahtanut sillon pikkujouluissa. Mut samaan aikaan kun musta oli hauskaa olla sen kans rennosti ja oma itteni, nii jokasen meidän hengailun jälkeen mulle tuli sellanen säädytön tunne, että mä treffailisin mun pikkusysteriä. Sille ei voinu mitään, se varmaan vaan kumpus siitä, että Anni oli niin läheinen mun ihan oikeen pikkusysterin kanssa. Häiritsevää yhtä kaikki. Mä olin koittanu välillä ottaa etäisyyttäkin, mut se ei aiheuttanu muuta kun lisää kiusallisuutta ja monimutkasuutta, ja pahaa mieltä kaikille osapuolille.
Kaiken hyvän lisäks olin törmänny viikonloppuna armaaseen skitsoeksääni Sanniin, joka oli vihjaillu aika osuvasti tietävänsä, että mulla oli joku uus kiikarissa. Mä en ikinä haluais, että se raivohullu saa antureihinsa Annin nimen. Tästä oli alkamassa tulla ihan liian vaikeeta mun makuun, enkä mä halunnu menettää Annia kaverinakaan.

"Mites käsi?" Ennin ääni pelästytti mut pimeydestä niin pahasti, että puhelin lensi sylistä näyttö edellä maahan. Nostin sen rukoillen hartaasti, ettei jo kerran uusittuun näyttöön tullut halkeamaa, ja käännyin sitten huvittuneen näkösen blondin puoleen.
"Kyllä se mukana roikkuu", vastasin hymyillen, viitaten mun olkapäähäni, jonka mä olin loukannu liukastuessani aamulla lumitöissä. Ennillä oli ollu hullu duuni tänään hoitaa melkein kaikki yksin, kun se ei antanu mun tehä mitään sillä ikävästi rutisevalla kädellä. Olin salaa tehny toimistossa kaikki paperihommat ainakin ajan tasalle, siitä se ei vois mulle suuttua.
Puhelin surisi taas, ja mä näpytin sen auki samalla kun Enni istahti toiseen nojatuoliin.
"No kylläpäs nyt hymyilyttää Talven poikaa makeasti", Enni kiusas tuolista kun se tutki mun ilmeitä watsappviestien välkkyessä näytölle.
"Mä oon perusluonteeltani iloinen mies", kuittasin ympäripyöreesti, ja nopeesti kirjustetun hyvänyönviestin jälkeen nostin katseen takas Enniin.
"Anniko sielä niin ilahduttaa?" Mä hiljenin vaan toljottamaan nauruaan hykertävää tyttöä. Miten se oikeen tiesi, ei me pikkareiden jälkeen oltu tallilla kuin vaihettu muutamia vaivihkaisia sanoja.
"Öö.. itseasiassa joo." Mä aattelin että turha sitä kieltääkään. Ennin hymy pysyi hievahtamattomana, mut riemukas katse käänty nyt pois.
"Sehän on kivanolonen tyttö."

Mä en ollut ees tajunnut paljonko kello oli. Viisarit lähenteli varmaan jo puoltayötä kun Enni alkoi tutkia pöydällään olevia papereita, kuin tajuten että niissä on jotain kummallista.
"Sä... sä oot tehny nää? Kaikki?" Enni näytti pöyristyneeltä, ja kattoi muhun niillä sen jättikokoisilla mangahahmosilmillään.
"Joo. Aattelin et haluut ees vähän vapaa-aikaa, ja puukäden kans oli hyvin aikaa." Mä nousin tuolista, kävelin mua melkein puoli metriä lyhyemmän tytön viereen, ja nostin sen sormista ryppyisimmän, Ennin raivoisia kynänjälkiä täynnä olevan rehulaskun.
"Sain tänki funtsittua, sulla oli unohtunu siitä se, että me tilattiin niitä Cellan yksärin lisärehuja, mut ne ei oo menneet kun sen tulo on venyny. Siks merkinnät ei menny yksäreiden kohalta tasan. Enni tarttu paperiin mun käsissä, vilkas koko kallistuvaa pinoa paperitöitä jotka olin päivittänyt ajan tasalle, ja katto muhun sitten ilmeellä, jota en osannu oikein tulkita.
"Tatu, kiitos. Tää oli... ehkä ihanin yllätys mitä mulle voisi kukaan tarjota."

Kellon viisarit saavutti puolen yön, sitten aamu yhden, ja vielä puoli kahdenkin. Mä en malttanut lähteä, vaikka aamutallit kummittelikin vaan reilun neljän tunnin päässä: me oltiin kaivettu toimiston kaapistosta parin kuukauden takainen avajaislahjaksi saatu valkkaripullo, ja jääty vaan puhumaan, ihan kaikesta. Taisin aiheuttaa Ennille lopulta hikankin naurattamalla sitä liikaa.
"Hei hirveetä, kello tulee kaks", Enni kauhisteli, ja laski puoliksi kumotun valkkaripullon toimiston pöydälle. "Mun pitää treenata Iippa jo ennen seittemää, et saadaan Merjan halli kokonaan. Huhh, tulee varmaan ankee aamu." Mä nauroin, mutta nousin kanssa tuolin pehmeestä lämmöstä. Ajatus jääkylmään autoon istumisesta ja kotimatkasta ennen sänkyyn pääsyä tuntui turhauttavalta, mutta itteään nyt voi vaan syyttää. Onneks mun kokosessa ihmisessä puoltoista viinilasia ei ainakaan haitannu mitään.
"Hei, kyllä sä voit jäädä talolle punkkaamaan. On aamutalleillekkin sit paljon nopeempi päästä", Enni sanoi ja pysähty hälytyskytkimelle niin äkisti, että mä törmäsin sen selkään. Mä hymyilin, ajatus houkutti kyllä enemmän kun mikään, nyt kun väsymys vihdoin hiipi jäseniin.
"Sori, mut mun egolle ei sovi nukkua prinsessalakanoissa." Ennin kokoiseksi ihmiseksi se iski kyynerpäällään yllättävän kovaa.
"Sohvalle mä sut pistäisinkin."
"Diili. Mut vaadin kyl aamupalan sänkyyn."

[Enni]

15.03.2015

”Enni, mitä helvettiä?”
Huuto räjäytti mun tajunnan ja säpsähdin hereille. Hieraisin silmiäni katsellen ympärilleni. Missä ihmeessä mä olin…
”Mitä sä täällä teet? Ja mä kun luulin että halusit pitää vapaan aamun. Näemmä et, joten alahan tulla, hevoset koluuttaa jo ovia ruuan toivossa.”
”Wait a second”, sain lopulta suustani ja pyöritin päätäni. Sitä jomotti.
”Missä mä olen?”
”Sä oot toimistossa, oot kuolannu mun rehutilaukset, enkä tosiaan tiiä miksi ja mitä sä ylipäätään teet täällä.”
Tatun ärtynyt ääni sai mut vilkaisemaan allani lojuvia papereita, jotka näyttivät ryppyisyytensä tähden entisiltä. Vedin kasvoilleni soman hymyn ja venyttelin.
”Eilinen meni vähän pitkäksi”, totesin haukotellen ja nousin ylös toimistopöydän äärestä. Tatu kohotti silmäkulmaansa.
”Niin sä olit juhlimassa?”
Työnsin epäluuloisen miehen tieltäni ja laahustin ovesta ulos, sen suurempia miettimättä. Mulla ei ollut kovin suuria mielikuvia siitä, mitä ihmettä mä tein tallissa, mutta kerran tallissa oltiin, oli työt hoidettava. Tatun kysymykset kaikuivat kuuroille korville, kun yritin virittää itseäni työn touhuun läpsimällä poskia.

”No niin Bella, älähän viitsi…” mumisin narun toisessa päässä hyppivälle ponille, joka näytti hieman sporttisemmalta alettuaan pudottamaan mammuttikarvaansa. Mä en edes jaksanut välittää lihapullan riekkumisesta, vaan työnsin sen suoraan tarhaan ja käänsin askeleeni takaisin tallille.

Kaikkea oli tapahtunut. Bellan hoitaja Cora oli vaihtanut Kosmon hoitajaksi, Ämmän varsa, Vanja, oli syntynyt. Se oli kieltämättä suloinen, ja mä olin täysin immuuni sen ajoittaiselle ärsyttävyydelle. Iippa oli mennyt paljon eteenpäin, vaikka takapakkiakin viikon mysteeriontumisen takia oli tullut. Karita oli meidän harmiksi muuttanut pois hevosineen. Leirejä oli pidetty jos jonkinmoista, Tatu oli käynyt tunnilla Seppeleessä mun nauraessa kentän laidalla. Annin ja Cellan bileet sujui kuin rasvattu, ja muutenkin mulla oli hyvä fiilis. Kai tästä vielä ihan hyvä kevät saataisiin.

[Tatu]

Terassin portailla

Mä vedin Bruinsin lippiksen lippaa syvemmälle päähän sekä auringon takia, että estääkseni koko Liekkijärven hevostyttöjen jengiä näkemästä mun kovaa vauhtia turpoavaa ja mustuvaa silmäkulmaa. Jos joku olis kysynyt, mä oisin kyllä kertonut jonkun alfaurostarinan johon kuului karhuja vastaan painimista ja vauvojen pelastamista terroristeilta, vaikka totuus olikin kovin toisinlainen. ”Sain pikkusiskolta turpaan kun sanoin sen uuden tukkatyylin tekevän siitä pikkupojan näköisen” ei kuulunut miehisten miesten listalle asioista, joita sanoo kovin mielellään ääneen.

”Jaffan juonnistako mä sulle maksan?” Ennin minimaalinen runko heitti yllättävän ison varjon mun päälle, kun se asettui seisomaan kädet puuskassa mun yläpuolelle.
”Onneks et, on meinaan paskaa jaffaa”, mä murahdin, mut en voinu olla hymyilemättä blondin tuhahdukselle. Se kekkaloi vaan tyynesti pelkällä t-paidalla vaikka aamulla oli satanut räntää, taisi tuulettomalla kentällä humputellessa tulla nopsaan kuuma.

”Mullois nyt hetki aikaa, tuutko ratsastamaan?” Mulla meinas mennä veriappelsiinimömmölimut väärään torveen yllätyksestä. Olinhan mä vähän palaillu ratsastusjuttujen opetteluun, käyny kertaalleen tunnilla naapurissa ja vähän hölkötellyt kentällä Annin avustamana, mut siinä kaikki. Mun ratsastustaito rajottu lähinnä kaikkiin askellajeihin, kääntämiseen ja pysäyttämiseen, huonoina päivinä ei kaikkiin edellisistäkään. Jostain syystä mä en millään ilveellä halunnut mennä törppöilemään Ennin eteen, en just nyt.

”Tuu nyt”, blondi jatkoi maanitteluaan hymy korvissa. ”Mä oon hyvä opettaja!” Jumalan olemassaolo paljastui sillä ratkaisevalla hetkellä mun seläntakaa hoitajien tuvan ovesta astuvan Innan muodossa.
”Hei, Tatu, siinä sä oot! Voisitko tulla, mä tarvin apua nos –”
”Voin, juu, mennään heti”, mä en ees kuunnellu mitä mun piti mennä nostamaan, mut mitä tahansa se oli, se autto nyt mut karkuun Ennin harvinaisen suostuttelukykyseltä ääneltä.
”Hmh, vielä mä saan sut mun kanssa ratsastaan”, Enni supatti mulle myrtynyttä esittäen, kun me lähettiin saapastelemaan Innan perässä tallia kohti. Mä naurahdin vaan matalasti ja aiheutin blondissa kummallisen sävähdyksen napatessani sitä kyljestä ennenkun vastasin:
”Näinköhän vaan saat.”