|
Post by Enni on Dec 12, 2014 10:40:32 GMT 2
ksh-t. KisuKisun omistaa Linnea, joka myös kirjoittaa hoitopäiväkirjaan.
|
|
|
Post by Linnea on Dec 12, 2014 14:27:38 GMT 2
PALUU RUOLAMPEEN
raatojen kanssa Linnean kertomaa 12.12.2014 "Ei kai se nyt niin kamala ole tai siis mitä nyt olen siitä kuullut, niin se on aikamoinen?" serkkuni katsahti minuun hymyillen ajaessani tummansinisellä Audillani Ruolammen pihaan. "Ei se ehkä niin kamala ole", naurahdin ja loin lyhyen katseen Adalinaan. Enhän minä tiennyt mitä serkkutyttö oli siitä kuullut. Juorut levisivät vain täälläpäin nopeasti. Pikku kylä, mikä pikku kylä.. "Se on hieman erikoinen tapaus, mutta eiköhän me siitä saada vielä varsin yhteiskunta kelpoinen otus." totesin vielä viitaten uuteen hankintaani. Kinskynhevostamma Gifkiin. "No jos sä sanot niin", 17-vuotias blondi nyökkäsi nousten autosta pois. Tein saman pian itsekin. Heitin fleeceloimen, sadeloimen ja toppaloimen Adalinan syliin auton takaluukusta, jonka jälkeen jatkoin auton penkomista. Tungin vielä harjapakin ja oranssit pintelit tytön syliin, ennen kuin huomasin vilkaista tätä tarkemmin. "Jaksatko sä?" virnistin tälle ja blondi vain hymähti. "Jaksan, mutta jos sä laitat tähän vielä jotain niin mä en ole varma näenkö mä mitään. Noi pintelitkin vois hyvin laittaa tohon pakkiin." "Eipäs. Ei sinne mahdu", totean lyhyesti ja käännyn takaisin auton puoleen. "Ei mahdu?" Adalina kohotti kulmiansa kysyvästi ja käännyin takaisin häntä kohden hymyillen. "Ei totisesti!" naurahdin jälleen. "Mitä sä oot sitten sinne tunkenut?" serkkuni katsoi minuun huvittuneena. "No mä kaivoin tuon tallin nurkasta niin siellä on ainakin harjoja, kaviokoukku, kaikenlaisia puteleita ja hiiren raato...ehkä parikin", vastasin vakavana kohauttaen olkiani ja sain lopuksi osakseni järkyttyneen katseen. Adalina näytti jo siltä suurine silmineen, että tiputtaisi kaikki kohta maahan, mutta jäi vain pitelemään varustepinoaan epäilevänä. Huokaisin syvään. "Et kai sä oikeasti luule, että siellä raatoja on?" katsahdin tyttöön pieni pilke silmäkulmassani. "Mä en tiedä." "Luuletko sä, että mä kanniskelisin jotain raatoja mukanani?" "Noh, susta nyt ei ikinä tiedä..." Adalina vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen ja myönnyin siihen. Eipä kai sitten. Olimme serkkuni kanssa varsin reippaita ja saimme kaikki tarvittavat tavarat kerralla kannettua talliin. Sisällä meitä vastaan käveli Tatuksi esittäytynyt mies, jota en ollutkaan koskaan aiemmin vielä tavannut, vaikka joskus Ruolammessa olin ollutkin toisen hevoseni kanssa. Mies selvästi vilkaisi meitä vähän epäilevänä kun roudasimme kerralla kauheaa varustepinkkaa sisälle, mutta Adalinan minuun kohdistuvan pikaisen vilkaisun jälkeen epäilevä katse kohdistui ainoastaan minuun. Tatu nappasi serkkuni sylistä harjapakin pinteleineen auttaakseen edes hieman. "Älä sitten ikinä avaa sitä laatikkoa", Adalina loi merkitsevän katseen vielä Tatuun. Kuin ensimmäinen ohjesääntö sille, ettet järkyttyisi Linnean seurassa. Kai blondi vielä mietti sitä vaihtoehtoa, että hiirizombit hyppäisivät pakista heti sopivan tilanteen sattuessa. Mies vilkaisi uudemmankerran minuun ja vedin kasvoilleni viattoman, että leveän hymyn. Sen jälkeen meidät ohjattiinkin viemään varusteet paikoilleen. Vartin päästä seisoimme Adalinan kanssa ihailemassa Gifkiä. Kinsky oltiin tuotu Ruolampeen jo eilen tuttavani kyydillä, niin tänään tamma saisi vain totutella uuteen kotiinsa. Kisu seisoi varsin ylvään näköisenä tarhassaan ja tamma katseli ympärilleen ihmeissään. Selvästi ihan outo paikka verrattuna jenkkeihin. Pitäisi vielä säätää jotkut ohjelaput Kisua varten, mutta ilmeisesti se oltiin saatu heitettyä tarhaankin ilman ongelmia tai vähintään ilman hengenlähtöjä. Hyvä alku siis? Kun hevonen oltiin tsekattu, niin lähdin etsimään käsiini Enniä papereiden täyttämistä varten ja olihan se mukava nähdä pitkästä aikaa tuttuja naamoja! ONE
/ Moikka Linnea ja vielä kerran terppatuloa takaisin porukkaan!
Vielä paluumuuttajallekin samat ohjeet kommentoinneista kuin edellisillekin, eli kommentoidaan jokaiselta eka tarina ja sen jälkeen fiilispohjalta. Kaikki me kuitenkin luetaan, no worries!
Vaikka aloitustarinat ovat aina erilaisuudellaan haastavia (ainakin allekirjoittaneelle!), mutta tämä tarina on kyllä kokonaisuutena todella onnistunut. Tarinaan oli hyvin piilotettu humoristisia piireitä, jotka saivat mut tirskumaan ääneen! Rennon rempseä tunnelma piti pintansa loppuun asti. Tykkäsin erittäin paljon tarinasta kokonaisuudessaan!
- Enni
|
|
|
Post by Linnea on Dec 12, 2014 20:19:51 GMT 2
KISSALLA ON KYNNET, HEVOSELLA HOKIT
Adalinan kertomaa
13.12.2014
Olihan se aika kätevää kun serkku omisti oman hevosen ja pääsin sitä aina silloin tällöin hoitelemaan. Toki, en ollut odottanut aivan Kisun kaltaista tapausta naisen pyytäessä juuri minua sen hoitajaksi, koska mitä nyt Linnean edelliset hevoset olivat olleet, niin ne olivat kilpahevosia. Ihania semmoisia. No, oli Neela Gifkinkin kilparatsuksi tituleerannut, mutta sitä hevonen ei ollut enää. Ei tällä hetkellä. Estekammoinen vai sanoisinko kaiken kammoinen karvaötökkä? Okei, itse en siitä uskaltanut vielä sanoa mitään. En ollut vielä edes koskenut koko kaviokkaaseen. Ehkä se osoittautuisi vielä ihan kivaksi tapaukseksi ... tai sitten ei.
Nappasin käteeni riimunnarun ja kiipesin aidan välistä sisälle tarhaan, jossa Linnean Kisuli seisoskeli hieman happamana kulmauksessa. Se käänteli korviansa mietteliäänä suuntaani ja välillä se painoi ne niskaansa kiinni. Seisoin vain hetken katselemassa sitä miettien, että mitä tamma mahtoi ajatella. Minun syömistäni vai karkuun juoksemista, vai kenties molempia.
Kävelin hitaasti kohti Kisua ja aina kun se elekielellään viesti karkuun lähtemistä, pysähdyin. Kun tamma taas hieman rentoutui, jatkoin matkaa. Pian löysin itseni sen kyljen kohdalta ja sain napattua sen päitsistä kiinni. Onneksi Linnea oli kehottanut kaikkia jättämään sille ne tarhaankin päähän, ainakin nyt alkuun. Vedin ketjunarun tottuneesti Gifkin turvan ylitse ja lähdin taluttamaan sitä talliin.
Vein tamman oitis karsinaansa ja se seurasi perässä kuin pieni koiranpentu. Eli kisuli muuttui koiruliksi?
Sidoin Kisun karsinassa kiinni ja heti pikkutamma meinasi näykätä minua hampaillaan. Komensin sitä kuitenkin välittömästi ja toinen tyytyi ainoastaan näyttämään äkäiseltä. Pyöritin silmiäni kerran ja aloitin hevosen käsittelemisen. Eli toisin sanoen hieromisen. Olin käynyt muutamia hierontakursseja ja Linnean ohjauksessa oppinut lisää. Enhän minä osannut kuin perustaktiikan, mutta sekin oli oikein tehokas oikein tehtynä.
Liu´utin kättäni ensin toisen kaulaa pitkin painaen hieman. Tunnustelin sen lihaksia ja löysin muutaman kohdan, jotka onnistuin kuitenkin avaamaan. Tamma itse näytti rentoutuvan, vaikka se vilkuilikin minua aina välillä epäluuloisesti. Siirtyessäni sen selälle, se haukotteli suloisesti, mutta siirtyessäni sen takapään kohdalle, se käänsi päänsä äkäisesti minua kohden. Pidin kuitenkin kättäni paikoillaan, niin kauan, että tamma rauhoittui. Sitten jatkoin hierontaa normaalisti.
Kun lopulta olin vielä viimeistelemässä hierontaa tapahtui jotain yllättävää. Kaikki pimeni muutamaksi sekunniksi. Yllätyin sitä, mutta aiemmin rentoutuneemmassa tilassa ollut Gifki säikähti sitä sitten oikein kunnolla tehden jonkun sivuttaisloikan, potkaisten minua samalla sääreen. Ähkäisten tunsin kaatuvani taaksepäin. En nähnyt karsinassa oikein mitään, joten vetäydyin istumaan aivan karsinan toiseen laitaan asti, jotta en jäisi uudestaan hevosen alle.
Valojen syttyessä Gifki piti päätään hyvin korkealla ja se katseli jännittyneenä käytävälle. Se säpsähti hieman liikahtaessani karsinan nurkassa, mutta sitten se taas luimisti vilkuillen minua epäluuloisesti. "Älä sä siinä katso mua noin pahasti. Mun kuuluis katsoa sua noin kun potkaisit mua. Ei se mun vika ollut, että pelästyit jotain sähkökatkosta." Pidin ääneni vakaana ja pian tunsin itseni tyhmäksi puhuessani hevoselle. Sen sijaan keskitin ajatukseni jalkaani, joka tykytti ikävästi. Tunnustelin sitä hieman ja arvelin, että siihen tulisi ainakin komea mustelma jos ei muuta.
Nousin ylös ja hieman linkuttaen astelin Linnean hevosen vierelle päästäen sen irti. Hieronnat tältä päivältä olivat ohitse.
Karsinan ulkopuolella päätin vielä nostaa lahjettani tarkistaen jalkani kunnon hieman paremmin. Irvistin hieman nähdessäni pari hokin tuottamaa reikää sääressäni hieman nilkan yläpuolella. Hyvä Adalina! Ensimmäinen kerta Kisun kanssa meni todella siis nappiin.
"Mitä sulle on käynyt?" kuulin miehen äänen vierestäni ja kiskaisin lahkeeni pikaisesti alas. En ollut huomannut kenenkään tulevan vielä tännepäin. Säikähdin siis jopa toista. Poika tarkkaili minua mietteliäänä ja vetäisin vaalean hiussortuvan kasvoiltani syrjään ryhdistäytyessäni. "Ei mitään ihmeitä. Tuo vaan sai sydärin valojen kadotessa", osoitin sormellani Gifkiä, joka luimisti meille näreissään. "Kaipa se luuli joutuvansa johonkin ikuiseen kadotukseen. Sinne se tosin kuuluisikin." Poika vain naurahti minulle ja pyöritti päätään. "Mä oon muuten Rasmus. En oo sua tainnut aiemmin vielä nähdä?" Ärtyneisyys katosi nopeasti kasvoiltani toisen esittäytyessä ja onnistuin jopa hymyilemään hieman. "Oon Adalina, Linnean hevosen hoitaja ja serkku... tai siis Linnean serkku, en hevosen", vastasin katsoen toisen silmiin, joissa näin hieman huvittuneisuutta.
Sen jälkeen tuli pitkä epämääräinen hiljaisuus ja poika meinasi lähteä muualle, ennen kuin pysähtyi vielä vilkaisemaan minuun. "Tuu mun mukaan. Näin tuolla jotain sidetarpeita ja mun mielestä sun olis ihan hyvä hoidattaa sun jalkas jotenkin." Meinasin kieltäytyä ja vähätellä asiaa, mutta ehkä Rasmus oli oikeassa. Niinpä seurasin poikaa miettien kuumeisesti mitä Linnea oli tammassaan nähnyt.
TWO
|
|
|
Post by Linnea on Jan 24, 2015 15:03:53 GMT 2
Mini estetreeniä 24.1.2015 Linnean kertomaa
"Miten pahasti se muka pelkää niitä?" Suvi seisoi avuliaana mun kanssa ratsastushallilla kun se lupasi tulla nostelemaan mulle esteitä, tai lähinnä vaan siirtelemään puomeja. "Mä en tiedä oikeastaan vielä. Mä olen mennyt sillä vaan koulua ja maastoillut, koska sen entiset omistajat väitti, ettei se suostu edes ylittämään yhtäkään estettä enää jos selässä on joku. Niinpä oon vaan yrittänyt hakea Kisun luottamusta, mutta nyt ajattelin ottaa härkää sarvista ja kokeilla miten se sitten reagoi", naurahdin ja rapsutin tammaa kaulasta kävellessäni sen kanssa uraa pitkin.
Suvi laittoi maahan ensin vain yhden maapuomin ja pyysin kinskyä tulemaan sen ylitse käynnissä. Korvat eteenpäin suunnattuina se vähän jarrutti, mutta pitäessäni pohkeen lähellä, se asteli reippaasti sinivalkoisen puomin ylitse. "No sen yli se ainakin tuli hyvin!" Suvi hihkaisi ja tiputti maahan vielä pari muutakin puomia. "Jos se ei olis yhden puomin yli tullut, niin olis ollut jo kumma", hymyilin ja ohjasin Kisun uudestaan puomeille. Nyt se tuli puomien ylitse hyvin reippaasti, eikä se edes kolauttanut jalkojaan niihin.
Kun olin tullut puomit pariin kertaan ravissa, pyysin Suvia pidentämään puomien väliä ja tulin ne vielä laukassa. Hyvin huomasi heti, että Kisu oli vanha konkari tällaisissa ja oli helppo pitää tasaisen tempo yllä. Tamma nosteli jalkojaan ja kuunteli apujani hyvin herkästi. Tuntui, että koko hevonen piristyi kun se pääsi taas tekemään vähän muuta kuin koulutyöskentelyä.
"Laita siihen yksi pieni ristikko ja sen eteen vaikka yksi puomi.." pyysin ystävääni ja pian meillä oli pieni este, joka hypätä. Ohjasin Kisun esteelle ravissa ja se tuli edelleen tasaisen varmasti tehtävän ylitse. Rapsutin sitä kaulasta ja pyysin Suvia heti nostamaan estettä hieman.
Estekorkeuden ollessa 60cm, alkoi tamma tosissaan epäröimään. Jouduin välillä napauttamaan pohkeella vähän kovempaakin, ettei se vaan kieltäytyisi hyppäämästä. Sen takia emme hypänneet tänään enää korkeampaa, vaan lopetin heti kun se tuli varmasti sen 60cm pystynkin ylitse. Olihan se ollut varsin reipas jo tänään ja ensikerralla pääsisi sitten jatkamaan treeniä. Kyllä se Kisunen hyppäisi jokupäivä vielä yli metriäkin!
|
|
|
Post by Linnea on Feb 7, 2015 19:11:50 GMT 2
Kaikenlaisia kuskeja 7.2.2015 Adalinan kertomaa
Pilvetön taivas, auringonsäteet valkean hangen päällä ja lumen nirskunta hevosen kavioiden alla. Oli niin valoisaa, että olisin voinut lyödä siitä vaikka vetoa, että nyt oli huhti-, eikä helmikuu. Sää oli niin upea! Kuitenkin nyt tosiaan elettiin vasta helmikuuta ja se asia hieman synkesi mieltäni. Peräti neljä kuukautta vielä alkavaan kesälomaan. Nyt sai vielä kärsiä pakkaskeleistä, liukkaista teistä ja hevosten hokeista. Olin nimittäin ehtinyt saada toisenkin potkun jalkaani sen edellisen kerran jälkeen. Mä ihmettelin suuresti miten Linnea osasi välttää Kisun potkut. Kisu kun oli tosiaan semmoinen ärsyttävä herkkis. Meinasin jo jossain vaiheessa luovuttaa tamman suhteen, mutta olin mä oppinut jopa tykkäämään siitä. Niin hullulta kuin ajatus kuulostikin. Minä, Adalina, tykkäsin hullusta hevosesta, joka kohteli mua välillä väkivaltaisestikin. Linnea nyt tykkäsi varmaan kaikista hevosista kun se oli sellainen ihme ilopilleri hyyppä, mutta mulla oli vaativampi maku hevosten suhteen. Joskus jonkun hevosen kanssa ei vaan napannut. Oli se sitten kuinka kiltti tahansa ja nyt Kisun kanssa meidän suhde oli aika jännä. Mä tykkäsin siitä sen vioista huolimatta. Nyt istuin kinskynhevosen selässä ja annoin sen kävellä rennosti lumista tietä pitkin. Me olimme tehneet peräti kolmen tunnin vaelluksen Liekkijärven metsissä ja nyt teimme paluuta takaisin Ruolampeen. Olimme juuri tulossa risteykseen Seppeleestä pois päin olevalta tieltä ja kääntymässä Ruolampeen johtavalle tielle kun Kisu alkoi jännittymään. Se yritti pysähdellä ja se katseli eteenpäin kuin valmiina ampaisemaan karkuun. Pian aloin kuulla edestä päin auton lähestyvää ääntä ja nappasin ohjat heti lyhyemmiksi. Pidin jalan lähellä hevosen kylkiä ja meinasin jo hypätä pois selästä, mutta auto kaarsi jo mutkasta kohti meitä. Kinsky steppaili paikoillaan ja se hengitti hieman kiivaammin. "Hölmö, et sä ole ennen autoja säikkynyt", totesin Kisullekin kun se ei itse enää muistanut sitä. Autoilija ajoi vähän turhankin kovaa ja odotin vain sen ajavan ohitsemme, jotta pääsisimme jatkamaan turvallisesti matkaa, mutta ei. Kuski pysäytti punaisen mersunsa aivan viereemme jarrut vikisten. Kisu loikkasi varmaan metrin eteenpäin ja rauhoitellessani sitä, kuski oli avannut autostaan ikkunan ja huhuili minua. "Tiedätkö sä missä Seppele on? Meidän pitäisi olla siellä jo.." nainen huuteli ja äänessä oli selvästi kiireen tuntua. "Käännyt vaan seuraavasta oikeelle ja sit vasemmalle", totesin huokaisten ja nainen huusi kiitokset autostaan. Sitten tämä vetikin jo kaasut pohjaan ja renkaat jäivät hetkeksi sutimaan lumiselle tielle, ennen kuin mersu lähti ampaisten eteenpäin. Siitä Kisu veti jo sellaisen hepulin, että jos koulutuomari olisi ollut näkemässä niin mistään takajalkojen alle tulemisesta ei olisi tarvinnut puhuakaan. Hyvä nimittäin, ettei takajalat tulleet jo etujalkojen ohitse ja peräpää laahannut maata kun se sellaisen äkkilähdön veti. Lensin ensin kaulalle, mutta sen jälkeen yritin vain pitää tasapainoni, etten olisi lentänyt tamman selästä. Vauhdin kontrolloiminen ei onnistunut ollenkaan, vaikka kuinka yritin koota menoa hitaammaksi. Huomasi nyt mistä kinskynhevoset oltiin tehty kun nopeutta piisasi tosiaan monen muunkin hevosen edestä. Pian nimittäin Ruolampi ilmestyi jo näköpiiriimme ja Kisu jarrutti jo hieman vauhtiaan. Silti avut menivät vieläkin ihan kuuroille korville ja tunsin sydämeni lyövän tuhatta ja sataa. Että minua pelotti olla sillä hetkellä Kisun selässä. Tallin pihaan tullessamme Enni huomasi hieman säikähtäneenä tulemisemme, mutta nainen reagoi tilanteeseen hyvin nopeasti hypäten Kisun eteen. Se sai tosiaan jarrutkin toimimaan hevosella ja lopulta se seisoi aivan kiinni blondissa puuskuttaen raskaasti. Liu´uin pikaisesti alas selästä ja tartuin ohjista tiukasti kiinni. "Kiitti", tunsin ääneni värisevän hieman ja tunsin tallin omistajan katseen itsessäni, joten jatkoin heti. "Joku tyyppi oli myöhässä jostain tapaamisesta ja ajo autolla vähän turhan lujaa. Kisu veti siitä näköjään aika pahan slaagin", totesin hymähtäen ja talutin tammaparan kohti kenttää. Halusin vielä hetken talutella sitä käynnissä kun se oli semmoisen spurtin tehnyt. Mitä turhia Linnea tästä yrittäisi enää esteratsua tehdä. Laukkaratsun ura voisi olla paljon tuottoisampi.
|
|
|
Post by Linnea on Feb 21, 2015 20:31:08 GMT 2
Talvisen teholeirin aamu (22.2.)
Loma, niin siis mikä loma? Ajattelin nukkuvani koko viikon, mutta mihinkäs minä meninkään osallistumaan. Talviloman TEHOLEIRILLE! Vuoden edestä hikoilua, treenausta ja kaikkea muutakin siltä väliltä. Eilen hihkuin tosin vielä intoa ja siitä olisi voinut helposti jakaa kaikille muillekin, ilman, että naamani olisi näyttänyt suoraan sanottuna norsun perseeltä. Nyt aamulla kello 7:45 kaduin koko juttua. Voisin olla omassa sängyssäni ja nukkua puoleen päivään asti. Ah - se olisi niin ihanaa...mutta mitä vielä... Anni sentään vaikutti tosi pirteältä loikkiessaan ympäri huonetta ja jutellessaan päivän ohjelmasta. Kuuntelin kaikkea ainoastaan sivukorvalla. "Linnea!" Nainen lopulta huudahti minulle nähdessään minun makoilevan sängyllä ainoana. "Ylös, ulos ja lenkille nyt siitä! Kaikki muut on jo valmiina kohta!" Nousin käsieni varaan ja sekin tuntui jo varsin suurelta ponnistukselta. Kallistin päätäni sitten hieman ja hymyilin Annille. Sitten annoinkin jo itseni lässähtää takaisin makaamaan sängylle ja painoin kasvoni väsyneenä tiiviisti takaisin tyynyyni. "Mä en sanonut ylös, alas ja tyynylle kuolaus.." Brunette mutisi jotain ja kuulin muiden tirskuvan, jolloin mulkaisin Annia muka loukkaantuneena. "Haista..", aloitin, mutta nainen osasi pirteänä ennakoida vastaukseni. "Joo, mä haistan, sillä sä alat selvästi homehtumaan siihen sänkyyn." Annin kasvoille levisi suuri virnistys ja ihmettelin miten toinen pystyi olemaan jo aamusta noin innokas. "Anna nyt mulle armoa!" luovutin lopulta nukkumiseni suhteen ja nousin istumaan sängyn reunalle. Itsehän olin tähän alunperin lupautunut ja vielä maksanutkin tästä riemusta. "Mä en oo aamuihminen." "Joo, et selvästikään", huoneen toisella laidalla istuva Tuulia naurahti puolestaan. Vedin nopeasti harmaat college-housut jalkaani, ohuen punaisen paidan ja siihen päälle vedin vielä pinkin hupparin. Hiukset kietaisin nopeasti nutturalle ja sitten olinkin jo valmis aamulenkille! Vajaan tunnin reippailun jälkeen oloni oli paljon paljon parempi ja pystyin jo melkein sanomaan, että olin jo oma itseni pirteyden suhteen. Sen jälkeen pääsimmekin koko porukalla nauttimaan aamupalan antimista Ennin luona. Keräsin lautaseni täyteen kaikenlaista sapuskaa, mitä meille nyt oltiin jaksettu etukäteen leiriä ajatellen tehdä. Tein itselleni myös kupillisen kaakaota ja hain myös lasillisen vettä, jonka jälkeen istuuduin Rasmuksen ja Pajun väliin. Hetken siinä syötyämme Paju kikatti minulle. "Sähän syöt enemmän kuin Rasmus!" Vilkaisimme miehen kanssa toisiimme pikaisesti ja sitten toistemme lautasia. Sen jälkeen kohautin vain hartioitani rennosti ja taisimme koko kolmikko vähän naureskella asialle. "Mulla on niin rautaiset vatsalihakset, että pitää syödä paljon", totesin lopulta ja sain yllättyneen katseen Rasmukselta. "Sillä periaatteellahan MUN pitäisi syödä enemmän?" mies virnisti ja jatkoi syömistään. Itsekin kulautin puolet vesilasistani kurkkuuni ja sitten kiinnitin huomioni jälleen mieheen. "Mä sanoin RAUTAISET vatsalihakset, en OLUT vatsalihaksia", kohautin kulmiani hymyillen ja miehen piti hetki miettiä sanomisiani. "Meinaatko sä että mulla on joku kaljamaha?" "En en!" korjasin pikaisesti. "Mutta sixpack mikä sixpack..." Kinasteltuamme tarpeeksi asiasta läksin monen muunkin perässä talliin, jossa kävi jo melkoinen kuhina. Osa harjasi hevosia käytävällä ja loput tekivät samaa karsinoissa. Oli erikoista nähdä muutama Seppeleläinenkin poni Ruolammessa, mutta tyytyväisenä kävin hieman rapsuttelemassa minulle tuttua Bonnie-tammaa. Se toi omat Seppele aikani mieleen kun siellä vielä olin aikoinaan hoitajana. Enempiä miettimättä lähdin kuitenkin hakemaan Kisua tarhasta. Pääsisi sekin reippailemaan teholeirillä. Tuntimaksu tulee tähän alle
|
|
|
Post by Linnea on Mar 15, 2015 19:04:34 GMT 2
Talvinen jälleennäkeminen Suvin ja Linnean roolipeli joulukuulta 2014
Kisu seisoi edessäni käännellen korviansa vuoroin eteen ja vuoroin minua kohden. Itse seisoin jakkaralla ja nousin sen avulla tamman selkään. Gifki luimisti ja yritti lähteä kovaa eteen, mutta pidätin sen menoa. Tamman taas seistessä aloillaan, taputin sitä kaulalle. Kinsky tuntui hyvin epävarmalta, mutta halusin ehdottomasti ratsastaa sen hallille, vaikka nyt en edes satulaa viitsinyt heittää selkään. Kaipa minä luotin omaan tasapainooni liikaa. Tänään Kisu oli sentään ollut suhteellisen rauhallisella päällä ja hoitaminenkin sujui vain muutaman uhittelun voimin. Päästin voikon kävelemään puolipitkin ohjin eteenpäin Ruolammen pihamaalla. Aluksi se tuntui hyvin jännittyneeltä, mutta pian askeleista tuli pidempiä ja Kisukin tuntui rentoutuvan edes hieman.Puna poskillani ratsastelin kohti tallia. Allin kanssa oli niin ihanaa maastoilla, ja lenkki loppui aina liian äkkiä. Maahan satanut lumi teki maisemasta ihanan, valoisan ja niin kauniin. Pakkasta ei ollut, ja lumesta sai hyvin tehtyä lyhtyjä ja vaikka lumiukon. Alli höristeli tyytyväisenä ja lämmitti selällään reisiäni. Jahas, nyt oltiin jo hallilla, enää hetki tallille. Vastaan ratsasti toisella puolella tietä vieras hevonen, arvatenkin Ruolammesta. Tervehdin heitä hymyillen ja ohitin tyynesti. He-hetkinen, oliko ratsastajassa jotain tuttua? Mi-mi-mi-mitä? Keula takaisin hallille päin ja vauhtia kinttuihin. Alli ravasi tuon ratsukon viereen, ja katsahdin äimistyneenä ratsastajaa. "Sinä!" huudahdin riemusta, harmiksi en yltänyt halaamaan selästä käsin. "Ihanaa nähdä! Mihin oot Wrindin hylänny?" Toinen oli ilmeisen hämmentynyt puhetulvastani, mutta hiljalleen alkoi ystäväiseni tajuta, kuka tässä hymyili puolentoista vuoden jälkeen. Voin tosiaan sanoa, että yllätyin ohi menevän ratsukon palatessa vierellemme ja vieläpä tunnistavan minut. Enemmän taisin hämmästyä kun tunnistin itse toisen ratsastajan. "Suvi!" naurahdin iloisena ja pysäytin Kisun siihen paikkaan. Tamma vilkuili pari senttiä pienempää Allia hieman mietteliäänä ja kääntyi vähän väliä katsomaan rautiasta lajitoveria. "Säkin täällä. Aika sattumaa..." totesin. ".. Wrindi nyt kasvoi ehdaksi kilpatykiksi, niin tämä pikkutamma tuli nyt elelemään rennompaa elämää sen tilalle Ruolampeen", hymyilin säteilevänä ja taputin Kisua kaulalle. Voikko kuopaisi maata hieman turhautuneena."Ahaa! Wrindipojasta on kasvanut iso poika", naurahdin. "Mä löysin Allin sitte Simorasta, nii nähtiinhän me siellä joskus kauan sitte. Miksei me muute törmätty useammin?" Mun puheripuli seikkailuistani Simorassa ja Köppääsessä ei meinannut millään saada loppua, mutta Linnea kuunteli - tai oli kuuntelematta mutta vain nyökkäili - tarkkaavaisesti, oli tainnut tottua tähän iloiseen ja höpöttäväiseen luonteeseeni. Ihanaa, kun oli joku tuttu tallissa! "Eiks ole hassua kun mä oon jo 16 ja puol, siitähä on kohta kaks vuotta kun tavattii, kylläpäs se aika nyt rientää... blaablaa..." Siinä oltiinkin jo saavuttu hallille, jonne Linnea oli ilmaissut menevänsä. Kyllähän tässä aikaa liikenee puuhailla Allin kanssa vähän lisää maastolenkin jälkeen. "Mitäs aattelit Wri... eiku Kisun kanssa tehdä?" "Mä ajattelin vähän irtojuoksuttaa sitä. Sais juoksennella vähän vapaammin.." vastasin ja liu´uin alas Kisun lämpimästä selästä hallin kohdalla. Tamma luimisti hetkellisesti korviaan, mutta pärskähti sitten tyytyväisen näköisenä. Teki ulkoilma näköjään tänään sille tehtävänsä. "Jos sä haluat, niin sä voit tulla mukaan. Mä en ehkä niitä viitsisi päästää samaan aikaan irti, koska tämä tamma nyt on mitä on, mutta vuorotellen se kävisi hyvin?" Avasin hallin suuren oven jo, mutta jäin odottamaan Suvin vastausta."Joo ja tuskimpa Alli sitä häiritsee jos vapaana seisoskelee reunalla, tää on tämmöne mammuli", naurahdin ja tulin itsekin alas satulasta. Hallin puolella irroitin ohjat Allin kuolaimista ja Alli vaelteli vähän irrallaan, ei se enää maastoilun jäljiltä riehunut. Linnea ähersi Kisun kanssa jotakin, taisi ottaa satulaa pois. Höpöteltiin - etenki mä minkä ehdin, ja pian otin Allin kiinni ohjanpäähän ja silittelin sitä. Kisu riehaantuikin aikalailla vapaudesta. "Onpas suloinen tamma", sanoin Neelalle. Naurahdin Suvin kommentille katsoen Kisun menoa hieman ylpeänä. "Kiitos ja onhan se", totesin. "Vielä kun sen saisi käyttäytymään yhtä suloisesti." Tamma kun oli oikea prjoketihevonen. Ehkä siitä saisi vielä joskus yhteiskuntakelpoisen otuksen. Sitä minä ainakin toivoin. Käännyin rapsuttamaan Allia harjamarron alapuolelta, jolloin suomenhevonen näytti selvästi tykkäävän siitä. "Heh, Alli sentään on vieläkin yhtä lämminsydämminen kuin aina ennenkin!""Alli on niin järkähtämätön mammuli, että sen muuttuminen ois suorastaan huolestuttavaa. Tää on niin ihana", sanoin ja pörrötin hepan talvikarvaa. "Päästätkös sen Kisun nyt juokseen?" Linnea päästi ja reipas tamma liisi vapaudesta nauttien ympäri maneesia. Hallin hiekkapohja tutisi rytmikkään laukan mukaan, ja mietin miltä tuntuisi olla nelijalkainen hulmuharja. Olisi se hienoa juosta, kovaa, kovaa, kovaa... "Etköhän voi päästää Allin jo", Linnea sanoi, kun Kisu rauhoittui. Tipahdin maan pinnalle pilvilinnoista ja ynähdin jotain. Sitten Allikin juoksenteli jo pitkin hallia, olipa hienon näköistä, kun kaksi hevosta juoksenteli. "Tulee ihan mieleen apassionata, jonka alussa hevoset päästettiin juoksemaan areenalle", sanoin katsellessani menoa. "Se oli niin kaunista että itse kukin rupes itkeen", naurahin muistellessani uskomatonta, upeaa showta. Hymyilin sädehtivänä Suville, mutta pidin katseeni hevoskaksikossa. Kisukin näytti pitävän Allin seurasta, vaikka yleensä se oli muiden kaviokkaiden kanssa aika sivullinen ja muutenkin orvon näköinen. Nyt se näytti onnelliselta ja olin sen takia todella tyytyväinen. "Mä en ole koskaan käynyt missään hevosesityksissä. Ainoastaan vaan jossain ratsastuskilpailuissa", hymähdin. Toisaalta joku Apassionatakin voisi olla ihan kaunista katseltavaa, kuten Suvi mainitsikin, mutta ne olivat niin kalliita, että oman hevosen ylläpidon rinnalla aina ei ollut varaa, enkä kyllä olisi aina jaksanutkaan lähteä kauemmas Suomeen, jotta sellaisen näkisi. Lopulta hevoset rauhoittuivat ja pärskähtelivät levollisen näköisinä toisella puolella hallia. Lopulta Alli päätti kävellä luoksemme ja hetken pähkäilyn jälkeen myös Kisu tuli tamman perässä. "Katos!" naurahdin. "Kisuhan oppii hyviä juttuja Allin kautta.""Haha Alli on vaan niin paras", naurahdin. Suitsimme jälleeen hevosemme ja lähdimme takaisin päin. Hallin valot sammuksiin ja ovi perässä kiinni. Oli jo hämärää ja lunta satoi, vaikka oli plussakeli. Yöllä tulisi taas pakkasta. "On tää vaan niin ihanaa", huokaisin. "Rakastan talvea. Katso, kun lunta on oksilla!" Olin niin iloinen, kun oltiin taas Linnean kanssa samalla tallilla. Oltiinhan me tunnettu melkein yhtä kauan, kun olin hevosia harrastanut. Ajatella, enää muutama viikko, niin tämänkin harrastuksen alottamisesta tulisi kaksi vuotta. Huhhuh, olipa aika kiitänyt vauhilla. "Kui kauan sä nyt oikee oot harrastanu heppoja? Oon jo unohtanu kun luku on nii valtava", naurahin. "Ai sä ilmeisesti lasket aikaa sekunneissa, kertan pääsee unohtumaan", Linnea naurahti. "Pöljä, vuosissapas! En mä niiin millintarkka oo." Hmh. Virnistin Suville. "17 vuotta, tai oikeestaan ihan kohta tulee jo 18 vuotta täyteen", naurahdin. Se luku tuntui aika isolta, mutta jos se luku oli iso, niin olinko mä oikeesti jo niin vanha. Kaikki sanoivat mulle aina, että vaikka mä vanhenin vuosissa, niin henkisesti mä olin paljon nuorempi. Nyt musta alkoi kyllä vaan tuntumaan siltä, että lähinnä olen tulossa vain vanhuuden höperöksi. Mikään henkisesti nuori, pöh. "Aika on kyllä rientänyt ihan hurjaa vauhtia. Vastahan mulla oli Wrindi tosiaan täällä ja sekin oli silloin vielä semmonen rääpäle. Sun pitäis nähdä se nyt kun se on kasvanut isoksi pojaksi." naurahdin jälleen."Haha joo, sulonen rääpäle olikin", sanon ja muistelen vanhaa hoitoheppaani. "Mut huisaa et harrastit hevosii ennenkun mie synnyin.." Joo. Aika rientää ihan sairaan huimaa vauhtia. Muista vieläkin sen pimeen talvi-illan, kun potkuttelin iskän papan kelkalla Ruolampeen kysymään hoitsua. Voi että sitä innokasta odotusta, kun vihdoin oli matkalla tallille! Taas sitä oltiin matkalla tallille, hämärässä, hevosen kanssa. Ei enää ensikertalaisen ihastusta, vaan pikemminkin arkeen kuuluvaa hommaa, josta nautin silti edelleen.
|
|
|
Post by Linnea on Mar 15, 2015 19:08:07 GMT 2
Linnea valmentajana 15.3.2015 Linnean ja Suvin roolipeli
Harjailin Allia tavalliseen tapaan auringon paisteessa nauttien kevätsäästä. Aurinko ei vielä polttanut naamaani punaiseks, vaan lämmitti kivasti. Allilta tipahteli talvikarvaa sieltä täältä ja se nuokkui jalkaansa lepuuttaen, siinä harjauksesta nautiskellen. Kuolaimet oli vaikeat saada suuhun, kuten yleensä, kun Alli inhosi suuhunsa koskemista. Tapa saada suu auki oli jo hyvin vakiintunut, eikä tammakaan enää niin vaikea ollut. Pian olinkin kentällä kävelemässä Allin kanssa. Istuin sen tasaisessa, varmassa kyydissä ja annoin löntystää käynnissä. Alli oli ihan puoliunessa, silmät lerppui vieläkin, kun kevätaurinko leikki tamman kupeilla ja häikäisi silmiä. Aurinkolasien sangat painoivat vähän kypärän alla. Kentän aidalle ilmestyikin jossain vaiheessa tuttu hahmo. Linneahan se sielä nojaili aitaan ja otti aurinkolasit päästään, kun tulin hänen kohdalleen. "Moi Neela! Mikä mahtava sää!" henkäisin ja hymyilin ystävälle.
"Moikka", tervehdin Suvia hymyillen leveästi ja katselin kuinka Allin karva heijasti auringonvaloa kuin vastakiillotetun kolikon pinta. "Eikös olekin! Vaihtelua kylmään ja pimeään talveen", virnistin ja kiipesin valkean aidan päälle istumaan. Tuuli puhalsi kevyesti vasten kasvojani ja pyyhkäisin muutamat nutturastani irronneet hiuskiehkurat korvani taakse. "Mitä ajattelit Allin kanssa puuhailla tänään? Itse kävin vaan tuomassa Kisulle uuden sadeloimen kun Pallo oli komeat palkeenkielet saanut edelliseen aikaiseksi." Hymyilin edelleen ja mietin kuinka iso apu serkkutytöstäni Adalinasta oli kun tämä liikutti Kisun tänään. Minun ei tarvinnut ja sain tosissaan pitää sunnuntain lepopäivänä.
"Voi ei", naurahdin. "Onneksi Alli pärjää aika lailla ilman loimia, nytkin ollu niin leutoo säätä", sanoin ja jatkoin: "En mä mitään ihmeellistä ole miettinyt, tää kenttäkin on aika jäässä, etenkin kavioura. Ei sul ois mitää ideoi?" Linnea kohautti olkapäitään ja välillemme laskeutui hetkeksi syvä hiljaisuus, kunnes Linnea keksi: "Mähän voin valkkaa sua, vaikka ootkin enemmä puskaratsastaja. Tekis sulle ja Allillekin varmaa iha hyvää", Linnea sanoi ja hymyili odottavasti. "No okei sitte, kunha et rääkkää mua iha kuoliaaks", sanoin jo valmiiksi kärsivällä ilmeellä. Niin sitä sitten piti alkaa ravaamaan, ja Linnea se kailotti että Alli pitää saada tähän todellisuuteen unten mailta. Yritin pitkän aikaa siirtymisillä ravista käyntiin ja takaisin, kunnes tammamamman korva heilahti ja se muutenkin piristyi hieman. "Mäpä muuten haen sulle satulan tässä samalla", Linnea sanoi. Varmaan nauroi sisäisesti mun ilman satulaa ratsastukselle. Pian Linnea palasikin ja heitimme satulan Allin selkään.
Kun Alli näytti selvästi jo piristyvän ja ajattelevan, että "Hei! Nyt tehdäänkin töitä", pyysin Suvin keskelle kenttää. Kävelin ystäväni rinnalle ja tarkastelin hetki heitä molemmilta puolilta. "Mun mielestä sä voisit pidentää jalustimia jopa reiällä, ellei jopa parilla", totesin ja kun Suvi uskaltautui kuuntelemaan minua, pidensin jalustimia sopivimmiksi koulutreeniin. "Ja muista, että kun kevennät, niin pidät kädet ihan paikoilla", halusin näyttää Suville ihan "oikeanoppista" keventämistä, joten laitoin käteni Allin kaulan yläpuolelle, siihen kohtaan missä käsien kuuluisi aina ratsastuksen ajan olla. "Ota molemmilla käsillä mun kädestä kiinni ja nouse nyt jalustimille. Ihan niin kuin keventäisit. Ajattele myös liikettä hieman enemmän eteen ja ylös kuin pelkästään ylös." Ystäväni teki työtä käskettyä ja Nyökkäilin hyväksyvästi kun muutaman kerran jälkeen Suvi sai todella hyvän näköisen kevennyksen. Kädet pysyivät pehmeinä ja paikoillaan kun oma käteni ei liikkunut Suvin mukana kun tämä nousi satulasta ylös ja sitten takaisin alas. Sitten päästin heidät takaisin kävelemään uralle. Alli näytti kulkevan jo tarmokkaasti eteenpäin. "Muista taivuttaa Allia huolellisesti kulmissa!"
Koitin keskittyä noin seitsemäänmiljoonaan ratsastuksen Linnealla jo automatisoituneeseen pikkujuttuun, vaikka menimme vasta käyntiä. Hetken päästä Linnea halus meiät pääty-ympyrälle, sillä oli asiaa ohjien käytöstä. Mun pitäisi keskittyä enemmän ohjaamaan Allia pohkeillani kuin ohjilla, sillä ympyrällä pysyminenkin onnistuu ilman sen suurempaa sisäohjan vetämistä. "Sitte säätelet ulko-ohjalla vauhtia ja ulkopohje pitää Allin uralla", Linnea muistutteli. "Sitte myötää heti kun Alli tekee mitä haluat!" "Mitä vaan kunhan ei ravissa keventämistä ilman jalustimia", naurahdin. Jalustimien kanssa sekin menisi, mutta ilmaisin vain tahtoni säästyä yli-inhimilliseltä rääkiltä.
Allin ja Suvin kulkiessa käynnissä hyvin, pyysin heitä tekemään samaa hetken ravissakin. "Muista mitä mä neuvoin kevennyksestä ja sen lisäksi työstä Allia samanlailla kuin äsken käynnissä." Suvi osasi yllättävän hyvin toteuttaa ohjeitani, jos mietti kuinka harvoin ystäväni teki kunnon koulutreenejä, joten olin todella tyytyväinen heidän menoonsa. "Ja muista kun vedät ohjasta niin kyynärpää siirtyy suoraan kylkeäsi pitkin taakse. Eli varo, ettet anna sille johtavaa ohjasotetta", neuvoin. "Ajattele vaikka, että sulla on satasen seteli kainalossa ja kun vedät ohjasta niin se ei saa tippua sieltä!" Hymyilin Suville ja katselin heidän menoaan. Alli alkoi pikkuhiljaa liikkumaan kivasti ja se myötäsi niskastaankin hyvin. Asian sujuttua ravissa, halusin heidän tekevän samaa vielä hetken laukassakin ja Suvi onnistui siinäkin hienosti. "Rentouta jalkoja hieman enemmän vielä, niin pääset laukassa istumaan syvemmälle satulaan", ohjeistin vielä ja sitten annoin heille luvan siirtyä jo käyntiin. "Anna Allille pieniä pidättäviä apuja ohjilla ja tiivistä istuntaa", niin tamman saisi siirtymään raviin. "Ja ravissa ala keventämään oikein hitaasti, ennen kuin siirrät sen käyntiin asti." Kun Alli käveli taas nätisti eteenpäin, annoin heille luvan kävellä koko kentän ympäri.
Alli käveli siinä rauhassa ja minäkin huilasin hetken pölisten Linnean kanssa. Alli onnistui tallaamaan vähän sivuun jäälle ja horjahdin hieman satulassa. "Nyt ne setelit vissii makaa maassa", naurahdin ja olin katsovinani kainalooni. "Ei haise taha ei, tuskanhiki vaan", höpisin. "Koitas keskittyä", Linnea nauroi minulle. Molemmat nauroimme. "Tees joka kulmaan voltti, käynnissä edelleen", Linnea määräsi. Hän vahtasi apujenkäyttöäni kuin haukka ja minä panin parastani. Ohja, pohje, istunta, puolipidätteet, katse... Paljon muistettavaa. "Muista ne setelit", Linnea huomautti jossain välissä, ja litistin itseni käsilläni. "Jätä hei kuite tilaa hengittää", Linnea naurahti katsellen minua epätoivoisena. "Hehe, enks oo rasittava", naurahdin ja koitin taas keskittyä olennaiseen. Puolipidätteen myötä voltti lähti hyvin ja päättyikin mukavasti.
"En kai mä saa sanoa, että valmennettava on rasittava", naurahdin ja jatkoin edelleen ratsukon tarkkailemista. "Mun mielestä te voisitte jo ottaa loppuverkat, koska mä oon varmaan täyttänyt sun pään jo kaikenlaisilla asioilla", virnistin. "Tai sitten mun pälätykset alkaa kohta menemään sulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ellei ne oo jo mennyt." Hyppäsin takaisin aidan päälle istumaan ja juttelin Suvin kanssa, tämän antaessa Allin venyttää ravissa kaulaansa pitkäksi. "Nyt kun on perusteita käyty niin enskerralla sitten ilman jalustimia kevennystä, vähän..." Ystäväni loi minuun niin murhanhimoisen katseen, että nauraen hiljenin. Olinhan äskeisenkin tarkoittanut vain vitsillä. Aurinko porotti vieläkin ihanan lämpimästi ja suljin silmäni vain nauttien siitä hetkestä. Odotin kesää niin innolla! Pääsisi uittamaan hevosia, istumaan kuumalla hiekkarannalla ja hyppimään kalliolta veteen. Ennen kaikkea olisi lämmintä.
Linnea vitsaili ja kettuili minkä ehti, taisi olla oikeasti aika lopettaa.. No ei, hyvien ystävien kesken saa läppä juosta ihan valloillaan. Allikin oli iloinen, kun pääsi viimein satulastaan, ja nautiskeli täysillä kun harjaa jynssäsimme sitä kahdestaan. "Sillon puoltoist vuotta sitte oisin halunnu tän karvakasan niiin omakseni", sanoin rutistaessani Allin haliin. "Sehän on melkein kun sun oma, kun ei tee enäö tunteja", Linnea totesi. "Näinpä", sanoin. "Ode hoitaa Allin omistamisen ja minä hoitamisen, good deal", naurahdin ja aloin leitittämään superihanan tamman otsaharjaa. "Heh nii on, joku pääsee helpolla", Linneakin naurahti. Pian talutimme Allia tarhaan, aurinkokin oli jo laskemassa alemmas taivaan kannella. Minä, ystäväni Linnea, ja maailman paras heppa.
|
|
|
Post by Linnea on Mar 28, 2015 17:30:23 GMT 2
Ensimmäiset kilpailut - Huonosti meni
15.3.2015 Seppeleessä järjestettiin estekilpailut, johon me Kisun kanssa osallistuttiin aika kehnoin tuloksin. 40cm ristikkoluokassa tulimme kuudensiksi seitsemän hevosen joukosta, koska tamma jännitti esteitä ihan älyttömästi. Se tiputti jopa yhden puomin alas kun se meinasi kieltäytyä, mutta minä patistin sitä hyppäämään. 60cm luokassa tulimme seitsemänsiksi kymmenen osallistujan joukosta, mutta koska korkeus oli noussut niin halusin varmistaa vain, että Kisulle tulisi hyvä kokemus kisoista. Niinpä annoin tamman edetä hyvin rennosti radalla ja tein mahdollisimman suuret tiet. Näin tamma tuli luottavaisin mielin esteille ja saimme puhtaan radan! Aika sitten oli melko kehno, mutta emme me sentään viimeisiä olleet.
Osallistuimme myöhemmin myös Seppeleen koulukilpailuihin (22.3.) ja näistä olisin odottanut parempaa tulosta, vaikka me osallistuttiin vaativaan beehen. Tulimme viimeisiksi kolmen ratsukon joukosta, ja saimme vaivaiset 57,6%. Kisu jännitti jostain syystä tuomaritornia ja kun se alkoi kulkemaan vinossa, myös minä jännityin. Siitä tuli aika noidankehä kun en suorituksen aikana ehtinyt saada hevosta rennoksi. Radalla kun oli tietty reitti ja tehtävät mitä piti kulkea. "Tänään hieman epätasainen suoritus. Ravityöskentely hyvää, vastustelua laukassa."-Annen kommentti radasta
Hevoshistoriaa ja mietteitä Adalinan kertomaa
Mä olin aivan tavallinen tyttö. Olen ratsastanut 14 vuotta ja ne vuodet olin viettänyt ratsastuskouluissa pyöriessä. Oli minulla kerran vuokrahevonenkin, mutta mun tuurin muistaen, se myytiin, ennen kuin mä kerkesin ruunaan kunnolla edes tutustua. 4 vuotta sitten elämäni oli ollut varsin mahtavaa, vaikka jouduinkin tyytymään ainoastaan laiskanpulskeisiin tuntihevosiin ja siihen, että pääsin hevosen selkään vain kerran viikossa. Kuitenkin täysin tasan neljä vuotta sitten kello 15.15 kaikki muuttui. Ratsastuksenopettaja tuli liimaamaan paperilapun seinään ja kaikki muut minun lisäkseni lukivat listaa toiveikkaana. En aluksi uskonut näkemääni, ennen kuin kaverini oli tarttunut minua olkapäistä ja hurrannut. Niin, unelmani oli käynyt toteen. Minut oltiin valittu esteratsastustiimiin. Tiimiin, jossa pääsisin kisaamaan tallin ulkopuolisiakin kisoja edustaen ratsastuskoulua. Se oli mahtava hetki, vaikka ratsastuksenopettajamme Tiina veti minut hetkeksi sivummalle.
"Valtsu myydään, niin sä et saa sitä kisatiimihevoseksesi", Tiina sanoi ja silloin minä pelästyin. Kuitenkin kaikki muuttui vielä paremmaksi kun ratsastuksenopettaja lupasi minulle oman hevosensa Lassin. Upea puoliveriruuna kruunasi päiväni. Kaikki tuntui niin täydelliseltä. Vihdoin pääsisin kisaamaan ja näyttämään muille kuinka hyvä olin...
Illalla kuitenkin olin saapunut kotiin ja isäni halusi jutella kanssani. Se ilta pilasi kaiken. Kaiken, minkä olin saavuttanut, vedettiin minulta pois. Joskus jälkeenpäin ajateltuna oli kyllä niin suuri sattuma, että samana päivänä tapahtui kaksi niin mullistavaa asiaa. Sinä päivänä kuitenkin menetin jotain suurta. Isäni sanoi minulle, että me muutettaisiin pois. Keski-Suomeen. Mä en pääsisi estetiimiin sittenkään.
Sen lisäksi, että pelkkä ajatus tuntui järkyttävältä, niin jouduin käydä ratsastuskoululla sanomassa, että mä en pääse tiimiin. Mä lähden pois. Muistan vieläkin, kuinka Tiina yritti väittää vastaan. En minä saanut muuttaa, kaikki oltiin sovittu ja ja.. Kun olin saanut asian selvitettyä, minä tiesin, että se olisi lopullista. Joutuisin oikeasti lähtemään.
Muutettuamme, kaikki meni ihan hyvin. Sain kavereita ja pääsin uuteen ratsastuskouluun. Siellä en kuitenkaan ollut mitään. Siellä ei panostettu siihen, että ratsastajat kehittyisivät, vaan siihen, että tunneilla vaan ratsastettiin. Ei ollut tavoitteita, ei mitään. Pikkuhiljaa mun ratsastustasoni alkoi laskemaan. Muutaman vuoden päästä mä olin niin huono, että mua hävetti sanoa, että olin ratsastanut kauan. Mua hävetti ratsastaa ja ennen kaikkea mä olin pettynyt itseeni. Muutama vuosi sitten kelpasin estetiimiin, jonne valittiin ainoastaan parhaat. Nyt olin melkein alkeistason ratsastaja. Mitä oli tapahtunut?
Kaikki tuntui niin toivottamalta pohjanoteeraukselta, että luulin jo, ettei olisi enää toivoa paremmasta. Kaikki kuitenkin muuttui kun sain isältäni lahjaksi yksityistunteja ratsastuskoululta. Mä pääsin taas kehittymään pohjamudista paremmaksi. Lopulta uskalsin mennä jopa vieraan valmentajan pitämälle estekurssille ja siellä mä tapasin Linnean. Olin ollut hieman hämilläni kun näin Linnean valmentajana. Mä olin nähnyt sen viimeksi lapsena ja nyt se oli jo aikuinen. Mä tunnistin sen silti heti. Mun serkku piti meille viikonlopun valmennukset ja valmennuksien jälkeen pääsin keskustelemaan enemmänkin tämän kanssa. Sain tietää kuinka hän oli pärjännyt ratsastuksessa loistavasti ja hänellä oli muutamia omia hevosia, sekä oma talli. Olin aivan hämmästynyt, että sukulaiseni olisi noinkin hevosihminen. Linnealla oli kuitenkin kiireitä ja siihen se sitten jäi siltä erää.
Muutaman kuukauden päästä serkkuni kuitenkin soitti minulle. Hän oli ostanut jenkeistä hevosen, jolle kaipaisi hoitajaa ja minä kuulemma vaikutin juuri sopivalta hommaan. Silloin tuntui todella suurelta hypyltä pelkkä hoitajaksiksin meneminen, mutta minä halusin tehdä sen hypyn. Halusin kehittyä ja tässä voisi olla tilaisuuteni. Pääsisin Linnean hienon kilparatsun hoitajaksi. Se kuulosti upealta.
Gifki oli kuitenkin alkuun minulle pettymys. Se ei täysin vastannut kuvaani hulppeista kilparatsuista timanttiotsapantoineen, mutta se oli haaste. Haaste, jonka olin kokenut aiemminkin. Pohjamudista voittoon, vai miten se meni. Nyt olin parin kuukauden aikana ihastunut tammaan täysin. Pääsin sen kanssa köpöttelemään rentoja maastolenkkejä, mutta sen vastapainoksi Linnea piti minulle kunnon valmennuksia. Vähän aikaa sitten olin ollut jopa Kisun kisahoitajana ja seuraavan kerran saisin kuulemma itsekin osallistua kinskyllä helpompiin luokkiin. Elämäni siis vaikutti aika täydelliseltä taas. Ei siis ylämäkiä ilman alamäkiä. Elämä osasi olla aika ailahtelevaa välillä.
|
|
|
Post by Linnea on Apr 27, 2015 18:20:25 GMT 2
Protestihevonen 27.4.2015 Linnean kertomaa
"Minkä tasonen Kisu edes on kouluratsastuksessa?", Anni kysäisi minulta yllättäen kun hän ja Inna keskustelivat keskenään Ruolammen hevosista. Olin ollut omissa ajatuksissani, enkä huomannut milloin keskustelu oli siirtynyt Kisuun asti ja sen surkeisiin kisasuorituksiin. Esimerkiksi Seppeleessä meillä oli koko juttu mennyt ihan pipariksi silloin viimeksi. Oikeastaan, meillä ei ollut vielä edes yhtään hyväksyttyä suoritusta. Ei esteiltä, eikä edes koulusta. "Ööm.. Noin vaikeita kysyt", aivoni eivät tosiaan osanneet reagoida asiaan kovin nopeasti ja jouduin oikeasti miettimään vastausta hetken. "Int I:stä se on kisannut siinä lajissa parhaimmillaan silloin jenkeissä, mutta mun taidot ei riitä vielä kuin korkeintaan vaativaan beehen tai aahan, niin en ole voinut kokeilla niin pitkälle. En mä kyllä edes tiedä riittäiskö sen kunto edes vielä sen tason juttuihin kun se on ollut mulla treeneissä vasta muutaman kuukauden ja sitä ennen se oli seissyt aika kauan." Totesin sitten lopuksi ja join pitkän kulauksen juomaa kupistani. "Olisinko mä muuten saanut kokeilla sitä joku päivä?" Inna katsahti minuun hymyillen ja päässäni alkoi heti risteilemään kaikenlaisia mielikuvia mitä Kisu saattaisi tehdä, joten en vastannut aivan heti. "Sä saisit vapaapäivän hevosen liikuttamisesta ja kun sä kerran oot liikuttanut Hattienkin aiemmin, niin mietin vaan.." Sitten nyökkäsin. "Senkus, jos kerran ihan haluat", naurahdin ja nousin ylös tuolilta. "Vaikka heti!" Niinpä kymmenen minuutin päästä seisoimme kentällä. Minä pitelin Kisun ohjista kun Inna sääteli jalustinhihnoja sopiviksi, koska tammani oli ehdottomasti sitä mieltä, että uusi ratsastaja vaikutti epäilyttävältä ja se olisi halunnut tehdä muutakin kuin seistä kiltisti aloillaan. Myös Anni juoksi pian kentälle hengästyneenä Väiski vanavedessään. "Mä niin haluan nähdä miten teillä menee ja parhaat näkymät saa tämän herran selästä", nainen naurahti ja pysäytti hevosen tammani viereen. Anni oli suomenhevosen selässä nopeammin kuin pieru Saharassa ja pian he jo kävelivät reippaasti ympäri kenttää. Siirsin huomioni takaisin Innaan ja rapsutin Kisua kaulasta. "Tän kanssa saa olla aika napakka, mutta muuten tän kanssa pärjää aika pehmeillä avuilla", ohjeistin naista ja päästin heidätkin sitten jo kävelemään. Kiipesin valkean aidan päälle katselemaan ratsukoiden menemistä, vaikka pääasiallinen huomioni nyt pysyi omassa (ärsyttävässä) hevosessani. Se käveli ehkä hieman turhan reippaasti, mutta se kuunteli selvästi Innan apuja. Rentoutunut se ei ollut, mutta siitä en ollut lainkaan yllättynyt. Hyvä, että sain itsekään sitä vielä ratsastaessa täysin rennoksi. Innan käveltyä Kisulla muutamia kierroksia ensin pitkin ohjin ja sitten lyhyin ohjin, tämä siirsi Kisun raviin. Tamma pyöräytti häntäänsä ja luimisti kerran, ennen kuin suostui siirtymään tasaisen näköiseen askellajiin. Inna liikutteli hevosen kuolainta ja piti huolen, että Kisulla oli koko ajan jotain puuhaa. Välillä kinsky meinasi valahtaa etupainoiseksi, mutta selässäistuja oli sen verran taitava, että sai tamman välittömästi takaisin avuille. Inna teki tammalla ainoastaan perusjuttuja. Muu aika meni ratsastajan ja ratsun väliseen keskusteluun. Lopulta Kisu kuitenkin näytti luovuttavan ja se lopetti vastaanolemisen kuin seinään. Se alkoi kulkemaan niin hyvin, että minua totisesti harmitti, ettei minulla ollut kameraa mukana ja Annikin kehaisi Innalle jotain sen suuntaista. Heidän ravailtua vielä hetken kentällä, Inna nosti laukan kinskyllä. Oikeastaan hän ei ehtinyt kuin siirtää jalkojensa paikkaa ja Kisu reagoi siihen heti. Hevonen otti muutaman harppovan askeleen ja sitten se veti sellaisen pukkiloikan, että se veti selvästi vertoja, jopa Futuran kauhealle hypylle. Inna kuitenkin pysyi yllättävästä loikasta huolimatta helposti kyydissä ja pyysi pohkeillaan Kisua vain eteen. Pian he jatkoivat matkaansa reippaalla laukalla, mutta pikkuhiljaa kinsky alkoi taas kulkemaan peräänannossa asti, niin, että Inna pystyi sitä helposti työstämään. Loppuratsastuksen ajan Kisu kulki jo niin hyvin, että olisin helposti voinut tunkea kaksikon vaikka heti vaativaan koulukilpailuluokkaan. Molemmat näyttivät loppukäyntien ajan varsin tyytyväisiltä, mutta väsyneiltä. Tammani oli jopa aivan hikinen, sillä se oli vetänyt niin kamalat protestit siitä, että olin vaihtanut sen ratsastajaa. Välillä jopa tuntui, että se vilkuili minua "tämä kostetaan!" -katseella ja lopulta minua alkoi jopa naurattamaan. Oli ihan mahtava seurata Kisun menoa sivusta ja Innalle olin niin kiitollinen, että pääsin tämän kokemaan. NINE
|
|
|
Post by Linnea on Apr 29, 2015 15:38:59 GMT 2
4.4. Kisu kävi söpistelemässä Newerrassa Kisu voitti oman näyttelyluokkansa. Osasipa tyttö yllättää..© sivun alalaidasta Väritys ainoastaan Linnean käsialaa
|
|
|
Post by Linnea on May 7, 2015 19:05:19 GMT 2
Selvästi väärin nimetty hevonen 7.5.2015 Linnean kertomaa
"Linnea?" "Linnneaaa.." "Linnea?" "LINNEA!!!" Karjaisun säväyttämänä ovi aukesi sellaisella voimalla, että puolet vesilasini sisällöstä lensi ilmaan hätkähtäessäni serkkuni rääkäisyä. Tajuttuani vedenlennon, yritin sohia kuppia oikeaan kohtaan, jotta vesi tipahtaisi takaisin siihen. Toisella tuolilla istuva Anni vain katseli kummissaan blondia, joka asteli huoneeseen ja huomattuaan veden(ilmasta?)pelastusoperaationi, tämä vain hykerteli. Silloin keskittymiseni herpaantui ja vesi läsähti viimein lattialle asti. "Kiitos Anni.." katsoin Väiskin hoitajaa hetken tuimasti ja Anni alkoi vain nauramaan enemmän. Väsynytkö vai jotain? Niin ja kumpi meistä? Sitten siirsin huomioni takanani olevaan Adalinaan, jonka kasvot näyttivät huolestuneilta.
"Kisu ontuu.." tyttö vain sanoi ja nousin tuolilta hyvin nopeasti ylös. Kasvoni varmaan näyttivät vähintäänkin järkyttyneiltä. Mielessäni pyöri vain kysymyksiä. Ontuu? Miten? Miksi? Onko sille sattunut jotain? Mitä minun hevoselleni on tapahtunut!? Katastrofi oli tapahtunut!
Kun serkkuni ei saanut sanaa suustaan, minä lähes juoksin ulos huoneesta ja sitten ulos tallista. Sen jälkeen minä oikeasti pyrähdin juoksuun ja suuntasin kulkuni tarhoille, sillä tiesin, että Kisuni majailisi tällä hetkellä siellä. Pelkäsin pahinta jostain syystä, pelkäsin, että kaikki vaivannäköni sen kuntouttamisen suhteen olisi nyt pilalla, vaikka eihän minun sellaista olisi pitänyt ajatella. Ei tosiaankaan. Minne ne positiiviset ajatukset katosivat tällaisella hetkellä?
Kiipesin aidan yli tarhaan ja siellä rakas tammani katsoi minua Pallon vieressä vähän kummastuneena. Sitten se pyrähti kaverinsa kanssa kovaan laukkaan, jonka jälkeen se sitten ravaili lennokkaasti ympäri tarhaa. Hetkeksi jäin suu auki katselemaan sen menoa. Olin järkyttynyt. Eihän Kisussa ollut mitään vikaa. Siellä se juoksi täysin puhtaasti, ilman merkkiäkään epäpuhtaudesta. Mitä siis oli tapahtunut?
"Tota Linnea", kuulin sitten tarhan reunalta Annin hempeän äänen. "Adalinalla on sulle vähän asiaa.." En tiennyt olisinko mitä mieltä siitä, että serkkuni oli huijannut minua ja säikäyttänyt minut perinpohjin, mutta silti kävelin kiltisti Annin perässä takaisin talliin.
Adalina katsoi minua hieman pahoitellen, mutta näinkö hänen silmissään silti hävähdyksen huvittuneisuutta? Eihän tässä ollut mitään huvittavaa!
"Niin..." serkkuni aloitti ja piti sitten pienen tauon yskäistessään. "Mä en tarkoittanut nyt sun Kisua vaan tätä kisua..." Ja kappas vaan. Blondin sylissä makoili hieman surkean näköinen harmaa kissa. Sillä hetkellä tunsin punastuvani hieman ja Anni taputti minua olalle. "Sulla on selvästi väärin nimetty hevonen", tämä vain totesi virnistäen.
Sitten Adalina jatkoi. "Löysin tän tuolta tienposkesta ja sillä on aika ikävän näköinen haava jalassa. Olisitko sä voinut vähän avittaa?" Huokaisin syvään. Oloni tuntui samaan aikaan niin helpottuneelta, että nololta. Minkä reaktion olin vetänyt äskeisestä. Huhhuh. "Jooh... Noh... Hoidetaan se sitten..", totesin vielä ja pienesti hymyillen aloin tutkimaan harmaata kisua.
ELEVEN
|
|