Työntekijöiden turinaa

[Enni]

06.02.2015; JIRI

Musta tuntui, että olin aivan väärässä paikassa.

Enni oli istuttanut mut viattomasti kahville kotipöytänsä ääreen ja hääräili nyt häslän oloisena etsiessään kahvileipiä. Tässä oli pakko olla joku taka-ajatus – nää kahvimukitkin oli varmaan jotain isomummon perintöä kultaisine reunuksineen ja pienine sievine kahvoineen. Kyräilin varovaisesti ympärilleni. Paikka oli muuttunut sitten Sinnan, eikä siivousintoilijana kunnostautunut Enni ollut jättänyt taloa rapakuntoon, kuten Sinna oli kiireissään tehnyt. Mä olisin voinut vaikka nuolla jalkolistoja, ne näytti niin kiiltäviltä. Sissi käpertyi mun jalkojen juureen, painaen pään varpaille, jotten varmastikaan pääsisi livistämään. Tää oli joku juoni.

Viimein Enni istui tuolille minua vastapäätä ja laski pöydälle koristellulle lasilautaselle sievästi ympyrän muotoon asetellut voisilmäpullat, jotka lähes pelottivat mua. Kaikki tämä passaus, mihin se oikein johtaisi? Mulla ei ollut aavistustakaan. Olin luvannut lyödä pari hevosta kenkään reissullani, mutta jostakin kumman syystä nukuin vieläkin serkkutytön punkassa, vaikka oma asunto Liekkijärven laitamilla ei kuitenkaan ylitsepääsemättömän pitkällä ollut. Vaatteita se oli sentään antanut hakea, mutta muuten mun oli pysyteltävä täällä. Jostakin kumman syystä sitä tallimestaria, Tatua, ei ollut hetkeen näkynyt – mä luulen, että Enni oli antanut sille vähän lomaa ja käytti mua hyödykseen. Totta tosiaan mä olin joutunut töihin, ihan kuin ennen vanhaan.

”Ota nyt pullaa siitä, ei sun linjat niin paljon siitä voi kärsiä”, Enni tyrkytti työntäen pullalautasta mun syliin. Vastahakoisesti tartuin pyöreään leivonnaiseen ja en voinut olla miettimättä, mitä siihenkin oli työnnetty – rauhoittavia, että mä jäisin tänne huonon olon vuoksi?
”Hei, me ei olla ehitty keskustella siitä, mitä sun naisrintamalle kuuluu!” Enni päästi suustaan mennen suoraan asiaan. Huokaisin syvään ja käänsin katseen naisesta ulos. Ikkunasta oli kesäisin kaunis näkymä laitumelle, jossa tammat varsoineen kirmasivat pitkin maita ja mantuja. Se Ämmän varsa tosin oli kaikkea muuta kuin suloinen, oikea piru syntyessään – Laura ja Enni olivat kuitenkin aivan eri mieltä, ja paapoivat varsaa kuin omaansa. Naiset. Ai niin, kysymys, naiset!

”Hiljasta kuin mykkä paskalla”, totesin kuivasti, haukaten palan pullasta. Blondi mua vastapäätä rävähti nauruun, enkä mä voinut mitään sille, että omakin suupieli nyki. Pidin kuitenkin vakavan linjan, kun Enni kohotti lopulta kulmaansa.
”I don’t buy it”, tallinomistajatar totesi työntäen viimeisen pullapalan suuhunsa. ”Kyllä sulla varmasti on joku.”
Miten se pysyi noin hoikassa kunnossa, kun söi ku eläin?! Okei, mun ajatukset harhaili. Keskity Jiri, keskity.
”Okei, ehkä jotain pientä sievää viatonta joskus ollut ehkä mahdollisesti”, vastasin jaaritellen ja vedin virneen naamalle. ”Mut tällä hetkellä horisontissa näkyy vain Bella-niminen neito.”
”Oooo, kukas tää Bella on?” Enni kiusoitteli vinkaten silmää. Mä henkäisin syvään vastatakseni.
”Sellanen tumma ja tulinen, kaunis. Vähän pätkä, mut ei se haittaa, just sopiva.”
”Sun pitää tuua se Bella joskus näytille”, Enni totesi haaveksuvan näköisenä. ”Sit mä tiiän onko se sun tyyppiä vai ei!”
”On se, usko pois”, vakuutin nyökyttäen. ”Sä näät sitä joka päivä.”
”En mä nää ketään Bellaa joka päivä, en mä ees tunne ketään Bellaa”, Enni intti kurtistaen kulmiaan. Mä odotin, milloin lamppu syttyisi sen päässä – blondin pari pähkinänkokoista aivosolua tekivät varmasti suurta työtä.
”Jos mä sanon, että Bella on aika karvainen, älyytkö sä viimein?”
”AAAAAA, BELLA! Sun Bella! Shettis-Bella! Riiviöponi! Olisit heti sanonu!”
…Niimpä niin. Miksi, oi miksi just mulle on suotu näin fiksu serkku?

”Hei, näistä naisasioista tuli mieleen”, Enni jatkoi siirtäen keskustelun vaivattomasti pois omasta blondiudestaan. Mitä sillä nyt oli mielessä?
”Viikonloppuna olis yhet synttäribileet, haluutko tulla?” Enni kysyi pyöritellen paria hiussuortuvaa sormiensa välissä. Kohotin kulmaani.
”Kenen bileet? Tunnenko mä sen, vai tuunko vaan avoimesti kuokkimaan?”
”Annin, sen tytön joka oli satulahuoneessa”, Enni sanoi vinkaten silmää. ”Teillähän kemiat varmaan pelais aika hyvin!”
”Jaa, vai että sellasta”, naurahdin päätä pyörittäen. Ennin ihmettyneisyys olis paistanut vaikka Veskun kärräämän heinäkuorman taakse, kun mä kiiruhdin korjaamaan eleitäni.
”Ei, eikun siis joo, totta kai mä tuun”, sopersin virnistäen. ”Mä todellakin oon juhlien tarpeessa.”
Sen jälkeen, kun mä olisin kengittänyt vielä Ennin siskonkaimankumminkoiranpojanveljenvaimonkin hevoset, mä tarvitsisin irroittelua. Ehdottomasti.