|
Post by Tatu on Jan 23, 2015 23:41:39 GMT 2
|
|
Cella
Uusi tuttavuus
Posts: 8
|
Post by Cella on Feb 15, 2015 20:01:22 GMT 2
Kurittomat
Pakkanen teki sormet aroiksi turhan ohkaisten hanskojen sisällä, mutta muuten mulla oli mukavan lämmin olla. Mukava väristys kulkeutu selkää pitkin, kun päätään mun olalla lepuuttava Otto hönkäisi kuumaa ilmaa mun kaulalle – se oli ottanut sen nyt ihan jokapäiväiseksi tavaksi. Aurinko sokaisi heijastumalla jääkiteistä ja pakkaslumesta silmiin moninkertaisena, ja lämmitti jo nyt mukavasti. Voi piru kun mä ootinkin jo kesää.
Kun sormien kipristely alkoi käydä jo ikäväksi, mä tuuppasin hellästi ruunani pään kauemmas. Se oli kyllä aivan sydämen sulattava hevonen, mä en voinut käsittää miten ihana eläin voi olla. Eihän se täydellinen ollut, oli se vetänyt mua pariin otteeseen perässään pitkin Ruolammen jäistä pihaa otettuaan lähdöt tarhaan viedessä ja rikkonut kaikkein kalleimman loimensa jo tässä parissa viikossa, mutta mä olin silti ehkä maailman onnellisin siitä et olin sen löytänyt. Mun ekan ikioman hevoseni.
”Otetaampas sulta tää toinen pois”, mutisin hiljaa, kun mua intohimoisesti pussaileva ruuna vihdoin kääntyi. Pakkanen oli lauhtunut aamun viidestätoista alle kuuteen asteeseen, joten Tatun aamulla fleecen päälle tuuppaamaa kevyttoppista ei mun mielestä enää tarvinnut. Availin jäänakkisormillani metalliset soljet yksi kerrallaan, ja liu’utin hienon punaisen loimen friisiläisen korkeasta selästä. ”Noin”, hymisin, kun Otto ravisteli itseään kuin jättilabradori ja tuli sitten kummissaan tutkailemaan että mikäs viitta tuolla mun hassulla kaksijalkaisella nyt oli käsissä. Niin, ei se ollut myöskään penaalin terävin kynä, mutta se ei mua haitannut.
Jätin ruunan tarhailemaan vielä toviksi, ja itse painelin puolijuoksua lämpimään talliin. Anni tömähti kirjaimellisesti mua päin heti oven avattuani, mutta syliin viikattu toppaloimi toimi kivana airbagina. ”Heeei älä kolkkaile viattomia vastaantulijoita”, brune hekotti kun oli saanut tasapainonsa takaisin. Se tutkaili silmillään loimea mun käsissä. ”Joko siellä on noin paljon lämmennyt?” ”Joo, otin toisen pois, jäi Otolle vielä fleece päälle. Ei se ihan nakuna vielä pärjää”, hymyilin tytölle, joka oli muuttanut kurssiaan ja luovi nyt mun vanavedessä satulahuoneeseen. ”Niin mä arvelin”, Anni nyökytteli, ja nappasi Väiskin pehmeänahkaiset suitset naulastaan. ”Oon niin onnellinen kun on kerrankin puunattavana hevonen joka kasvattaa kunnon talvikarvan, eikä jäädy pakastenugetiksi heti kun syyskuu tulee.” Annilla oli ennen toden totta ollut joka talvi kädet rakoilla loimittamisesta, akhaltekke ja jaloveriset kilpapuokit kun oli juuri tätä pahinta pakastenugettisarjaa. Mua nauratti, kun sulloin kaksin käsin paksua loimea Oton täpötäyteen varustearkkuun: ”Mä muistutan sua tosta lausahduksesta keväällä kun se karvavuori alkaa pudota pois.”
Mulla oli ollut suunnitelmana aloittaa tänään vihdoinkin Oton kanssa oikein tavoitteellinen treenaus. Se oli periaatteessa koulutettu kasvattajallaan melkoisen pitkällekin, mutta vähänlaisen treenin takia ruunan lihaskunto oli turhan huonoa vähänkään vaativammille kouluradoille. Puhtaat kootut askellajit esimerkiksi tuottivat hankaluuksia, vaikka friisiläinen kantoikin itseään aina näennäisen hyvin. Mä olin nautiskellut kauheasti viimeiset kuukaudet, kun ei ollut tarvinnut aina lähteä valmentautumaan ja kisaamaan, ja aina tavoittelemaan parempaa. Otonkin kanssa me oltiin maastoiltu ihan laittomat määrät, vaan muutama kevyt koulutreeni oli tullut näiden viikkojen aikana. Mä tiesin kuitenkin että se harjoittelu piti pikkuhiljaa aloittaa – haluaisin kesällä ainakin muutamiin kisoihin. Ja Otto, se oli syntynyt kisaradoille.
”Nyt on kuules äijä lomailupäivät ohi”, mä mutisin mustalleni, kun pujottelin nahkariimua sen jalopiirteiseen päähän. Toivoin hartaasti että Merjan hallille mahtuisi treenailemaan, kenttä oli aivan liian jäässä vielä. ”Hei, ootko menossa ratsastaan?” Rasmuksen ääni oli niin tuttu, ettei mun tarvinnut kääntyä katsomaan tietääkseni kuka puhuu. Kipakoista käyntiaskelista päätellen Lara oli pojan mukana. ”Joo, hiljalleen täytyy alottaa hikitreenaaminen”, mä vastasin, ja päästin tahattoman lapsenomaisen kiherryksen kun Otto yllätti mut taas pakkaslumipusulla. Rasmus katsoi mua pitkään, se taisi kuulla mun äänestä sen ettei se hikitreeni välttämättä tänään maistunut. ”Eikä mitä, tuutte meidän kaa maastoon, ei tällästä päivää voi hukata halliin.” Mä pudistelin päätäni synkeästi, ja totesin faktana että meidän täytyi oikeasti jo alkaa harjoitella. Poika kohautti olkiaan, ja ratsautui korkean tammansa selkään, kehottaen sen sitten kohti aurinkoista metsää.
Mä talutin pörheänä ketjunarussaan poukkoilevan ruunan sisään, ja kiinnitin sen käytävän ketjuihin. Sukiessani sen mustaa silkkikarvaa herra hörähteli kumeasti naapurikarsinoiden yksäritammoille – mä en raaskinut kertoa sille, että siltä puuttui nykyisin jotain olennaista, mitä ne tytöt poikaystävästä etsi. ”Tuutko säkin maastoon?” Suvin iloinen ääni kuului käytävän mutkasta, jossa kultatukkainen tyttö näytti kantavan Allin satulaa. Se oli viimeinen niitti mun itsekurille – ilmeisen surkealle sellaiselle. En mä halunnut mihinkään hikitreenaamaan. ”Joo. Tuun mä.” ”Kivaa! Kannattaa ottaa aurinkolasit, siellä on täydellinen päivä.”
Ja niin siellä totta vie olikin.
|
|
Cella
Uusi tuttavuus
Posts: 8
|
Post by Cella on Mar 7, 2015 12:21:35 GMT 2
PoseeraustaTukkajumala-Oton pääkuva lähti valmistumaan, tähän tulee joskus väritkin kunhan pääsen täältä mun piirtämisinspiraation kuopastani pois... köh
|
|